Pahuus

Jan Guillou: Pahuus. (Ondskan 1981. Suom. Veijo Kiuru) WSOY. 1996.

Luin Pahuudesta vasta innostavan kirjoituksen Jorin Kaiken voi lukea -blogista, ja kun kirja huusi kirjastossa minua hyllystä, käveli minua vastaan ja lopuksi roikkui lahkeessani, poimin sen mukaani, vaikka lukupino on muutenkin jo tarpeeksi korkea.

Pahuus kertoo 14-vuotiaasta Erikistä, joka saa ensin pahoin selkäsaunoja isältään, sen jälkeen pyörittää väkivaltaista rikollisjengiä koulussa ja lopuksi päätyy sisäoppilaitokseen simputettavaksi ja välttelemään väkivaltaa. Pahuudesta tulee väistämättä mieleen William Goldingin Kärpästen herra, sillä tässäkin teoksessa kuvataan teinipoikien aikaansaamaa yhteiskuntajärjestelmää, jota eivät aikuiset juurikaan säätele. Pahuuden tarina heijasteleekin kärkästä yhteiskuntakritiikkiä.

Seuraavassa Erikin ainoa ystävä Pierre kertoo tälle sisäoppilaitoksen kirjoittamattomista säännöistä:

(--) [J]os täällä haluaa päästä vähällä, on oltava mahdollisimman huomaamaton. Mitä enemmän sinut huomataan, sitä hauskempaa heistä on jaella käskyjään käydä kioskilla ja puhdistaa kenkiä ja muuta sellaista. Täällä ei pidä olla sen enempää hyvä kuin huonokaan, ei mikään rillipää niin kuin minä, eikä mikään urheilutyyppi niin kuin sinä. Parasta on olla aivan tavallinen eikä näkyä. (s. 84)

 Monia kokemuksia myöhemmin Pierre ja Erik jatkavat:

(--)Sinut haastavat ruutuun varmaankin Silverhielm ja Vilkkumajakka, jompikumpi tai ehkä molemmat. Silloin teet vain näin. Ennen kuin löylytys alkaa sanot vain kovalla ja selkeällä äänellä, että ne ovat yksiä helvetin vilkkumajakoita ja paskapäitä, raukkamaisia surkimuksia kun lyövät pienempää ja haikompaa, ja ettei sillä ole mitään merkitystä millaisiin lupauksiin ne sinut pakottavat. Silti ne ovat vilkkumajakoita ja paskapäitä. Tajuatko ajatuksen? Tätä voi kehitellä vielä paljon pitemmälle.
- Niin? Ja sitten minä saan turpiin vieläkin enemmän, kuin mitä ne olivat alun perin aikoneet antaa, ja sitten pitää taas kieltäytyä peppiksistä ja taas mentiin ruutuun. Eihän se muuta yhtään mitään paremmaksi. Niin, tai tavallaan kyllä paremmaksi, kyllähän minä tietenkin ymmärrän mitä sinä tarkoitat. Mutta kun minä en tiedä, montako kertaa pystyn nousemaan ruutuun. (s. 246)

Pahuus on kirja väkivaltaisen yhteiskunnan marionettina tanssimisesta. Se kertoo siitä, miten sankoista riveistä poikkeava saa maistaa karvasta lääkettä kerta toisensa jälkeen. Pahuus on kuvaus uuvuttavasta taistelusta mahdottomuuksien puolesta mielettömyyksiä vastaan. Väkivalta on niin syvälle kaivautunut järjestelmiimme, ettemme me poloiset ole siitä irrallisia laisinkaan. Pahuuden lopussa raotetaan muutoksen ovea, mutta loppu on avoin, ehkä toivoton. Muutos kyseenalaistetaan heti, ennen kuin ovi ehtii kunnolla narahtaakaan. 

Guilloun omaelämäkerrallinen teos sisältää paljon kuvauksia väkivallan teoista. Erik osaa kertoa omista lyönneistään niiden tavoitteet ja tekotavat sellaisella tarkkuudella, että lukijakin pääsee maistamaan kunnon tappelunnujakkaa ihan tosissaan. Silti väkivalta ei kirjassa ole inhottavaa. Inhottavaa on järjestelmä, joka väkivaltaa ylläpitää ja joka siihen kannustaa ja pakottaa.

Pahuudessa vuorottelevat nokkelasti tapahtumat, joissa Erik on mukana väkivallanteoissa, ja muut tapahtumat, joissa Erikin henkilöhahmo voi muilta osin voi kasvaa. Esimerkiksi uimista kuvataan varsin yksityiskohtaisesti, ja sen aikana Erik pohtii monia elämän tärkeitä kysymyksiä. Lukija saadaan Erikin nahkoihin tuntemaan empatiaa tätä kohtaan heti ensimmäisestä kirjan virkkeestä lähtien. Kirjassa on paljon viittauksia kirjallisuuden merkkiteoksiin, ja Erik kuvataan ne lukeneena ja muutenkin erittäin älykkäänä kaverina. Erik kyseenalaistaa kaikkea, mistä löytyy porsaanreikiä, ja samalla hän heittää täkyjä meidän yhteiskuntaamme. Mihin me uskomme? Ketä me tottelemme? Miksi me torvelot emme näe ja vastusta pahuutta ympärillämme?

Pahuudesta on kirjoittanut aiemmin Jorin lisäksi myös Lukuhetkien Sonja. Kirjasta on tehty myös elokuva, joka on kerännyt maailmalta erinomaisia arvosteluja. Suosittelen kirjaa jokaiselle. Elokuvan ajattelin itse jossakin vaiheessa saada katsottavaksi.

Sata makkaralaatua ja yksi idea. 11 venäläistä kirjailijaa kertoo. - Kirjallista elämää -haaste.

Anna Ljunggren ja Kristina Rotkirch (toim.): Sata makkaralaatua ja yksi idea. 11 venäläistä kirjailijaa kertoo. Pystykorvakirjat. 2010.


Sata makkaralaatua ja yksi idea on yltäkylläinen kirja kirjailijana olemisesta ja kirjailijan työstä. Kääntäjä-toimittaja Kristina Rotkirch on haastatellut 11 venäläistä kirjailijaa, ja heidän keskustelunsa on tallennettu kirjaksi. Kirjassa keskustellaan niin teosten teemoista kuin julkaisemisestakin, kirjailijaksi tulemisesta, kirjoittamisesta ja yhteiskunnasta ja ympärillämme olevista ilmiöistä. Jokainen haastattelu on omanlaisensa ja yllättävä. Kirjassa on kaikkea kirjailijaelämän nälkään!

Venäläistä nykykirjallisuutta ei suomenneta valtavasti. Sata makkaralaatua ja yksi idea -kirjassa esillä olevia kirjailijoita ei ole kaikkia suomennettu, ja joiltakin on suomennettu vain teos tai kaksi. Itsekään en ole harmikseni lukenut nimeksikään venäläistä nykyproosaa, mutta tämän kirjan kälkeen oma must read -pino vain kasvaa. Vaikka venäläinen kirjallisuus ei tuttua olisikaan, Sata makkaralaatua ja yksi idea on mielenkiintoinen opus niin paljosta.

Vai mitä sanotte vaikkapa siitä, kun kirjailija Juri Mamlejev puhuu neuvostovallan ajasta, jolloin sensuurin vuoksi muu kuin virallinen kulttuuri ei voinut juurikaan tulla päivänvaloon? Hän kertoo: "Oli sellainenkin ongelma, että tilanteessa, jossa emme toivoneetkaan saavamme mitään julki, puuttui faktisesti kaikki sensuuri. Neuvostosensuurin lisäksi puuttui myös itsesensuuri, vallitsi siis jonkinlainen absoluuttisen vapauden tilanne: mistään korrektiudesta ei ollut puhettakaan, olimme täysin vapaita kaikissa suhteissa, ja juuri täydellisen ilmaisunvapauden ja kaikenlaisten kysymysten käsittelyn avulla kompensoimme yläpuolellamme olevaa tietoisuutemme despoottista katosta." Kirjoittajalle tällainen tilannehan olisi todellakin toiveiden täyttymys, ellei sen kääntöpuolena olisi se, ettei mitään pysty julkaisemaan!

Sata makkaralaatua ja yksi idea paljastaa sen, miten kirjailijat ovat monenkirjava porukka. Yksi on kirjoittanut aina ja kasvanut kirja kädessä kulttuurikodissa. Toinen on löytänyt itsensä kirjoittamasta vasta aikuisiällä, jota ennen on kahlannut elämäänsä mitä erikoisemmissa olosuhteissa. Neuvostoaikana olosuhteet ovatkin olleet omanlaisensa. Ehkä venäläisten nykykirjailijoiden yhteinen piirre onkin se, että toistaiseksi vielä kaikki ovat eläneet myös neuvostoaikaa, ja heidän maailmankatsomukseensa tuo pikantin lisän se, että he ovat kokeneet yhteiskunnan valtavan murroksen. Murroksesta voi syntyä monenlaista tarkkasilmäisyyttä.

Ihailen venäläiskirjailijoiden itsetuntoa. Sata makkaralaatua ja yksi idea -teos on miellytävää luettavaa sen tähden, että haastatellut kirjailijat uskaltavat sanoa, mitä ajattelevat ja puolustaa näkemyksiään. He eivät nöyristele tai epäröi, vaan heillä, jos kellään, tuntuu olevan sana hallussa. He kritisoivat myös omaa isänmaataan, mutta yhtä aikaa ovat juuristaan ylpeitä. Jätän venäläiskirjailijoiden näkemykset jokaisen itsensä nautittavaksi.

Olen lukenut Sata makkaralaatua ja yksi idea -teoksen osana Kirjallista elämää -haastetta. Seuraavana haasteeseen lähtee vastaamaan Andrew Taylorin Kirjat, jotka muuttivat maailmaa. Jos Sata makkaralaatua ja iksi idea kasvatti luettavien kirjojen pinoani, pelkään pahoin, että seuraava tekee minut vähäksi aikaa miltei epätoivoiseksi. ;-)

Ihmisen kokoiset messut

Pääsin ilokseni messuilemaan Pohjois-Suomen kirjamessuille molempina messupäivinä. Lauantaina kuljin Oulun musiikkikeskus Madetojalla perheeni kanssa ja sunnuntaina itsekseni. Tässä tuulia ja tuntoja messuilta, joista voi ykstuumaan sanoa, että ne olivat ihmisen kokoiset messut.

Lasten kirjamessut

Olin iloisen yllättynyt lapsille suunnatusta messutarjonnasta. Varsinkin lauantaina lastenkirjallisuus oli esillä ohjelmaa myöten. Heti messuille saavuttuamme pojat pääsivät Afrikan tähti -pöytään mittelemään pelilaudan kuninkuudesta. Esikoinen vei voiton, mutta molemmat kantoivat kotiin kunniakirjan ja tunnustuspalkintona kulmalukkokansion, voittaja lisäksi korttipelin.

Pelipöydästä siirryimme seuraamaan perinteikkään Oulun Valveen sanataidekoulun esitystä Mainio Herra Ilosesta. Oulussa on pidetty Lumotut sanat -sanataideviikot, jotka ansaitsisivat oman blogipostauksensa, ja kirjamessut päätti kunniakkaasti juhlaviikkojen ohjelman. Messujen jälkeen kävimme vielä Kulttuurikeskus Valveella katsomassa kuvittaja Linda Bondestamin näyttelyn.

Herra Ilosen jälkeen olisin halunnut kuunnella lastenkirjallisuusesitystä, mutta pojat intoutuivat lähes tyhjyyttään ammottavassa luentosalissa ottamaan jalat alleen ja kaivautumaan penkkirivistöjen katveeseen, joten jouduimme siirtymään omassa ohjelmassamme sutjakkaasti eteenpäin, jotta viisi muuta lastenkirjallisuudesta kiinnostunutta pystyivät seuraamaan esityksen loppuun.

Lasten messukokemus oli siis kiitettävä ja iloinen. Sunnuntaina molemmat olisivat halunneet lähteä messuille uudestaan, mutta sillä kertaa äiti lähti yksin.

Messujen yleiskatsaus

Kuten aiemmassa postauksessanikin kirjoitin, messuilla näkyi kiitettävästi pohjoisen painotus. Varsinkin uudemmat pohjoiset kirjailijat olivat kivasti esillä, samoin osa Pohjois-Suomen kirjoittajatoiminnasta, kuten Pohjois-Pohjanmaan kirjoittajayhdistys ja Päätalo-instituutti.

Olin kuitenkin erityisen pettynyt kustantamoiden esillä olemiseen. Suurista kustantamoista oli saatu mukaan vain myyntipöytään WSOY, Tammi, Karisto, Teos ja Mäkelä. Muiden poissaolo pisti silmään pahasti. Millään isolla kustantamolla ei ollut edes edustajaa paikalla. Surkeuksien surkeus. Sekin harmitti, että esimerkiksi EU:n pohjoisin kustantamo Kustannus-Puntsi ei edes ollut mukana. Muita näytteilleasettajia oli niukalti, joten pöytäkierros oli varsin pikainen ravi ohi näyttelyiden, sillä tungosta pöytien äärellä ei ollut.

Ohjelmassa oli paljon kiinnostavaa, ja sitä oli tauotta kahdessa, kolmessa paikassa yhtä aikaa. Mitään varsinaista vetonaulaa ei kuitenkaan ollut saatu mukaan. Tunnetuimpia nimiä olivat pakollinen paska kaupungin sanansaattaja Kauko Röyhkä (jota itse kyllä kuuntelen mieluusti) ja ranskalaistunut oululainen Hannu Väisänen.

Oma messusaalis

Parasta messuantia minulle olivat monien kirjoittajakavereitteni ja muiden tuttavieni sattumanvaraiset tapaamiset! Parinkymmenen vuoden jälkeen tapasin myös lukioaikaisen luokkakavereini, joka vastikään kommentoi blogiini ja lukee ja kirjoittaa, kuten minäkin. Upea juttu!

Sunnuntaina pääsin myös rauhassa istumaan haastettelujen, palkintojen ja paneelien äärelle. Antti Leikas kertoi Melominen-teoksestaan ja sai minut kiinnostumaan entistä enemmän esikoisestaan. Leikas suitsutti Siltala-kustantamoa nostaen sen jopa Suomen ammattitaitoisimmaksi kirjataloksi. Oma mielenkiintoni Siltalan työtä kohtaan nousi kohisten!

Sunnuntaina myös Oulun kirjailijaseura jakoi Nuori Pakkala -tunnustuspalkinnon lahjakkaalle nuorelle kirjoitajalle. Oululaisen kalaliike Hätälän sponsoroimaa tunnustuispalkintoa varten oli tällä kertaa järjestetty kirjoituskilpailu peruskoulun yhdeksäsluokkalaisille. Kirjoituskilpailussa oli ollut tarkoitus kirjoittaa oululaisen Teuvo Pakkalan tekstien otsikoista uusia juttuja. Taso oli ollut kova, ja palkintoja jaettiinkin kolme, pari kunniamainintaa Iina Ylikoskelle ja Ilpo Myllykoskelle ja itse Nuori Pakkala -palkinto, jonka sai Joonas Laukka. Painakaa tulevien kirjailijoiden nimet muistiin!

Kuuntelin myös paneelikeskustelun lasten- ja nuortenkirjallisuuden nykytilanteesta. Paneelissa ei ollut mukana yhtään nuortenkirjailijaa, joskin nuorten ääntä edusti ansiokkaasti Oulun kaupungin kirjastonhoitaja Mervi Vaara. Lastenkirjailijoille äänen antoivat Inga Röning ja Lauri Hirvonen. Paneelissa kaivattiin kuitenkin lastenkirjallisuutta enemmän laadukasta kotimaista nuortenkirjallisuutta, joka ei olisi pelkkää fantasiaa. Mieskirjailijoitten edustus nuorille kirjoittavissa harmitti, samoin se, että nuorille pojille on tarjolla vähän luettavaa. Myös nuorten äänikirjatarjonta on niukkaa. Paneelin puheenjohtaja Jyrki Korpua vetäisi ilmoille myös ajatuksen, että nuortenkirjallisuus olisi kokonaan katoamassakin.

Kirjaostoja tein vain vähän. Mukaan tarttui suoraan kirjailija Kaisa Kerviseltä ostettu Lääkintälotta Olka ja 2,50 eurolla Anna Kontulan kirjoittama Into-pamfletti Tästä äiti varoitti. Melkoinen apaja löytyi kulttuurilehti Kaltion pöydästä, josta sai vanhoja Kaltion numeroita ottaa mukaansa ilmaiseksi!

Loppusanasia

Katkerahkot kirjoituksensa ovat Pohjois-Suomen kirjamessuista kirjoittaneet Villasukka kirjahyllyssä ja Lukuisa. Myös muut kirjanystävät ovat ilmaisseet pettymystään esimerkiksi Facebookissa. Viidakkorumpu on jo kumissut, vaikka maakunnan ykköslehti Kaleva kirjoittikin sunnuntain lehdessä messuista rohkaisevasti. Hyvän näkökulman messujen antiin voi lukea myös Reijo Vallan Pois työpöydältä -blogista.

Pohjois-Suomen kirjamessujen on etsittävä uutta ilmettä, jos yleisö halutaan pitää innostuneena. On merkillepantavaa, että jos eivät edes kirjanystävät kiinnostu kauden päätapahtumasta eivätkä kustantamot lähde mukaan, jokin ei toimi. Helsingissä järjestettävät kirjamessut on sellainen spektaakkeli, että aivan sellaiseen ei täällä ole edes tarvetta, mutta johtavasta kulttuuritapahtumasta voi ottaa paljon oppia.

Jos minä saisin järjestää ensi vuoden kirjamessuja, lähtisin muokkaamaan ihan aluksi markkinointia ja sen myötä sisältöä kävijälähtöisempään suuntaan ja toiseksi etsimään keinoja saada messuille mukaan myös valtavirtaa kiinnostavia ihmisiä ja ilmiöitä. Muuten Pohjois-Suomen kirjamessut on vaarassa kuihtua pienen piirin ihan kivaksi kesätapahtumaksi.

Miinalan Veikon nyrkkeilykoulu

Hannele Huovi & Jukka Lemmetty: Miinalan Veikon nyrkkeilykoulu. Tammi. 2008.

Tässä jälleen meidän perheen pienimpien suosikkikirja. Miinalan Veikon nyrkkeilykoulu luetaan kerta toisensa jälkeen, ja aina se jaksaa innostaa yhtä paljon.

Miinalan Veikon nyrkkeilykoulun päähenkilö on Henri Hiiri, jonka isä on nyrkkeilijä. Isä ei ole sankari, vaan höyhensarjalainen ja pelkkä harjoitusvastustaja. Henri Hiiri kohtaa monenlaisia pelottavia asioita arjessaan, näkee painajaisia, haluaa itselleenkin nyrkkeilyhanskat ja tapaa Huolestuneen Hillevin, jonka mielestä Henri on "tosi mukava hiiri". Hillevin kanssa huomataan, mikä on elämässä tärkeää. 


Miinalan Veikon nyrkkeilykoulu onkin tarina peloista ja niiden voittamisesta sekä nyrkkeilemisestä. Hannele Huovi, iki ihanien Urpon ja Turpon äiti, on tehnyt tarinassa loistotyötä! Esimerkiksi nimet ovat omiaan tällaiseen kirjaan: Henri Hiiren kammotuksia ovat äkäinen ja lapsia pelotteleva parturi Saksinen ja Henrin isän nyrkkeilyvastustaja Rapu Rusikka. Rapu Rusikka onkin meidän perheessä sellainen hahmo, joka aina silloin tällöin putkahtelee esiin ja auttaa poikia käsittelemään hurjia asioita elämässään. Jukka Lemmetyn kuvitus on niukoissa väreissään niin pelottava ja häikäisevä, kuin vain voi tällaiselta kirjalta odottaa.

Miinalan Veikon nyrkkeilykoulu on sellainen lastenkirja, ettei se missään kohtaa avoimesti opeta, saarnaa eikä kerro, mikä on tärkeää, vaikka se käsitteleekin elämän vakavia asioita. Se ei tähdennä, että lyöminen on väärin, eikä se sano, että kaverit ovat tärkeitä. Sen viesti on upoksissa rivien väliin, joten se antaa pienen ja isommankin mielikuvitukselle kosolti tilaa. Pelottavat asiat voivat olla juuri niin pelottavia, millaisina pieni ne itse näkee, ja kirjan tapahtumat avautuvat lapsen omista lähtökohdista käsin. Tällaisia kirjoja lukisi lapsille mielellään enemmänkin niin pahoista kuin hyvistäkin asioista! Suosittelen pelkojen ja väkivallan käsittelyyn ja muutenkin!

Pohjois-Suomen kirjamessut Oulussa 11. - 12.6.

Pohjoinen kirjallisuus elää ja voi hyvin, ja se näkyy Pohjois-Suomen kirjamessuilla.

Messuohjelma on lupaava ja painottaa mukavasti pohjoista näkökulmaa. Silmiinpistävää on sekin, että ohjelmaan on saatu mukavasti eri kirjallisuuden genrejä esiin. Erikseen esittäytyy myös pohjoispohjalainen proosa. Näytteilleasettajien listakin on mielenkiintoinen, vaikka se on viime vuiodesta lyhentynyt - ovathan puitteetkin muuttuneet! Nyt messualue on Ouluhallin sijasta kaunissa Oulun musiikkikeskuksessa. Messuohjelman soisi silti olevan näkyvämmin esillä!

Olen menossa mukaan, joten messutunnelmia välittyy myöhemmin myös täällä blogissa! Myös Lukuisan Laura on maininnut blogissaan messuista. Kuka muu on tulossa?

Päähenkilön uudet kujeet eli käsiksen räpelöintiä

Kirjoitin aiemmin, miten yksi sivuhenkilöistä on ruvennut viemään tarinaani sellaiseen suuntaan, että kirjoittajaparkaa pelottaa. Nyt samaan aikaan, tai kenties sivuhenkilön edesottamusten vuoksi, päähenkilöstä paljastuu uusia puolia. Minä luulin vieväni tarinaani eteenpäin, mutta jäinkin vain lehdelle soittelemaan.

Samalla lukemattomien kirjojen pino kasvaa. Kasvaa. Kasvaa vaan. Jotkut kirjat vetävät puoleensa muuten vain ja toiset taas tuntuvat erityisesti tärkeiltä oman käsikirjoitukseni vuoksi. Oman käsikirjoituksen kannalta oli myös tärkeä lukea viimeksi blogattu Silja ja Mai. Siinä oli sellaista vimmaa ja kirjallisuuden kauneutta, jota en itse saa kirjoitukseeni mahtumaan. On olemassa tietokirjallisuutta ja kaunokirjallisuutta, jota Silja ja Mai viehättävästi edustaa. Minun käsikseni linkuttaa jossakin siinä välillä. Siljassa ja Maissa on kuitenkin yllättäviä yhtymäkohtia omaan tekstiini: päähenkilönä nuori nainen (tai tyttö), oman itsen etsintää, yksinäisyyttä, irrallisuutta.

Silja ja Mai on muuten vapaana pöydälläni lähtemään luettavaksi muille kirjabloggareille. Kuka on valmis sen kokemaan? Suosittelen lämpimästi! Siljasta ja Maista on blogannut myös Hanna.

Silja ja Mai

Maaria Päivinen: Silja ja Mai. Ntamo. 2010.

Silja ja Mai on Maaria Päivisen lupaava esikoisteos. Lyyrinen teos kertoo Siljan äänellä rakkaudesta ja muun elämän pyörityksestä. Mai on Siljan alivuokralainen, ystävä ja rakastettu - hyväksikäyttäjä, vihollinen ja riistäjä. Välillä Siljaa ja Maita lukiessa naisten persoonat liukuvat päällekkäin niin, että luin sujuvasti Maista ja Siljasta yhtenä henkilönä, jossa on kaksi erilaista, keskenään kamppailevaa puolta: kun toinen sotkee, toinen siivoaa ja natisee. Silja ja Mai on kasvutarina, jossa naiseus on pääosassa.

Silja ja Mai on korostuneen feminiininen teksti. Silja on nuori nainen, joka etsii ja vihaa itseään. Hän laittaa itsensä alttiiksi elämälle ja polttaa siipiään. Teos käyttää ilmaisullisina voimasanoina naiseuden tunnuksia, kuten kohtua ja vaginaa. Rinnat ovat kerronnan tärkeä motiivi. Silja ajelee tai jättää ajelematta kainalokarvansa, pyyhkii kuukautisverta ja ajattelee raskautta. Miehet ovat hyväksikäyttäjiä ja kummajaisia, jotka ilmestyvät vaatimaan ja käyttämään, ja nainen on heille objekti. Kaikki tämä tekee Siljasta ja Maista juuri sellaisen kauniinvoimakkaan tarinan, jonka tarpeessa olin ennen kepeintä kesää.

Siljan ja Main kieli on kaunista ja välillä liikuttavan oivaltavaa. Teoksen lukeminen ei jatkuvasti ole monisävyisen ilmaisun vuoksi helppoa, mutta se ei tässä teoksessa tärkeintä olekaan. Päivisen teos on proosaruno, joka tulee kokea. Tekstiin uppoutuu ja merkitykset jäävät mieleen sykkimään pitkäksi aikaa.

Ja hänen, jos kenen, oli tapahduttava; niin luki hänen kämmentensä elämänviivoissa - jotka olivat kaarevat, tylpät - niin luki hänen navassaan; katkaistussa, kylmässä poukamassa. Hän sammutti rovion lasillisella vettä.

Teoksen nautittavin osuus oli osa II, jossa Silja on Moskovassa välillä seuranaan matkakumppaninsa, rakastajansa M. Bulgakov, joka ei ole ainoa intertekstuaalinen viittaus tässä romaanissa. Silja on lähtenyt sijoiltaan etsimään itseään ja elämäänsä, mennyt pakoon Maita. Moskovan kuvaus on ainakin Moskovassa käymättömälle loistokasta: asemalla haisee rauta, Bolsoi-teatteri huokuu taidetta, katukuva on elävä ja ravintolat naurunremakkaa täynnä. Silja ja Mai nostatti minussa omalla karulla tavallaan matkakuumeen Venäjälle yhtä aikaa, kun opin pitämään Siljasta ja olemaan tyytyväinen hänen puolestaan.

Maaria Päivinen kertoo Pisara-blogissaan kirjoittavansa elääkseen toisenlaisia elämiä tai silti sitä samaa. Nyt tiedän, mitä Maaria tarkoittaa: Silja ja Mai on kaikessa lyyrisyydessään huikean elämänmakuinen teos, jossa Siljan arki astuu iholle ja tunkeutuu sieluun. Suosittelen kaikille, jotka haluavat kokea ja hakea elämyksiä tavanomaista lukuromaania painavammassa ulottuvuudessa. Itse jään odottamaan Päivisen toista!

Lisäys ja tärkeä huomautus 7.6.: Siljasta ja Maista on blogannut myös Hanna.

Kirjoittajan aarteita

Todennäköisesti toisella luokalla kirjoitettu uutinen.
Isot alkukirjaimet ovat vielä keppareita.
Huutomerkki jo mallia "teini".

Olen parissakin yhteydessä luvannut tehdä jutun tallessa olevista vanhoista teksteistäni. Tekstit ovat minulle kallisarvoisia aarteita. Minulle on lumoavaa lukea kaikkea ennen kirjoittamaani, vaikka monetkaan teksteistä eivät ole mitään erityisiä helmiä. Ne ovat portteja jonnekin, minne en muuten voi enää mennä. Niissä on iloa ja surua, koettua ja toivottua. Niissä on näkemyksiä ja sellaista tietoa, jonka olen ehtinyt jo tähän ikään mennessä (!) kokonaan unohtaa.

Ikkuna lapsuuteen

Arvokkaimmat tekstit ovat säilyneet koulun alaluokilta saakka. On kiehtovaa huomata, miten jo silloin on lapsille opetettu mediaa, jonka merkitys on entisestään kasvanut nykypäivään räjähdysmäisesti. Olen esimerkiksi kirjoittanut uutisen Mauno Koivistosta ja Englannin kuninkaallisista, ja tallessa on myös parikin itse tehtyä sanomalehteä, joissa on säilynyt myös sen ajan uutisia: kylmää sotaa ja Koiviston kautta! Kouluajoilta on säilynyt myös joitakin kertomuksia koulun loma-ajoista, joita olemme viettäneet mummolassa.

Sanomaset, jossa askartelemiseen on käytetty enemmän
aikaa ja intohimoa kuin oman tekstin
muotoiluun. Olisiko kiire tullut tässäkin?

Aarteista minulle rakkain on satu Lissunlassu-possusta, jonka on innoittanut kiiltokuva ruokalappukaulaisesta pikkupossusta. Julkaisen sadun tämän kirjoituksen lopuksi meidän kaikkien iloksi! Tekstissä näkyy luomisen vaivattomuus ja kynnyksettömyys.  Tuon ajan teksteille on tyypillistä myös se, että ne yleensä loppuvat valitettavasti kiireen maku rivien välissä. Joko tunti on loppunut tai paperi, kuten Lissunlassu-possun tapauksessa.

Varhaisista teksteistä muistan itse parhaiten siilisadun, jota kirjoitin sinikantiseen ruutuvihkoon päiväkausia. Satu kertoi siilin elämästä ja ystävistä metsässä. On murheellista, että vihko ei ole enää tallessa. Muistan, että satu jäi kesken, mutta tarina ehti kehittyä todella pitkälle ennen tyrehtymistään. Muistan, että kuvitin myös tapahtumia ruutupaperille. Voi, kunpa saisin sadun nyt luettavakseni!

Nuoruuden vimmaa ja valoa

Anarkistisilta ja itseriittoisimmilta teinivuosilta minulla ei ole ainuttakaan tekstiä jäljellä. Kadehdin sen ikäisiä ihmisiä siinä, että he elävät niin ehdotonta ja säälimätöntä aikakautta. Ymmärrän itseäni, miksi en ole raapustuksiani pitänyt tallessa. Olen kirjoittanut silloinkin hyvin, ja muistan esimerkiksi äidinkielenopettajani kannustavat kommentit, mutta siinä iässä ei aarteita juuri jemmailla. Minä en ainakaan tallettanut mitään.

Lukion aineet minulla sitten onkin tallessa. Olen hämmästynyt, miten paljon olen silloin (jo) tiennyt ja kuinka kypsiä ajatukseni ovat olleet. Osa teksteistä on tosin varsin naiivejakin elämänkatsomukseltaan, mutta valtaosaa lukee edelleen päätään nyökytellen. Aineet käsittelevät esimerkiksi vaatteiden viestintää, penkkiurheilua, sensuuria, kierrätystä, sotaa ja lapsuutta, ja ne olivat minulla asia-aineita, yleensä erilaisia mielipidetekstejä, joissa olin hyvä.

Erityinen jalokivi lukiosta on Nauru typeryydelle -tutkielma Moliéren Saiturista. Saituri on tutkielman tekemisestä saakka ollut minulle läheinen teksti, ja luen ja katselen sitä esimerkiksi teatterisovituksina edelleen hyvin mielellään.

Toimittaja, josta ei toimittajaa tullutkaan

Fiksuja.
Oikeanpuoleisessa minun ja ystäväni
suunnittelema kansi kolmiulotteisine
kuvioineen ja erilaisine
intertekstuaalisine viitteineen.

Lukiosta on säilynyt myös nippu koulumme Fiksu-lehtiä. Fiksuihin olen tehnyt paitsi laajojakin reportaaseja ja tutkivaa journalismia myös paljonlupaavia horoskooppeja. Horoskoopit kirjoitimme yhteistyössä parhaimman luokkakaverini kanssa, joka on edelleen minulle läheinen ystävä. Tässä pari Lady Astrol Oogisen viittausvirheitä sisältävää, mutta varsin hauskasti lentoon pyrähtävää taidonnäytettä (Terveiset samalla Astrol Oogisen II:lle alter egolle, jos luet tätä! XOX):

KALAT: Uiskentelet vieläkin pää pohjamutaan painuneena. (HUOM! Mudanmaku suussasi johtuu siitä.) Nosta nyt pääsi ja kirjoita kirje joulupukille jo nyt! Näin pukki ei voi väittää kirjeen hukkuneen jouluruuhkassa, kuten "sattui" viime vuonna. OTA, YSTÄVÄPARKA, ITSEÄSI NISKASTA KIINNI!

KAKSOSET: II, III ja myös IV persoonasi ovat olleet omilla teillään alkuvuoden. Kuolonuhreja vaativia onnettomuuksia on kyllä tapahtunut ennätysmäärä, mutta DON'T WORRY, BABY, pärjäät kyllä loistavasti myös ilman heitä.

Koululehti oli minulle rakas harrastus, johon uhrasi mieluusti aikaa kirjoittamalla juttuja. Olin myös näppärä käyttämään tietokonetta, joten taisin taittaa melkein jokaisen lehden, jossa olin mukana. Silloin taitto tehtiin Pico-ohjelmalla [KORJAUS: ohjelma olikin TEKO.] ja lopulta myös kouluun hankitulla Macilla, jossa tekstin sai soljumaan vaikka millä tavalla paperille ja käytettävissä oli myös monenlaisia kirjasintyylejä ja clip art -kuvia. Silti sivujen tekeminen oli rankkaa leikkaamista ja liimapuikon kanssa tuhraamista kopiokoneen ääressä. Voi mitä nostalgiaa...

Sittemmin olen ollut työssä myös "oikeissa" lehdissä, mutta toimittajan urani ei päässyt kokonaan jaloilleen, kun muut tehtävät kaappasivat mukaansa. Osa lehtijutuistani on minulla myös tallessa, mutta ne eivät tunnu niin rakkailta kuin vanhimmat hengentuotteeni.

*******


Pikku Lissunlassu possu

Olipa ja elipä kauan kauan sitten pieni possu omassa pienessä mökissään. Sitä voi sanoa jopa suursyömäriksi, koska se on niin kova syömään. Sen oikea nimi on Lissunlassu. Eräänä iltana Lissunlassu söi itsensä niin täyteen, että ei pystynyt mennä nukkumaankaan. Sinä yönä Lissunlassu ei nukkunut tipan tippaa, koska hänellä oli maha liian täysi. Aamulla Lissunlassulle tuli vieras. Se oli pitkäpartainen mies, jolla oli sininen lakki, jonka tupsuna oli tähti. Sillä oli myös vihreä takki, keltainen laukku, mustat housut, valkoiset sukat ja harmaat kengät. Se mies oli kohtelias, auttavainen, iloinen, ystävällinen ja Lissunlassun mielestä aivan mukava. Lissunlassu halusi tietää, mitä miehen laukussa oli. Kohta mies avasikin laukkunsa ja otti sieltä esiin taulun, jossa luki: Syö vähemmän, nukut enemmän. Lissunlassu luki sen ja sanoi: Kiitos avusta. Sitten mies lähti ja sanoi: Ole hyvä, ja myös: Näkemiin! Lissunlassu sanoi myös: Näkemiin! Lissunlassu jäi miettimään, että mikä hänen nimi oli. Hän keksi vaikka minkälaisia nimejä, mutta kaikki tuntuivat vääriltä. Seuraavana aamuna tuli Lissunlassulle kirje, jossa oli miehen nimi, ja se oli Kuu-ukko.

*****

Luovuuden täyttämää, iloista ja aurinkoista viikonvaihdetta jokaiselle!

Paperi, sakset, liima

Catherine Woram: Paperi, sakset, liima. 45 innostavaa ohjetta lapsille paperiaskarteluun. Kustannus-Mäkelä. 2011.

Kannan kirjastosta kotiin lasten askartelukirjoja vähän väliä. Kirjat antavat ideoita tai suoria malleja pikkumiesten puuhailuihin. Ideat jäävät myös mieleen elämään ja sattavat todentua myöhemmin vaikkapa joulu- tai onnittelukorttina. Myös pojat selailevat kirjoja ja saavat niistä ajatusta, mitä kaikkea ylipäätään on mahdollista tehdä itse!

Kustannus-Mäkelä on julkaissut käännetyn Paperi, sakset, liima -oppaan paperiaskarteluun. Kirjan ohjeet ovat suht helppoja, ja meidänkin 2- ja 4-vuotiaille löytyi monta uutta ideaa. Malleissa tarvittavat välineet löytyvät melkein joka kodista, ehkä piipunrassia ja liisteriä lukuunottamatta. Värillisen paperinkin voi korvata tarvittaessa vaikka lahjapaperilla tai (sanoma)lehden sivulla. Pääasia on, että lapset pääsevät kokeilemaan saksia, liimaa, taittelua ja sommittelua.

Saman tien teimme kesäiset linnut ikkunaan sirkuttamaan ja pojille raketit leikkeihin. Kirjan yksi ansio onkin siinä, että siinä on rutkasti kivoja askartelumalleja myös pojille: dinosauruksia, meririsvohattu, ötököitä... Tyttöjäkään ei ole unohdettu. Monissa oppaissa painotus on tyttöjen kiinnostusten suuntaan, tosin ilman muuta paljon on myös molemmille sopivia ja tytötkin tykkäävät esimerkiksi dinosauruksista ja pojat helminauhoista.

Paperimassamustekala on meidän seuraava projekti!

Suosittelen selailtavaksi!

Rakkauden aikakirja

Elif Shafak: Rakkauden aikakirja. (The Forty Rules of Love. 2009. Suom. Maria Erämaja.) Gummerus. 2010.

Rakkauden aikakirja on hieno kirja. Se teetti minulla työtä, ja olinkin lopettamaisillani sen kesken. Kävin kurkkimassa kirjablogeihin, jotta voisin arvioida, onko kirja minulle ollenkaan tarkoitettu. Jatkoin sinnikkäästi ja olen nyt tyytyväinen, että luin kaikki 535 sivua loppuun saakka.

Olen lukenut parin viime vuoden aikana paljon monentyyppistä kirjallisuutta rakkaudesta, vuorovaikutuksesta, kriiseistä ja itsensä kehittämisestä. Sen vuoksi Rakkauden aikakirja tuntui junnaavan paikoillaan yli puolen välin. Olihan kirjassa toki kovastikin ajatusta, ja sukelsin kyllä kiitettävästi kronologisesti aikaisemman juonikulun mukaan, mutta lukeminen tuntui raskaalta. Onko tässä päätä tai häntää, saanko tästä mitään uutta mietin monta kertaa.

Lopussakaan ei mitään suurta valaistusta syntynyt, mutta kiitettävästi tarinat saivat täyttymyksensä. Rinnastin kertomuksen lopuksi myös Uuteen testamenttiin. Arvelen varovasti, että Rakkauden aikakirja voisi joillekin olla lähellä puhdistavaa lukukokemusta.

Sitä luulee, ettei voi enää elää. Luulee, että sielun valo on sammutettu ja että jää ikuisiksi ajoiksi pimeyteen. Mutta kun on vaipunut niin sakeaan pimeyteen, kun molemmat silmät ovat sulkeutuneet maailmalle, sydämessä avautuu kolmas silmä. Ja vasta silloin käsittää, että näkökyky on ristiriidassa sisäisen tiedon kanssa. Yksikään silmä ei näe yhtä selvästi ja terävästi kuin rakkauden silmä. Murheen jälkeen koittaa toinen kausi, toinen laakso, toinen minuus. (--)

Mitä tarttui Rakkauden aikakirjasta

Rakkauden aikakirja seuraa kahta juonta, nykyaikaan sijoittuvaa keski-ikäisen Ella Rubinsteinin tarinaa ja 1200-luvulla Shams i-Tabrizin loppuelämää ja näiden henkilöiden lähipiiriä. Juonet eivät ole toisistaan irralliset, vaan ne ristiävät. Kuten edellä jo vihjasin, vanhempi tarina sai minut temmattua mukaansa uudempaa paremmin, ja varsinkin teoksen puolivälin jälkeen se sai siivet alleen. Silti ja siitä syystäkin 535 sivullista tekstiä olisi voitu esittää napakamminkin. Tällöin ehkä oma puutuneisuuteni olisi saattanut jäädä vähemmälle.

Puudutettu tai ei, pidin Rakkauden aikakirjaan osin kätketyistäkin elämänohjeista, vaikka hyvin tiedostankin sen, että on helpompi jaella neuvoja ympäriinsä kuin elää niiden mukaan. Uskon siihen, että meidän jokaisen on paras olla uskollisesti ja itsepintaisesti oma itsensä ja toteuttaa omia kutsumuksiamme, tai miksi niitä ikinä halutaankaan kutsua: tarpeita, tavoitteita, tehtäviä. Uskon myös siihen, että vain hyväksymällä ympärillämme olevan pääsemme rauhaan itsemme ja maailman kanssa. Uskon siihenkin, että meille on hyvä olla aidosti kosketuksissa kaikkien kansanrivien kanssa ja nähdä ihmiset ulkokuoren takana.

Haluaisin elää niin, etten pelkäisi huomista eilisen varjojen vuoksi. Haluaisin olla kiinni hetkessä, kunnioittaa jokaista tovia, sisälsipä se mitä tahansa niin, kuin se onnistui Aavikkoruusulta. Mieleni on kuitenkin yleensä valitettavan paljon elämääni edellä, eikä se aina lisää hyvinvointia. Haluaisin elää myös niin, etten turhaan kumartelisi totutuille tavoille ja käytänteille, jos ne saavat minut luopumaan jostakin minulle hyvästä tai jos ne vahingoittavat minua tai läheisiäni. Haluaisin uskaltaa avata suuni epäsovinnaisissakin tilanteissa, kuten Shams.

Näen ja koen myös joka päivä sen, että nykyisyys estää minua tekemästä sellaisia valintoja, jotka tekisin ehkä eittämättä ilman monenlaisia kytköksiä. Olen uurastanut monen asian eteen, jolloin niiden arvo saattaa olla minulle muka muutosta suurempi. (Tässä kohden tulee mieleen Pikku Prinssi!) Koko länsimainen yhteiskunta ja puolet muuta maailmaa nojaa tähän muuriin!

Näiden ja monien muiden perusasioiden äärelle Rakkauden aikakirja minut sysäsi. Ja missä sitten piilee itse rakkaus? Kaikkialla, vastaan.


Onnistunut kerronta

Pitkää romaania rikkoo taitavasti vaihtelevat kertojat. Vanhempi juoni on kerrottu minä-kertojan äänellä, joskin kertoja vaihtuu luvusta toiseen. Äänessä ovat ainakin Shams, Rumi, juoppo, prostituoitu, Rumin perheenjäsenet yksi kerrallaan, juottolan pitäjä, eri oppineet ja vartija. Tähän minä-kertojien tarinaan lomittuu jatkuvasti uudempi, nykyajasta kertova juoni, joka on kirjoitettu kaikkitietävän kertojan näkökulmasta, joskin välillä tilaa saavat Ellan ja tämän rakastetun sähköpostit ja kirjeet. Kaikki soljuvat 535-sivuisessa romaanissa rinta rinnan, ja vaikka asetelma kuulostaa hankalalta ja sekavalta, se ei ole sitä, vaan lukija pysyy helposti tarinassa mukana. Minä-kertojien avulla kirjaan on saatu selkeät ristiriidat eri henkilöiden välille. Kaikkitietävä taas pystyy selittämään helposti esimerkiksi taustoja ja sivuhenkilöiden ajatuksia. Jos Rakkauden aikakirjassa on jossakin erityisesti onnistuttu, se on kerronnan nerokas monipuolisuus.

Sinänsä kirjan kieli (jos sitä käännöskirjallisuudessa voi aina edes arvioida) ei tehnyt minuun vaikutusta. Esimerkiksi kaikki minä-kertojat puhuivat samalla tavalla, mikä vei pohjaa esimerkiksi henkilökuvaukselta.

Teoksen ansiot ja suositukset

Jos edellä kirjoittamani on analyysia kerronnasta ja omasta pienestä elämästäni, palataan vielä Rakkauden aikakirjaan romaanina. Teos julistaa tehokkaasti rakkauden sanomaa ja hyväksynnän tärkeyttä. Se yrittää kaataa aitoja uskontojen väliltä ja välittää yhteisymmärrystä ihmisten ja kansojen välille. Se alleviivaa, miten se, joka miekkaan tarttuu, miekkaan myös hukkuu, sillä kahdesta toisen rikkomalla rikkoo myös toisen. Se yhdistää uskontoja väittämällä, että rakkaus on yhteinen uskontomme. Haluan uskoa siihen.

Uskossa voi käydä niin, ettei pysty näkemään metsää puilta. Uskonnon kokonaisuus on paljon suurempi ja syvempi kuin sen osasina olevien elementtien summa. Yksittäiset säännöt on luettava kokonaisuuden valossa. Ja kokonaisuus on kätketty sisimpään olemukseen.

Suosittelen Rakkauden aikakirjaa rakkauden olemusta pohtiville ja uskonnollisista, hengellisistä asioista kiinnostuneille. Kirja ei ole mikään uskonnon oppikirja, mutta uskon, että siitä saa oman lisäpotkunsa, jos lukijalla on jo valmiiksi taipumus hengellisyyteen. Suosittelen kirjaa myös kaikille niille, jotka eivät elä, kuten haluaisivat. Suosittelen sitä myös äideille, joiden lapset ovat kohta lehahtamassa kotipesästään maailman tuuliin. Siinäpä suosituksia kerrakseen!

Rakkauden aikakirjan ovat lukeneet ainakin myös
Leena Lumi
Riina
Susa
Amma
Anni M. 
Mari A.