Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailu

Huomio, huomio, kaikki pöytälaatikossaan tulevaa kotimaista klassikkoa hautovat, ei vielä julkaiseet kaunokirjailijat!


Otava on julkistanut Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailun Saarikosken syntymän 75-vuotisjuhlan kunniaksi. Kilpailuun voi osallistua runoilla tai proosalla.

Katsokaa lisää täältä: http://www.otava.fi/kirjat/fi_FI/pentti_saarikoski_kirjoituskilpailu/


Kaikki mukaan!

Sekalaiset substanssitunnustukset

Lämmin kiitos Maijalle Kirjojen keskelle, Jaanalle Sinne toisen tähden alle, Saralle kirjoineen, Anu H:lle Kirjailijan kävelyretkillään ja Lilylle Kirjoita romaani -blogiin! Olette kannustaneet minua tekemään kahdeksan tunnustusta ja haastamaan kahdeksan uutta bloggaajaa mukaan A Blog with Substance -tunnustuksin.

Tämä on ollut minulle kaiken kaikkiaan mieluisa blogeissa kiertävä tunnustus, sillä muualla on kirjoitettu aivan upeita postauksia haasteen innoittamina. Osa kirjabloggareista on tehnyt tunnustuksensa kirjoista ja lukemisesta, osa teemallisesti jostakin muusta elämänalueesta ja paljon on myös sekalaisten tunnustusten tekijöitä. Liityn viimeiseen joukkoon:

1. Minua pelottaa kirjoittaa fiktiivistä tekstiä. Esimerkiksi viimeksi paikallisessa kirjoituspiirissämme kerroin, miten joudun kamppailemaan itseni kanssa siinä, että antaisin tulla paperille kaikkea sitä, mitä tulossa on. Vaikka erittäin harvoin kirjoitan suoraan itsestäni, minusta tuntuu, että en uskalla paljastaa, mitä mielikuvitukseni saa aikaan. Teksti, joka on tullut minusta - olipa se kuinka keksittyä tahansa - on kuitenkin minua. Voisinko koskaan kirjoittaa esimerkiksi Nabokovin Lolitan tapaista kirjaa? Luulen, että kehittynmiseni kirjoittajana vaatii sen, että vapautan itseni kahleista. Palaan usein ajatukseen, jonka omaksuin Sata makkaralaatua ja yksi idea -opuksesta: täydellisen ulkoisen sensuurin tilassa olisi suotuisa kirjoittaa, sillä silloin tulisi kirjoittaneeksi täysin ilman pelkoa siitä, että teksti julkaistaisiin. Onneksi kuitenkin Päätalo-instituutin kurssi antaa minulle jotakin apua tähänkin pulmaan!

2. Suosin ekologisia vaihtoehtoja elämässäni ja kannatan esimerkiksi kuluttamisen vähentämistä, kierratystä, luomua, lähiruokaa ja hidasta elämää. Kuitenkin käytän paljon autoa (joka onneksi edes on ns. vähäpäästöinen), ostan luomua vain valikoiden hinta-laatu-suhteessa mielestäni järkeviä tuotteita ja pidän kotini huoneilman miellyttävän lämpimänä. Olen ekologisuuden kanssa hämmennyksissäni: niin kauan kuin esimerkiksi Oulun kaupunki polttaa tyhjän jalkapallostadionin valonheittimiä iltamyöhään, pitääkö minunkaan säästää muuta kuin omaa kukkaroani? Ylipäätään ekologiset ongelmat ja niiden ratkaisut ovat tolkuttoman ristiriitaisia.

3. Olen kissaihminen. Lapsuudenkodissani oli kissoja, joista pitkäikäisin ja rakkain minulle oli rouva Miisu. Miisu, niin kuin meidän kaikki kissat, sai kulkea vapaana ulkona. Kerran Miisu oli pantu autotalliin odottamaan minua saapuvaksi koulusta kotiin. Kun avasin autotallin oven, löysin veripäisen kissan, jolta oli korvat raavittu riekaleisiski ja puoli päätä oli avohaavoilla. Miten kävi sille toiselle, joka oli ehkä toinen kissa, ehkä rotta, ehkä pieni koira? Otin Miisun, pesin veret pois ja hoidin haavat. Toisella kertaa Miisu oli kateissa pitkään, ehkä viikon, toista. Uskoimme sen jo jääneen seikkailuihinsa lopullisesti, mutta kissa kotiutui lopulta. Hyvävointisena ja hyväntuulisena asteli valtiattaremme kotiinsa. Olisipa se osannut kertoa tarinansa!

Muun muassa sellainen oli meidän Miisu.

4. Huomasin juuri, että seinissämme on laajalti mustia voiteluöljytahroja. Kuopus on pyörittänyt sormeaan saranassa, saanut sormensa mustaksi ja tehnyt taidetta tapettiin.

5. Olen melkoisessa kirjasumassa tällä hetkellä. Haluaisin lukea muutaman kirjoittajaoppaan, muutaman kirjailijakirjan, Sirpa Kähköstä, Hilkka Raviloa, pari kotimaista klassikkoa ja muutaman ulkomaisen. Lisäksi on paljon uutuuksia, jotka kiinnostaisivat. Ja kuten helppoheikki markkinoilla, minäkin pistän vielä vähän ekstraa kasan päälle: sitten on vielä ystäviltä ja tuttavilta saadut suositukset odottamassa, joihin erityisesti haluaisin tutustua. Ai niin, ja onhan vielä Päätalo, jota ajattelin nyt ihan kunnianosoituksena lukea jo senkin vuoksi, että olen hänen nimeään kantavan kulttuurikeskuksen opissa, JA kai edes yksi päätalo kuuluu jo suomalaiseen yleissivistykseenkin.

Miten te selviätte kirjasumassa?

6. Suma on uittotermi. On sanonta: "Suma seisoo ja miehet makaa." Suma on uittopuiden muodostama kasaantuma ja tukkeuma. Olen kuulunut Suma-nimiseen ainejärjestöön. Suma on myös maalaiskunta Karjalan tasavallassa Venäjällä.

7. Pidän pyykkäämisestä, puhtaiden pyykkien tuoksusta ja vielä viikkaamisestakin, mutta puhtaiden vaatteiden lajittelu oikeille paikoilleen oikeisiin kaappeihin on minun heikko kohtani.

8. Bloggaus ja lukeminen molemmat tukevat kirjoittajana kehittymistäni. Silti nyt koen, että molemmat ovat myös oivia keinoja keksiä kirjoittamiselle jotakin korvaavaa toimintaa, jotta ei tarvitsisi ryhtyä siihen, mitä oikeasti rakastaa. Tästä syystä saattaa olla, että luen jatkossa vähän hitaammin kirjan loppuun ja bloggaan ehkä lyhyemmin. Plussaa on se, että kirjoitan muuta tällöin enemmän.


Heitän haasteen eteenpäin seuraaville bloggareille ja blogeille ja toivon, etteivät he ole vielä ennättäneet tähän vastata. Käyttäkää te tätä haastetta häpeilemättä hyväksenne vaikka prokrastinaation vaivatessa!
- Kirsi H. Tallipäiväkirjasta
- Erjan lukupäiväkirja
- Kyllä tämä tästä... Iloksi muuttuu -blogista
- Lily Kirjoita romaani -blogista
- Lastu
- Jokken kirjanurkka
- Arja Kulttuuri kukoistaa -blogista
- Petra Ilona ja Roosa Pientä kivaa -blogista

Tuliaisia

Sunnuntai 16.10.

Kun ajoin Taivalkoslelta Päätalo-instituutin luovan kirjoittamisen kurssin starttiviikonlopusta kotiin, Oulua lähestyttäessä vaikutelma oli, kuin joku olisi laittanut valot hämärään huoneeseen. Vaikutelma oli kahdenlainen: Taivalkoskella oli tänään sumuista ja puut lehdettömiä - harmainta syksyä siis. Oulussa taas paistoi kirkas syysaurinko, joka sai nurmen ja ruskan loistamaan. Toiseksi pystyin matkan aikana reflektoimaan kaikkea viikonlopun aikana kokemaani, että tein oivalluksia, jotka valaisevat kirjoittamistani tulevina viikkoina.

Jouduin muistamaan taas sen, että mitään ei tule valmiiksi, ellen vain istu ja kirjoita. Raivaan kodistani viimein itselleni kunnon kirjoittamispaikan, johon voin levittää materiaalini ja antaa niiden olla, johon voin palata aina uudelleen siihen tilanteeseen, johon aiemmin jäin. Alan taas priorisoida kirjoittamista muiden tekemisten edelle. Teen harjoituksia, jotka monipuolistavat kirjoittajatyyppini tapaa tuottaa tekstiä.

Ennen kaikkea ajoin kotiin tänään täynnä tarmoa ja uudenlaista motivaatiota. Toisaalta jouduin vastakkain oman keskeneräisyyteni ja pienuuteni kanssa. Kiitokset kuuluvat Taijalle ja koko meidän innostavalle ryhmällemme! Minusta tänään koimme yhdessä tärkeän hetken, kun kirjoitimme tuntiharjoituksena sellaisia aloituksia, jotka eivät meitä houkuttelisi jatkamaan lukemista. Saimme aikaan aivan loistavia tekstejä, joille nauroimme yhdessä.

Nyt on aika viedä eteenpäin omaa tekstiä. Seuraava tapaaminen on reilun kuukauden päästä.

Päivän motto: "Niin lukijana kuin kirjoittajana ei koskaan pitäisi suostua mihinkään luokitteluun." Taija Tuominen

Terveiset Taivalkoskelta!

Perjantai 14.10.

Päivä lupasi hyvää selkeältä siniseltä taivaalta, kun syysauringon valossa ajoin Taivalkoskelle luovan kirjoittamisen kurssin starttiviikonloppuun.

Kurssin alku oli vertaansa vailla. Ensimmäinen päivä oli sekä lempeän tunnusteleva että ryöppyävän runsas yhtä aikaa. Tuntuu, että nyt olen saanut jo kolmessa ensimmäisessä tunnissa paljon uutta rakennusainetta kirjoittamiseen. Kouluttaja Taija Tuomisen kokenut ote näkyy ja tuntuu!

Luovuuden olemusta, kirjoitusharjoituksia, tekstejä muilta, limerikki! Limerikki!

Yötehtävä ja aivan ihanan, hallittavissa olevan kokoinen Dianne Doubtfiren kirjoittamisopas Aiotko kirjoittaa romaanin? odottavat.

Päivän voisi lopettaa iskevästi tänään kuulemaani kannustavaan lainaukseen:

"Ensimmäinen versio on aina paskaa." Hemingway

Lauantai 15.10.

Lauantai alkoi hirveässä flunssassa, mutta sisulla, korkealla motivaatiolla ja oikealla lääkityksellä on selvitty iltaan asti.

Toinen kurssipäivä on tuonut tullessaan kolme uutta tekstiä, puhetta kirjoittamisoppaista, asiaa tekstien ideoinnista ja kirjoittamisprosessista. Prosessi on minulle aina ollut melkoisen sumea käsite. Jos ajatellaan, että kirjoittamisprosessiin kuuluvat vaiheet ovat esimerkiksi ideointi, luonnostelu, muokkaus ja viimeistely, en osaa sanoa, missä vaiheessa mikäkin vaihe loppuu ja toinen alkaa. Jo kauan sitten kouluaikoinani koin ideoinnin (vai luonnostelun?) turhana vaiheena, sillä halusin heti kirjoittamaan. Viimeistely loppusilauksineen on minulle vaiheista selkein ja itsenäisin, mutta muut puuroa. Ehkä tässä minulla kirjoittajana olisi rutkasti kehittymisen varaa?

Koulutuspäivän päätteeksi katsoimme elokuvan Capote, joka kertoo kirjailija Truman Capoten kirjoittamisprosessista, kun hän teki kirjaansa Kylmäverisesti. Aika raju elokuva! Postaan siitä lähiaikoina oman juttunsa, mutta suosittelen jo tässä vaiheessa ainakin niille, jotka eivät pitkästy, ellei leikkaus ole tehty maksimissaan puolen toista sekunnin pätkissä.

Alattelin harjoitella tulevaisuudessa pastisseja. Pastissit ovat siis tekstejä, jotka kirjoitetaan imitoiden jonkuin toisen kirjoittajan tyyliä. Ehdottakaa minulle muutama tyyliltään omaleimainen kirjailija!

Doubtfiren teos jatkuu vielä tänään, ja yötehtävä vie minut pois mukavuusalueeltani.

Motto toisesta päivästä: "Toteutuneet toiveet itkettävät usein enemmän kuin toteutumattomat." Truman Capote

Taivalkoski-maistiaisina lopuksi muutama kuva Jalavan kaupasta, jossa kävimme tänään keittolounaalla ja tuliaisostoksilla.

Ennustus

Kansi: Sakari Tiikkaja

Hanna van der Steen: Ennustus. Karisto 2011. (405 sivua)

***

Tämä on KIERTOKIRJA. Jos haluat sen luettavaksesi, laita minulle sähköpostia, osoite löytyy oikealta. Kirjan voi myös voittaa omakseen arvonnassa Hannan luona!

***

Ennustus on huikea mielikuvitusseikkailu kaksosprinsessojen Elenan ja Armadan mukana. Sisarusten kolmetoistavuotissyntymäpäivä lähestyy, mutta sitä varjostaa ennustus: syntymäpäivänä tapahtuu kauheita. Sen tähden sisarukset on erotettu toisistaan heti vastasyntyneinä. Elena on sen jälkeen asunut kotoisasti Suomen Pernaisissa elellen varsin tavallista nuoren tytön elämää, ja Armada puolestaan prinsessoi satumaisessa Tähtilinnan valtakunnassa, jossa melkein mikä vain on mahdollista ja jossa on yhtä aikaa kevät, kesä, syksy ja talvi.

Tykkäsin hyvin paljon siitä, että maagisia tapahtumia oli sijoitettu suomalaiseen arkeen. Kuitenkin kirjan kaikkein herkullisinta antia tarjoili minulle erilaiset henkilöhahmot. Esimerkiksi Elenan kanssa asuva Orvokki on vauhdikas vanhus, joka hämmästyttää naapureitaan omalaatuisilla tempauksillaan. Tähtilinnan valtakunnassa Armadan kintereillä liikkuu Tikkilikki-tsonttu, jokakuka puhuusanailee hassunhupsunkurisesti. Kun tällaiset ja monet muut hymyilyttävät hahmot ovat asialla, ei tapahtumistakaan naurua puutu.

Van der Steenin rikas ja selkeä kieli tuo omat huvittavat piirteensä prinsessakaksosten tarinaan. Kun Armada esimerkiksi saapuu mökkiin, jonka eteisessä on kymmenkunta erilaista ovea, jotka juttelevat Armadalle, saadaan yksi loistava esimerkki teoksen huumorista ja mielikuvituksesta:

Armada nousi ylös ja tarttui seuraavaan, yhdeksänteen oveen. Se virnisti:
- Täällä et huokaa, vaan saat hyvää ruokaa, seurassa muiden, nälkäisten suiden.
Vasta kymmenes, ja samalla viimeinen ovi oli se, jota Armada etsi:
- Jos noidalle sinulla on asiaa, et tarvitse mukaasi rasiaa. Sisään astu, et varmasti kastu, ovi kailotti mahtipontisesti.
- Ai miten niin et tarvitse rasiaa ja et varmasti kastu, Armada ihmetteli.
Ovi irvisti ja sopersi harmistuneen näköisenä:
- No ei mitenkään. En vain ole kovin hyvä runoilemaan...
(s. 101)

Jännitettä kirjaa luo kaksostyttärien keskinäinen suhde. Jännitin pitkään Elenan mukana, miten hän suhtautuu siskoonsa, joka tuntuu olevan sisaruksista kovempi tapaus, vaikkei Elenastakaan voimaa puutu. Odotin koko ajan, että Elena repäisisi itsensä irti prinsessana hallitsemaan taipuneen Armadan otteesta, mutta toistaiseksi Elena jäi Armadan varjoon.

Ennustuksessa on huumorin ohella synkempiäkin sävyjä mukana. Lohikäärmeet eivät tahdo kenellekään hyvää, ja kurja Kurppapeikkojen klaani tekee tuhmuuksia ja aiheuttaa päänvaivaa kuninkaalle ja kuningattarelle. Vaikeuksista päästään yli kuitenkin niin vaivattomasti, että Ennustusta on helppo luonnehtia isompien lasten saduksi. Sopii ihan hyvin pienemmillekin.

Teos on ensimmäinen osa Tähtisilmät-sarjaa ja kirjailija Hanna van der Steenin hyväntuulinen esikoisteos. Sarjan toinen osa julkaistaan pian. Ennustus sopii erinomaisesti lasten lukemistoon, sillä kirja käsittelee aika keveän ulkoasunsa keinoin painavia teemoja, kuten sisaruutta, lapsen itsenäistymistä, vapautta ja vastuuta, vanhemmuutta sekä perhesuhteita ja -salaisuuksia. Paasaamiseen Ennustus ei sorru, minkä tähden se maistuu varmasti hyvin myös osalle nuorista. Myös aikuiset pystyvät ihastumaan tähän kotimaiseen fantasiasatuun, vai mitä sanotte tästä:

[H]än valitsi vielä asusteisiin sopivat kankaat, jotka hovinoita suojasi loitsulla, jotta ne eivät koskaan rypistyisi, kuluisi, kastuisi tai likaantuisi. (s. 133)

Ennustus ansaitsee helposti hyvät keskipinnat:

Tähtiä: 3/5

Ennustus tulee olemaan minulle kirja, joka tuo mieleen aina Lappeenrannan ja pitkän junamatkan Lappeenrannasta Ouluun, sillä luin kirjan matkallani tällä viikolla. Yhtäältä minä tulen muistamaan Ennustuksen aina myös junasta (erityisesti VR:n tunnelmallisista vanhanmallisista vaunuista) ja Lappeenrannasta.

Kirjoitusharjoituksia

Tiedättekö mitä? Minulla on ihan oma kirjoittamislihasten personal trainer! Esikoispoikani nimittäin on alkanut haastamaan minua piirtämällä kuvia, joihin pyytää minulta tekstin. Voisiko loistavampaa harjoitusta olla?

Tänään olen kirjoittanut pikkumiehen pyynnöstä jo kaksi tarinaa. Toinen on hupsu tarina kolmesta hulluttelevasta lepakosta. Ensimmäinen taas on meriseikkailu, jossa kaksi pikkupoikaa rakentavat lautan, jotta pääsisivät aarrejahtiin saarille. Lautta haaksirikkoutuu, ja merihädästä pojat pelastaa miekkavalas. Valas kertoo pojille, ettei saarilla ole mitään oikeasti arvokasta, vaan oikeat rikkaudet lepäävät meren pohjassa vanhassa merirosvolaivan hylyssä. Matka hylylle on kuitenkin vaivalloinen.

Lisää näitä, esikoiseni, niin kauan kuin haluat!

 

PS. Taruilemme ja runoilemme myös yhdessä paljon, mutta tämä on uusinta uutta. 

PS. 2. Viikon päästä on ensimmäinen viikonloppu Päätalo-instituutin kirjoittajakoulutusta takana!

Olavi ja Aapo, merten urhot

Playmobilet ja merten urhot. Hiiohoi!

Markus Majaluoma: Olavi ja Aapo, merten urhot. Tammi. 1998. (28 sivua)

Pikkumiehemme rakastavat merirosvokirjoja. Niitä on vain vähän kirjastossa sellaisille pojille, jotka käyvät hyllyillä noin viikoittain ja ahmivat kirjansa pikapikaa. Sen tähden lainaan paljon myös muita lastenkirjoja, joissa aiheena on merenkäynti. Ihan siltä varalta, että edes ruori ja purje auttaisivat pahimpaan rosvoelämän nälkään.

Näin meille tuli lainaksi myös Markus Majaluoman Olavi ja Aapo, merten urhot. Kirjassa on upea kansi, ja Aapolla päässään merirosvohattu. Se lupasi hyvää.

Olavin ja Aapon tarina on mielikuvituksellinen, kahden pikkupojan yöllinen purjehdus seikkailujen merelle. Merellä pojat tapaavat itsensä Ahdin,

joka pötkii pakoon, kun kapteeni Olavi tervehtii merirosvojoukkoa.

Kirja piti lupauksensa. Se oli enemmänkin. Olavi ja Aapo, merten urhot oli meille täysosuma! Kirsikkana herkun huipulla oli Rosvo-Roopen, parhaan merirosvolaulun ikinä, säveleen sovitettu runo, joka kuljetti tarinaa eteenpäin luoden samalla unenlyyristä tunnelmaa.

Olemme lukeneet Majaluomalta myös muita kirjoja, varsinkin Isä-sarjaa. Pidämme niistäkin, mutta tämä oli kyllä sellainen, josta tulee kestosuosikki.


Tähtiä: 5/5

Lolita

Vladimir Nabokov: Lolita. (Lolita 1955. Suom, Eila Pennanen ja Juhani Jaskari.) Gummerus 2011. (384 sivua)

Lukija, minä pyydän: huolimatta vimmastuksestanne kirjani helläsydämiseen, sairaalloisen herkkään, äärimmäisen ajattelevaiseen sankariin, älkää hypätkö näiden olennaisten sivujen ylitse! Kuvitelkaa minua; en ole olemassa, jos ette kuvittele minua.

Muun muassa näin keski-ikäinen Humbert Humbert puhuttelee suoraan ja uskaliaasti tarinansa lukijaa. Kertomuksensa lomassa hän väittelee, puolustautuu, säälii itseään ja kannustaa lukijaa puhutteluin. Yllä olevassa katkelmassa hän tulee lausuneeksi lisäksi sen, mitä yhteiskunnassamme tapahtuu: silmät suljetaan ja päät kääntyvät pois kauheuksista.

Lolita on klassikkoteos, joka kertoo pedofiilin tarinan. Humbert Humbert rakastuu vuokraemäntänsä 12-vuotiaaseen tyttäreen, nai emäntänsä, ja kun tämä kuolee, Humbert Humbert jää isäpuoleksi Dolores Hazelle, Lolitalle. Isäpuolen ja tyttären suhde on inhottava ja julkea, epätasapainoinen ja törkeä hyväksikäyttötapaus, jossa Humbert ostaa seksiä ja seuraa Lolitalta ja vie tältä vapauden. Yhdessä kaksikko matkaa ristiin rastiin Yhdysvaltain maisemia kuin jatkuvasti paetakseen rikollista suhdettaan.

Mitä tästä Nabokovin hämmentävästä klassikosta voisi kirjoittaa? Loputtomasti. Esimerkiksi sen, miten kirjailija piirtää yhtä aikaa inhottavalla ja herkällä tavalla kuvan riivatusta pedofiilista, joka palvoo nuoria tyttöjä ja inhoaa naisia, joissa jokaisessa on hänen mielestään jokin vika: paha haju, kuoppainen iho, ruma ääni, kohosuoniset kädet, huono ryhti, mitä tahansa. Siitäkin voisi kirjoittaa, miten lukuisin tavoin pakkomielteinen päähenkilö käyttäytymistään perustelee, vaikka tietää ja tuntee sen olevan hirvittävän väärin. Siitäkin voisi kirjoittaa, millainen tyttö on Dolores Haze, Humbertille Lolita, ja miten pitkäaikainen hyväksikäyttö häneen vaikuttaa. Jääköön nämä asiat kuitenkin tässä yhteydessä Lolitan kansien väliin.

Lolita on uskalias teos edelleen, vaikka kirjoittamisesta on liki 60 vuotta aikaa. Nabokovin kieli on kaunista ja kuvallista, mikä sopii tähän kirjaan erinomaisesti, sillä kieli itsessään rakentaa Humbertin henkilökuvaa. Tarina on kammottava, mutta upeasti kerrottu. Lolita ei ole niin sanottu lukuromaani - itsekin luin tätä lähes koko syyskuun! - vaan aivan klassisella tavalla klassikko. Silti suosittelen sitä myös klassikkokammoisille, jotka suosivat lukemistoissaan myös elämän nurjan puolen kuvauksia.

Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää kitalaella ja kosketaa kolmennella hampaita. Lo. Lii. Ta.

Tähtiä 3/5.

Katariina

Kansi: Satu Ketola

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina. Avain. 2011. (264 sivua)

Varasin Katariinan kirjastosta heti, kun ensi kerran kuulin siitä. Kirjastossa oli teoksesta vasta merkintä hankinnassa. Ensimmäisen blogikirjoituksen silmäily Kirjainten virrassa sai odotustunnelman nousemaan kattoon. Sen jälkeen useissa blogeissa on kirjoitettu tästä esikoisesta, enkä ole uskaltanut kuin raotella postauksia. Luin lopulta kirjan nopeasti - se oli siihen varsin taipuvainen.

Katariina ihastutti ja vei mennessään. Rasi-Koskisen kieli on hyvää ja värikästä, ja Katariina sisältää muutamia erityisen hienoja kielikuvia. Tarina monitulkintaisena ruokkii mielikuvitusta ja jättää kysymyksiä, minkä on kiehtovaa. Oliko Katariina todellinen, mitä tapahtui, kuka kukin oli?

Pidän erityisesti tarinoista, jotka ovat himppusen hämäriä, ettei kaikkea ole kirjoitettu auki. Kerronnallisena ratkaisuna ihastelin erityisesti kymmenvuoriaan Jarekin näkökulmasta kerrottua episodia, jossa kerronnan tasot vaihtelivat nopeasti, taidokkaasti ja merkityksellisesti. Myös lastensuojelutyötä tekevän Annan toiminta ja katkelmat asiantuntijaluennosta lomittuvat niin, että elämä paljastuu juuri sellaisena kuin se on, ristiriitaisena.

Katariina kertoo lasten elämästä. Siitä, millaista on, kun ei ole juuria. Kun joutuu kantamaan huolta itsestään. Kun esimerkiksi ei ole kukaan. Tarinat satuttavat ja mietityttävät. Osa asioista ovat tuttuja ja silmien alla jatkuvasti. Osa taas tuntuu epätodelliselta ja viiltävältä: voiko tällaista olla? Luin Katariinaa ahmien ja jännitys mahanpohjassa.

Kun lakkaa olemasta, se menee näin: Ensin ei voi enää liikuttaa käsivarsiaan  tai jalkojaan. Oikeastaan niillä ei edes tunne. Ne muistaa, mutta ei voi olla aivan varma, että ne ovat. Tai olivat. Oikeasti loppuminen on asioiden katoamista. Sitä, ettei ole enää varma, mikä on itseä ja mikä ei. Ei pysty muistamaan tarkasti. Kaikki lipuu pois. Irtoaa paikoiltaan. Siirtyy. Murtuu ja putoaa. Sirpaleet hajoavat edelleen. Pienenevät. Lasinsiru katoaa, sitten sen tekemä haava.

 Sellaista on oikea loppuminen. Tiedän sen nyt. Vain nyt. Pian en enää välitä. (s. 45)

Tämä esikoinen lupaa Rasi-Koskiselta hyvää tulevaisuudessakin.

Katariinasta ovat aiemmin kirjoittaneet Hannan lisäksi ainakin Susa, Mari A., Kaisa, Katja, Morre, anni M., Karoliina ja Jenni.

Tähtiä: 3/5.

Terveisiä kummitytölleni Katariinalle <3! Hän osaa arvostaa niitä asioita, joita tässä kirjassa kuvatuilla lapsilla ei ole: perhettä ja juuria.

Nukkumatti. Seikkailu Unimaassa

Kansi: Terhi Haikonen

Lucia Fischer: Nukkumatti. Seikkailu Unimaassa. (Das Sandmännchen, Abenteuer in Traumland 2010. Suom. Veera Kaski.) Tammi. 2011.


Nyt on Nukkumattikin singottu Hollywood-tyyliseen hyvä-paha-taisteluun apureinaan hölmöilevä Nepo-unilammas ja pikkupoika Miko, joka Yksin kotona -tyyliin pelastaa Unimaan ja puolet muistakin valtakunnista. Tästä kertomuksesta on Pikku Kakkosen sympaattinen Nukkumatti-animaatio kaukana.


Kyseessä on samannimiseen elokuvaan perustuva satu, jossa Habumar-pahis varastaa Nukkumatin unihiekkasäkin ja haluaa tehdä siitä painajaispussin. Säkki pitää tietysti saada takaisin, ja Nukkumatin apureiksi ryhtyvät unilammaskatraasta potkut saanut Nepo ja arka pikkukaveri Miko. Seikkailua on luvassa, mutta - huoh - niin perinjuurin kohellustakaa-ajoelokuvan tapaan, että tyrmistyttää. Jos pojat eivät olisi tykänneet, olisin jättänyt sadun kesken. Elokuvaa emme ole nähneet, emmekä näe.


Hyvää kirjassa on se, että teemana on uskallus ja rohkeus. Mikon epävarmuus vähenee kirjan edetessä, hän kohtaa pelkonsa ja saa rohkeutta. Pienen pojan pieniä harteita silti kuormitetaan liikaa vastuulla kaikkien maailman lasten unista! Hyvää on myös aika ajoin kirjassa pilkahteleva huumori. Meidän poikia nauratti usein Nepon hupsutukset ja kieli, jota lammas käytti. Se, että pahis-Habumarille kävi lopussa kalpaten, oli pojille myös mieluista. Kirjan maisemat olivat myös välillä ihanan mielikuvituksellisia, ja jopa aikuinen lukija haaveili kirsikankukkien tuoksusta kirsikankukkameressä ja nuoleskeli huuliaan Jätskimaassa.


Jään kaipaamaan lempeän pehmeää Pikku Kakkosesta tuttua Nukkumattia, jonka ei tarvitse taistella paikastaan Unimaan kuninkaana. Tämä Nukkumatti tuntui muoviselta ja keinotekoiselta. Mieluummin olisin lukenut huikean seikkailun höyhensaarilla kokonaan ilman hyvän ja pahan taistelua. Koska kirjasta myös paistaa häiritsevästi läpi se, että se perustuu elokuvaan, tällä kertaa joudun antamaan

Tähtiä 1/5.