Olen kiinnostunut siitä, miten arvot ja asenteet välittyvät sukupolvelta toisille ilman, että niitä tietoisesti siirretään vanhemmilta lapsille. Minua kiinnostaa se, miten eletty elämä ja koetut (ja kokemattomat) tunteet vaikuttavat ihmisen elämään. On kiinnostavaa, millä tavalla muun muassa lapsuudenkodin tunneilmasto siivittää tulevaisuutta tavalla tai toisella. Seuraamukset eivät ole yksiselitteisiä, vaan kuka tahansa voi vapautua ahdingosta tai toisaalta hukata valttikorttinsa. Juuri siinä piilee kiinnostukseni ydin.
Irja Wendisch kuvaa kirjassaan Pitkä taistelu, miten sodankäyneet miehet siirtävät omaa synkkyyttään lapsilleen, jotka selviävät kokemuksistaan jokainen omalla tavallaan. Wendisch antaa äänen sodankäyneiden lapsille.
Kirjan mukaan sotilaiden raskas työ jatkui rintaman jälkeen vielä kotona. Heistä tuli usein juopottelevia ja äreitä perheenisiä tai työhönsä hautautuvia ja poissaolevia perheenpäitä. Tuska tarttui lapsiin, jotka kantoivat sitä mukanaan, kunnes kuitenkin jonakin päivänä päättävät katkaista murheen ketjun ja tiputtaa vanhempansa taakan hartioiltaan. Joku oppii antamaan anteeksi, toinen lopettaa alkoholin käytön ja kolmas vapautuu riippuvuussuhteesta. Wendischin selviytymistarinat ovat tosia, ja jokainen niistä on kirjan nimenkin mukaan kertomus selviytymisestä.
Pitkän taistelun kiinnostavuus piilee juuri tositapahtumissa ja vertaiskokemuksissa. Uskon, että kirja on parasta luettavaa juuri sodankäyneen sukupolven lapsille, minun vanhempieni ikäluokalle. Muutkin voivat kirjasta saada uutta näkökulmaa sukupolvesta toiseen säilyviin varjoihin elämäntarinoiden päällä.
Kuitenkin kirjaa vaivaa jonkin verran se, josta alussa kirjoitin: Seuraamukset eivät ole yksiselitteisiä. Wendischin selviytymistarinat kuitenkin toistavat toinen toistaan ja antavat kuvan, jossa vääjäämättä sodan seuraamukset vyöryvät sukupolvelta toiselle, joka yhtä varmasti oireilee tuskaansa jollakin tavalla. Kuitenkin vaikka traumapsykologia selittääkin monet näistä tapauksista, osa elon ailahtelusta selittyy myös tavallisella elämänkaaripsykologialla, jonka mukaan ihminen kasvaa koko elämänsä ajan ja kulkee kriisistä kriisiin (ilman aiemman sukupolven sotahistoriaakin).
Joka tapauksessa Pitkä taistelu on oivallinen kirja elämänkaaren pohtimiseen, erityisesti suurille ikäluokille ja vähän nuoremmille. Vertaistukena se saattaa koskettaa, muuttaa jopa elämän. Sodanjälkeisen sukupolven lapsille se antaa ehkä ymmärrystä omien vanhempiensa kamppailuun.
Tähtiä: 2/5.
Hieno bloggaus. Hyvä kirja aiheeltaan. Sotalasten kärsimykset ovat joillain elinikäisiä, sotaveteraanien sota jatkuu siviiliin selviytymisenä. Ehkä kirjan luettuaan ymmärtää monta asiaa paremmin.
VastaaPoista(Joka tapauksessa voi myös miettiä päinvastoin, jos sotaan ei olisi lähdetty, mitä sitten olisi tapahtunut).
Wendisch on kirjoittanut aiheesta enemmänkin, joten jos aihepiiri kiinnostaa, kannattaa tutustua koko tuotantoon!
PoistaKiitos, Jokke! :-)
Isäni ei ollut sotilas, mutta renkimme oli. Hänestä saisi kirjan tai useammankin..;//
VastaaPoistaKIitos postauksesta, Paula!<3333
Aili-mummo, sotatarinoita jää paljon kertomatta, kuten ehkä renkinnekin kokemukset katoavat sukupolvien myötä.
VastaaPoistaKiitos kommentista! <3
Tämä varmasti on, myös itseäni kiinnostavat nämä asiat, olenhan melkein jos ei seuraava sukupolvi, niin kuitenkin 1950-luvun lapsi.
VastaaPoistaLuulen, että painavimmasta sotataakasta on alettu irtautua vasta vähitellen 1960-luvulla. Tämä Olisi kiinnostava tutkimusaihekin, vai lieköhän jo jossain perattu?
Poista