KOM Oulussa: Kolme sisarta

Tässä kaupungissa on 100 000 ihmistä, muttei ketään ketä kadehtia.

Anton Tsehovin Kolme sisarta saapui Oulun kaupunginteatteriin KOM-teatterin vierailunäytöksenä tällä viikolla. KOM on käynyt Oulussa monesti ennenkin, ja toivottavasti tämä yhteistyö jatkuu. On hienoa saada ulkopuolelta raikkaita tuulahduksia kaupunginteatterin oman ohjelmiston lomaan. KOM tuntuu takuutuotteelta, jota on helppo lähteä kerta toisensa jälkeen katsomaan. Maanantaina suuren näyttämön katsomo taisi olla loppuunmyyty.

Kolme sisarta oli oikeastaan vähän erilaista KOMia kuin odotin. Tsehovin teksti on tietysti huikea ja se kantaa pitkälle. KOMin tulkinta oli puvustukseen (Niina Pasanen), maskeeraukseen (Leila Mäkynen) ja lavastukseen (Markku Pätilä) upotettuja merkityksiä yhtä täynnä kuin näyttämöllä kiertävä kakkavaippa . Symboliikkaa oli paljon, ja osa niistä aukeilee nerokkaasti vasta jälkeenpäin esitystä kelattaessa. Sovinnaisia totuuksia murretaan näyttämöllä ja klassikkoa kirjoitetaan uusiksi. Tämä on loistavaa. Ristiriitoja herättivät kuitenkin näyttämölle ohjattu (Lauri Maijala) kova kouhkaaminen, huutaminen ja riehuminen. KOM oli teroittanut tyylilajia pitkin esitystä äärimmilleen. Saattaa olla, että jotkut katsojat eivät jaksaneet nähdä asiaa esillepanon alta, niin Tsehovia kuin se olikin. - Tarvitseeko teatteria aina jokapojalle tehdäkään?

Kolme sisarta käsittelee syviä kysymyksiä ihmisyydestä ja onnellisuudesta. Sisarukset Irina (Laura Malmivaara), Olga (Vilma Melasniemi) ja Maša (Eeva Soivio) kaihoavat jokainen jotakin, joka on tavoittamattomissa. Heidän pintapuolisesti hyvä, mutta todellisuudessa tyhjä elämänsä luisuu jatkuvaan hakemiseen. He ajautuvat tilanteisiin, jossa onnellisuus jää muiden käsiin. He tekevät niitä ratkaisuita, joita tekevät kaikki muutkin. Irina menee naimisiin, vaikkei rakasta tulevaa aviomiestään. Olgasta tulee johtajatar vastoin tahtoaan. Maša ei saa rakastamaansa miestä, vaan päästää tämän käsistään. Esityksen loppu on huipennus: me kaikki olemme, piru vieköön, samanlaisia!

Kolme sisarta alleviivaa ajatusta, että onnellisuus pitää nähdä joka hetkessä. Siihen pitää tarttua joka ikinen päivä. Toisaalta esityksen viesti lienee myös se, että ihmiselämä on väistämättä onnetonta, traagista ja turhaa. Kukaan ei osaa olla hyvä toisille, vähiten itselleen. Osuu aikaamme ja uppoaa syvälle.

Pidin esityksestä lopulta ihmeen kovasti, vaikka edes takaisin juoksentelu meinasi välillä turruttaa.

Kulkuri - Charlie Chaplin -elämäkerta Tampereen Työväen Teatterissa

Elokuvan varhaiskauden suurmies Charlie Chaplin astuu Eppu Salmisena Tampereen Työväen Teatterin lavalle. Knalli, kirhartuva musta tukka, kädessä pyörivä kävelykeppi ja liian isot mutta lyhyet housut sekä hännystakki. Kaikki täsmää. Olen astunut 1900-luvun alkupuoliskon mustavalkoiseen mykkäelokuvaan, mutta tässä on yllättäin äänet mukana. Odotukset ovat korkealla.

Kulkuri on teknisesti taitava ja kaunis teatterikappale. Se kertoo Chaplinin elämäkertaa, jota höystetään slapstick-kohtauksilla ja tiuhaan muuttuvilla miljöillä. Kaikki on hyvin harjoiteltua ja teknisesti esitys onnistuu mainiosti. Chaplinin henkilökuva oman uransa seppänä nousee hyvin esille. Mutta onko silti jotakin pielessä?

Yleisöstä kuuluu vain harvakseltaan yksittäisiä nauruääniä. Minua hymyilyttää muutamaan kertaan. Teatteri mainostaa Kulkuria "raivokkaan hauskana komediana". Sellaista katsomaan lähtevä saa pettyä karvaasti.

Kelpo näytelmä Kulkuri kuitenkin on, mutta pitkälti sen vuoksi, että Chaplin on kiinnostava henkilö. Haastava esitys on rakennettu myös teknisesti hyvin. Vaihtuvat kohtaukset saattavat vaikuttaa sirpaleisilta. Puvusto luo tunnelmaa ja lavasteet toimivat suurella näyttämöllä. Eppu Salminen luo Chaplinista äreän ja synkän mielikuvan. Ehkä se on uskottava: kun koomikon nauru on hukassa, Salminen tietää, kuinka se esitetään.

Poistun esityksestä ristiriitaisin tuntein.

Kävin ensimmäistä kertaa Tampereen Työväen Teatterissa. Rakennus on tamperelaistyyliin punatiilinen ja avara. Palvelu oli ystävällistä. Viihdyin hyvin.

Lukemis- ja kirjoittamisblogista on muovautunut yhtäkkiä teatteriblogi. Älkää menettäkö uskoanne, kirjojakin on tulossa! Nyt vain tuntuu olevan teatteriruuhkaa: Kolme sisarta esitettiin KOMin voimin Oulussa eilen, ja minä olin tietysti katsomossa. Bloggausta tulossa...

Ronja Ryövärintytär Oulun kaupunginteatterissa

Kuule, Birk. Toivoisinpa, että sinä olisit minun veljeni.

Oulun kaupunginteatterissa tarjoillaan nyt herkkua kaikille Astrid Lindgren -faneille, sillä näyttämölle on tuotu klassikko Ronja Ryövärintytär. Lindgrenin kirjoista juuri tämä on oma suosikkini ylitse muiden. Niinpä odotin paljon myös näytelmältä.

Ilo oli havaita, että yleisössä oli paljon lapsia, mutta myös monenikäisiä aikuisia ystävyksiä, pariskuntia ja paljon miehiä! Ronja on ehdottomasti esitys kaikenikäisille. Itse otin kaverikseni 15-vuotiaan kummityttäreni.

Ihastuimme, viihdyimme. Riemuitsin siitä, miten teatterissa Ronja oli samanlainen tarina ystävyydestä, kasvamisesta ja vanhempana olemisesta kuin olin sen kirjasta lukenut. Anniina Paasosen dramatisoinnissa ei poiketa kirjan tekstistä juurikaan. Myös muun muassa Helvetinkuilu ja paskapäät sanotaan, kuten ne on. Ainoa yllätys oli Seitsemästä veljeksestä lainattu Oravan laulu, mutta sekin kyllä sopi kohdalleen aika mainiosti. Olisiko ilmankin pärjätty - ehkei!

Sanni-Mari Kanto on kuin ilmetty Ronja. Keväthuutokin kajahtaa koko suuren näyttämön täydeltä. Birkiä näyttelevä Elias Keränen saa myös takuulla pikkukatsojien sydämet puolelleen. Pidin kovasti Hannu Pelkosesta Matiaksena, ja koko näytelmän suosikkihahmokseni nousi Kalju-Pietu, jota esittää Tuula Väänänen. Myös muut henkilöt kuljettavat näytelmän mahtavasti loppuun saakka.

Ronjasta olisi niin paljon kerrottavaa, mutta jätän osan yksityiskohdista paljastamatta. Sen sijaan kehotan: menkää katsomaan loistava Pasi Räbinän suunnittelema puvusto, näkemään haavoittunut villihevonen näyttämöllä, kuulemaan maahisten laulu, näkemään ajattarien raastava lento ja ihastelemaan kakkiaisten piiperrystä! Menkää ottamaan osaa hilpeisiin ryövärijuhliin! Ronja on Oulun kaupunginteatterissa juuri sellainen kuin kuvitella saattaa. Suositusikäraja 7 on paikallaan erityisesti herkimmille ja kokemattomimmille pikkukatsojille.

PS. Ronjaan kannattaa aivan ehdottomasti hankkia myös käsiohjelma, joka on taiteltu pieneksi laatikoksi. Laatikon sisältä löytyy kiva yllätyslahja!

Taruliisa Warsta: Nuppu, Waldemar ja peitto

Taruliisa Warsta: Nuppu, Waldemar ja peitto. Lasten keskus. 1998.




Tulipa tavallisena kirjastolainana yllättäin vastaan aivan ihastuttava lastenkirja, Nuppu, Waldemar ja peitto. Se kertoo sekä proosan että runon keinoin kasvamisesta, vanhemmuudesta, ystävyydestä, lapsuudesta ja erilaisuudesta. Kuvitus on kaunis niin ikään.

Nuppu on pieni tyttöpupu, jolla on rakastavat ja suojelevat vanhemmat. Naapuriin muuttaa kettuperhe, jossa on pieni kettupoika Waldemar. Pupuvanhemmat päättävät, ettei Nupulla ole enää koskaan mitään asiaa ulos, sillä uusien naapureiden saavuttua siellä on liian vaarallista.

Nuppu kuitenkin lähtee tutkimaan kotiseutuaan ja törmää Waldemariin. Lapset ystävystyvät - heillä ei ole ennakkoluuloja eikä pelkoja. Vanhemmat ovat molemmissa perheissä kauhuissaan: miksi Waldemar ei napannut pupua pataan pantavaksi, kuinka Nuppu oli saada surmansa! Tällaista ei tapahdu enää koskaan, toteavat vanhemmat tahoillaan.

Mutta kuinkas käykään? Nupun ja Waldemarin ystävyys voittaa vihan ja pelon, ja perheistä tulee hyviä tuttavia. Lapset saavat leikkiä yhdessä.

Nuppu, Waldemar ja peitto on niin lapsille kuin aikuisille ihanaa luettavaa. Aikuinen ymmärtää, että lapsesta on päästettävä irti, lapsi taas huomaa erityislaatuisuutensa. Loppu on ennalta-arvattava, mutta tässä kauniissa kirjassa näin on oltavakin. Suosittelen iltalukemisiksi jokaiseen lapsiperheeseen!

Tähtiä: 4/5.

PS(ssst). Täällä on uusia lukijoita! Tervetuloa :-)!

Saranat ja sardiinit Oulun kaupunginteatterissa

Oulun kaupunginteatterin suuri näyttämön yleisössä oli lauantaina ilahduttavan paljon tavanomaista nuorempaa katsojakuntaa, kun esityksessä on Jaakko Saariluoman ohjaama farssi Saranat ja sardiinit. Farssina kappale onkin ihan onnistunut kappale, mutta heti on todettava, ettei farssi ole koskaan ollut teatterin tyylilajeista minun henkilökohtainen pääsuosikkini. Parhaimmillaan farssi on älyttömän hyvää tilannekomiikkaa, pahimmillaan sählinkiä. Oulun kaupunginteatterin Saranat ja sardiinit oli molempia.

Kyseessä on Michael Fraynin kirjoittama klassikoksi kohonnut näytelmä, jota esitetään jatkuvasti ympäri maailman. Elokuvaversioksikin sen on Peter Bogdanovich tehnyt englanninkielisellä nimellään  Noises off.

Elokuvan ja näytelmän välillä ei arvatenkaan ole huimia eroja, mutta molemmat toimivat toki omilla vahvuuksillaan. Elokuvassa leikkaukset rytmittävät ryntäilyä, joka näyttämöllä näkyy kokonaan. Kaikkialla tapahtuu välillä samaan aikaan, ja tällaisen kaikki mulle -katsojan on vaikea keskittyä kunnolla mihinkään. Kun elokuvassa Michael Cainen roolihahmo nousee jokseenkin päähenkilöksi, näytelmästä se jää puuttumaan. Farssi käyttää nimittäin näyttämöllä stereotypioita kärjistävää henkilörepertuaaria laajasti hyväkseen, ja Oulun kaupunginteatterin näyttelijät tekevät rooleissaan kyllä hengästyttävän suorituksen. Tässä ei moni pääse vähällä!

Kuva: Jussi Tuokkola / Oulun kaupunginteatteri

Juoni näytelmässä on kiinnostava: On näyttelijäporukka ja ohjaaja (Timo Reinikka). On viimeinen harjoitus ennen ensi-iltaa. On repliikkejä unohteleva näyttelijä (Anneli Juustinen), toimimattomia lavasteita, ihmissuhdesotkuja, blondi (Elina Korhonen) ja tietysti yksi juoppo (Hannu Pelkonen). Tulee näytelmän esitys, jossa tulehtuneet suhteet (Mikko Leskelä, Janne Raudaskoski, Merja Pietilä ja Heli Haapalainen sekä muut) heittävät haasteita esityksestä suoriutumiseen. Tulee suursuosion keränneen näytelmän viimeinen esitys, joka on paljolti improvisaatiota ja melkein katastrofi täysin levällään olevassa tilanteessa. Onneksi on kuitenkin aina valmiina oleva avustaja (Aki Pelkonen), joka melkein pelastaa kaiken. Pysyitkö mukana? Minäkin vain vaivoin, mutta hauskaa oli!

Saranoissa ja sardiineissa on taattu ammattimainen poljento, jonka lopussa olin tyytyväinen, että hikeä vuodattaneet näyttelijät pääsivät loppuun urakkansa ja lepäämään ja minä pääsin kotiin. Silti Saranat ja sardiinit jatkaa kyllä elinikää naurattamalla erityisesti toisella puoliajalla, joten hullunkurisuutta rakastaville tämä on pimeinä syysiltoina ihan must!

Juan Ramón Jiménez: Harmo ja minä

Kirjaston varastosta vanha kirja-aarre.

Juan Ramón Jiménez: Harmo ja minä. Andalusialainen elegia. (Platero y yo. 1917. Suom. Tyyni Tuulio.) WSOY. 1957.


Harvoin satunnainen juttutuokio vellovassa myöhäisyössä kesäisellä terassilla johtaa kirjasuosituksiin, mutta niin minulle kävi Harmo ja minä -teoksen kanssa. Lupasin ottaa vinkistä vaarin, ja tässä ollaan.

Harmo ja minä on Nobel-palkitun espanjalaislähtöisen runoilijan lyhyt proosateos. Se kertoo pieniä tarinoita kertojana toimivasta päähenkilöstä ja Harmo-nimisestä harmaasta aasista. Kerronta kiertää vuoden ympäri, ja kuten vuodella, elämällä ja kaikella muullakin maailmassa, myös tällä suhteella on loppunsa.

Teos osuu jollakin tavalla juuri nyt trendeihin, sillä kuvaus siinä on kaunista ja tarkkaa, niin että kirjan ja lukijan aika miltei pysähtyy. Harmo ja minä on mindfulnessia puolillaan. Se kiinnittyy hetkeen, poimii osia todellisuudesta ja luottaa havaintoihin. Kirja toteaa todellisuuden ja kauneuden niin kuin se on. Jiménez on taitava kynänkäyttäjä, siitä ei ole epäilystäkään. Lyhyet kertomukset ovat nopealukuisia, ja kirjan kepeyttä lisää kuvituksena toimivat viivapiirrokset. Mietin, että olisin voinut lukea tarinoita oikein hyvin myös lapsilleni.

Kukkula. Täällä näkyy purppuranpunainen iltataivas, omien kristallisärmiensä haavoittama, verenkarvainen kaikkialta. Vihreä männikkö kiihtyy sen loistosta, punastuu epämääräisesti, yrtit ja kukat syttyvät läpikuultavaan hehkuun ja vuodattavat kirkkaaseem silmänräpäykseen kostean läpitunkevaa ja valoisaa tuoksuolemustaan. (s. 8)

En kuitenkaan tainnut tavoittaa pikailtalukemisena haukkaamani Harmo ja minä -tarinoiden syvyyttä, vaikka ihan mukava aasin kanssa olikin yhteinen Andalusian-matka taivaltaa. Oivalsin hetkessä elämisen, tarkan havainnoinnin ja kauneuden näkemisen hyveen, mutta kirja jätti lopulta aika tyhjäksi. Päähenkilön yksinäisyys ja ulkopuolisuus eivät tarttuneet minuun kiinni.

Harmo ja minä on pitkään aikaan ensimmäinen lukemani espanjalaisen kirjailijan teos. 1900-luvun espanjalaiskirjailijoita en ehkä ole aiemmin lukenut lainkaan. Siitä tervetulleita kokemuspisteitä minulle!

Tähtiä: 3/5

Lukemani Harmo ja minä oli kirja-aarre kirjaston varastosta. Sen nimiösivulla oli nostalginen vanha kirjaston leima

 ja takakannen kätköissä eräpäiväkortin tasku. :-)

Hauskaa, että näihinkin vielä törmää silloin tällöin!

Annoin sieluni teatterille

Luen ja kirjoitan -blogissa nähdään jatkossa entistä enemmän teatteripostauksia, sillä sovin perjantaina Oulun kaupunginteatterin kanssa yhteistyöstä: minä pääsen näytöksiin ja teatteri saa kuluttajan äänellä kuvausta ohjelmistosta. Olen kovasti innoissani!

Yhteistyöstä huolimatta ja sen nimissäkin kirjoitan teatterielämyksistä puhtaasti oman kulttuurikuluttajan mielipiteeni, kuten tähänkin saakka. Lahjoitin siis sieluni teatterille, mutta ei hätää - sehän on ollut siellä jo aiemminkin!

Toivottavasti viihdytte kanssani jatkossa myös teatteritaiteen parissa! Ensimmäisiä syksyn postauksia tulevat olemaan ainakin keväältä jatkava Saranat ja sardiinit -farssi ja ensi-iltansa vastikään saanut oma Lindgren-suosikkini, iki-ihana Ronja ryövärintytär sekä myöhemmin syksyllä tietysti Housut pois. Ohjelmistohan on herkkuja puolillaan. En malttaisi odottaa!

Maria Sveland & Katarina Wennstam: Onneksi erosimme

Kannen kuva: Minna Ristolainen

Maria Sveland & Katarina Wennstam: Onneksi erosimme. Naiset kertovat. (Happy, happy - En bok om skilsmässä 2011. Suom. Salla Korpela.) Minerva. 2013. (196 sivua.)

Voi, miten kurjaa, kun erositte! Onpa ikävää, että kävi näin. Lasten takia olisin toivonut, että perhe olisi pysynyt kasassa.

Kuulostaako tutulta?

Onneksi erosimme tömäyttää piintyneiden käsitysten päältä tomut pois. Se osoittaa, miten ero saattaa olla pelastus, vapautus, lahja. Se näyttää, miten eron jälkeen erityisesti naiset alkavat kukoistaa. Kirja vakuuttaa, että lastenkin kannalta on parempi, että (itsetunnoltaan vahva) äiti tekee eropäätöksen huonossa suhteessa kuin että kärsisi ja kuihtuisi vähitellen elämänsä loppuun saakka. Onneksi erosimme paljastaa, ettei ero ole epäonnistuminen.

Samaan aikaan Onneksi erosimme kertoo myös riipaisevia tarinoita siitä, ettei ero kuitenkaan ole (useinkaan) helppo. Kipua vältetään yleensä pitkään. Samaan aikaan, kun nainen on eropäätöksen jälkeen tyytyväinen pitkän avioliittotaistelun loppumista, hän itkee yksinään unelmien särkymistä. Nainen suree sitä, ettei rakkaus riittänytkään eivätkä haaveet toteutuneet. Yhtä aikaa, kun olo on helpottunut, voi myös kaivata sitä kaunista, mitä on joskus ollut tai josta ainakin on elätellyt toivetta. Itku voi tulla siitä, etteivät kyvyt riittäneet, vaan kaikki kilpistyi väärinkäsityksiin ja etäisyyteen. Kaikki tehty ja tekemättä jätetty voi tuntua raskaalta.

Onneksi erosimme -kirjan toimittaneet Maria Sveland ja Katarina Wennstam huomauttavat esipuheessa, miten avioliitto on muinaisjäänne. Siitä kertoo heidän mukaansa sekin, miten moni meistä haluaa kirkkohäät, vaikkei muuten piittaa Jumalasta tuon taivaallista! Minkälaista tehtävää avioliitto palvelee nykymaailmassa, jossa kuitenkin nainenkin voi (hyvä tavaton sentään!) elättää itsensä (ja lapsensa), omistaa itse omaisuutensa ja päättää asioistaan?

Mutta häpeällisempää kuin mikään muu - alhaisempaa ja raukkamaisempaa kuin talouden, yksinäisyyden tai niiden summan syyttäminen - on sanoa, että jää suhteeseen lasten takia.
Niiden, jotka uskovat, että lasten on parempi kasvaa naimisissa olevien kuin onnellisten vanhempien kanssa, on parempi lopettaa lukeminen tähän
Tai ehkä - päinvastoin. Voitte terästäytyä ja kuunnella nyt tarkasti.
Jos minulta kysytään, mikään ei ole pahempaa kuin sanoa, että jää suhteeseen "lasten takia". Lapsen harteille ei voi laskea raskaampaa taakkaa kuin sanoa, että äiti tai isä jäi liittoon "sinun vuoksesi". (s. 122, Katarina Wennstam)

Onneksi erosimme on erilainen erokirja. Se kertoo kymmenen tarinan kautta, millaista eroaminen naiselle on. Suosittelenkin sitä erityisesti naisille, mutta myös miehet saavat siitä varmasti uutta näkökulmaa suhdetuumailuihinsa. Ruotsissa ja Tanskassa kirja on herättänyt kovasti kohua. Onhan se ehkä ennenkuulumatonta, että erosta voi jopa onnitella ja vielä hymyillä päälle.

Minä olen toistaiseksi vankasti naimisissa.

Tähtiä: 3/5

Muusajuhlien Oma ääni -kirjoittajapaja ja Muusaklubi

Oulussa vietettiin juhlaviikkoja elokuussa. Juhlaviikkojen osana sanataidefestivaali Muusajuhlat pidettiin nyt jo kymmenettä kertaa. Onnea ja menestystä jatkossakin! Tänä vuonna muusailin viime vuotta vähemmän, mutta anti saattoi olla jopa painavampi.

Osallistuin nimittäin lauantaina 17.8. Oma ääni -kirjoittajapajaan, jossa tunnusteltiin oman äänen erilaisia nyansseja. Muutaman tunnin aikana ehdimme mainiossa joukossa paljon. Tekstiä syntyi monta sivua pelkkien harjoitusten myötä, ja mikä tärkeintä, kesälusmuilun jälkeen kirjoittaminen tuntui tavattoman hyvältä! Parhaiten pääsin vauhtiin harjoituksissa, joissa jonkun esineen kautta tehtiin näkökulmaharjoituksia: annettiin ääni esineelle, ja esineen kautta lähestyttiin omakuvaa. Jeah! Ohjaajana toimi kirjailija, yhteisötaiteilija Timo Harju.

Monella tavalla antosa oli muun muassa sekin harjoitus, jossa kirjoitimme toisistamme runomuotokuvan. Melenkiintoista nähdä ja kokea, mitä toinen minusta ajattelee ja mitä minussa näkee. Aikamoista! Omassa muotokuvassani vilahti venäläinen nainen. Auts :)! Kirjoittaminen toisesta ihmisestä on hyvin paljastavaa, mutta kovin innostavaa.

Lisäinspiraatiota haimme Oma ääni -työpajan jälkeen oman kirjoittajaryhmämme tapaamisesta aluksi hyvän ruoan äärellä ja sen jälkeen omassa työpajassamme, jossa luimme tekstejä toisillemme ja annoimme ja saimme palautetta. Sitä sorttia saisi olla säännöllisesti! 

Loppuiltaa vietimme jaksavimpien kesken Muusaklubilla Nuclear Nightclubissa, jossa ohjelmassa oli Muusa-kirjoituskilpailun voittajien julkistaminen, improvisaatiorunoutta, akustista musiikkia, otteita Oulun kaupunginteatterin Mielensäpahoittaja-esityksestä ja psykorokkia. Kirjoituskisan voitti Heli Määttä Oulusta. Onnea! Olipa kaikkinensa mukavaa, ja uusia upeita ihmisiäkin tuli tavatuksi! Illassa esiintyi mieletön Bird Cherry.

Bird Cherry veti Nuclearissa loistokeikan.

Muusajuhlia ja juhlaviikkoja vietetään taas ensi vuonna. Kaikki mukaan! 

10 x 10 kesämuistoa

EmAn Sekametelisoppa kohtaa sillisalaatin -blogista heitti haasteella. Kiitos kovasti! Tämä on kiva piriste tummeneviin syysiltoihin, sillä nyt muistellaan kesää. Ohjeet kuuluvat näin:

"Haastetun tulee listata kesän 10 plussaa ja 10 miinusta. Avaa vastauksia myös omin ajatuksin ja kuvin. Jaa haaste eteenpäin kolmelle blogille ja ilmoita haastamisesta ko. bloggaajalle."

No niin lähdetään. En vaivaudu järjestelemään listaani, vaan asiat ovat tässä siinä järjestyksessä, kuin ne tulevat mieleeni. Ehkä joku psykoanalyyttisyyteen taipuvainen voi tehdä siitä omat johtopäätöksensä. Tehköön.

Plussat, joita olisi tullut enemmänkin...

1. Qtsock
Oulun ylpeys Suomen festarikesässä. Tänä kesänä ohjelma tuntui olevan entistä upeampi. Koska kyse on kotikaupungin rokkijuhlasta, on taattua, että humussa tapaa paljon kavereita. Olipa paikalle päässyt jokunen tuttu paljon kauempaakin! Viikonloppu oli helteinen, joten kansa viihtyi. Niin minäkin.

 

Qstockissa on joka vuosi tsekattava ainakin
yksi ruotsalainen, josta sitten tuleekin
suosikki. Tänä vuonna se ei ollut tämä
Koomalavalla esiintynyt kova Bombus,
vaan aivan upea ja pehmyt First Aid Kit.
Koomalavalla
on silti aina ihan tajuton meno!

2. Tampere
Tampere on saanut helliä minua kahdesti kesän aikana. Heinäkuussa starttasin perheeni kanssa lomakauden Pirkanmaan pääkaupungissa, ja elokuussa vielä kävin työni puolesta toteamassa, että Oulun jälkeen Tampere on Suomen paras paikka. Rakastan sen veden ja punatiilen hallitsemaa kaupunkikuvaa, museoita, ihmisiä, puistoalueita, vähän suuremman cityn tuntua kuin kotikaupungissani, mutta pohjoissuomalaisuus on niin vahva osa identiteettiäni, että Capital of Northen Scandinavia on varmaan aina minulle ykkönen.

Tampereen huvituksia.

3. Lämpö
Kesä on tänä vuonna antanut ilmojen puolesta parastaan. Pidän siitä, että voin lähteä vähillä vaatteilla ulos ja että lapset pystyvät elämään saumattomasti sisällä ja ulkona. Siitä lieveilmiönä on säilynyt edelleen se, että meillä juostaan ulos ja sisään jokaisesta ovesta sukkasillaan pihalla ja kengät jalassa sisällä ja sitä rataa... Heinäkuussa oli muutama varsin kolea päivä, jolloin puin pikkuväelle pipotkin päähän ja poimin mustikoita kädet kohmeessa, mutta onneksi se oli ohimenevää ja lämpöä on riittänyt tänne elokuun loppupuolellekin!

4. Nallikari
Vaikka Oulu on merenrantakaupunki, meri ei hallitse kaupunkikuvaa samoin kuin esimerkiksi Helsingissä. Olen siitä hiukan harmissani, vaikka kotikaupunkiani niin kovasti rakastankin. Muutamia rantapaikkoja onneksi on Oulussakin olemassa. Nallikari on pitkä hiekkaranta, jota on upeasti uudistettu tälle kesälle. Ranta on monipuolinen harrastuspaikka, jossa itse olen kesän aikana muun muassa etsinyt elämäni ensimmäiset geokätköt ja pötkötellyt bikineissä kuumalla hiekalla - kirjan kanssa, tottakai.

Pikkuväki uskaltaa uida!

5. Ystävät
Tänä kesänä olen saanut huomata, miten paljon minulla on aivan korvaamattomia, ihania, monenlaisia ystäviä. Olen ilokseni pystynyt myös nauttimaan heidän seurastaan, joskaan en (varmaan koskaan) riittävästi. Onneksi aikaa on syksylläkin ja seuraava kesäkin tulee jossakin välissä.

6. Grilli
Kesän suosikkiruokani on ollut tuoresalaatti eri muunnelmin kera grillissä paistetun lihan, kalan tai kanan. Kesällä ei ole ruoanteko muualla kivaa, paitsi ulkona.

7. Minä
Paitsi ulospäin, olen kesän aikana tuijotellut myös sisäänpäin ja päässyt lähemmäksi sisintä itseäni. Olen pitänyt löytämästäni. Matka jatkuu. Mottoni voisi juuri nyt olla Be guided by spirit, not driven by ego.

8. Nizza
Kun Suomessa paahduttiin toukohelteissä, minä starttasin kesää Nizzassa. Kannattaako tätä paljon enää muuten kuvailla?

Nizzassa on kaupungin keskusta ja ranta rinta rinnan ja minä siinä välissä.

9. Uni
Olen antanut kesällä itselleni aikaa nukkumiseen. Uni on ihanaa. Unta kannattaa priorisoida ainakin kaikkien kotitöiden edelle. Työt odottavat, uni on korvaamatonta. (Sitä paitsi joskus saattaa käydä niin, että herättyäsi huomaat työn tarpeen poistuneen - joku ehti ennen sinua!)

10. Loma
Lomalla ei ole aikatauluja ja olo on monella tavalla vapaa. Loma-aikoina on paljon tekemistä, kun moni kesäkekkeri ajoittuu lomakaudelle.


Miinuksia, joita on hankala keksiä!

1. Mikko Kouki
Kesän lopulla kuulin masentavan uutisen. Oulun kaupunginteatterin taiteellisena johtajana toiminut Mikko Kouki lopettaa kautensa jälkeen Oulussa. Nyt ei auta muu kuin odottaa, että Koukin jälkeen saamme jotakin vielä parempaa, ja olla lloinen siitä, että Kouki pisti perheensä Oulun työn edelle.

2. Tekstit
Pettymyksekseni olen ollut lähes koko kesän kirjoittamatta. Tällä aikaa kuitenkin alitajunta tekee töitä, joten ei syytä huoleen.

3. Synkkyys
Elämään kuuluu paitsi valo, myös varjot. Vaikka voin vilpittömästi sanoa, että kesä on ollut kokonaisuutena upea, on myös ollut aikoja, jolloin synkkyys on vyörynyt lähelle kuin ukkospilvi. Onneksi olen pysynyt loitolla mustimmasta myrskyn silmästä.

Myrskyn jälkeen on poutasää ja niin pois päin.

4. Loma
oli liian lyhyt.

5. Kolme kuukautta
Suomessa kesäkuukausia on kolme. Se ei ole riittävästi.

6. Rajat
Nyt ei ole kyse rusketusraidoista vaan lompakon paksuuden rajallisuudesta, loman keston rajallisuudesta, omasta rajoittuneisuudesta, päällekkäin onnistuvien toimintojen rajallisuudesta jne. Tiedätte kyllä.

7. Aikomukset
Paljon on asioita, joita aikoo tehdä kesällä, mutta jotka syystä tai toisesta lykkäytyvät tai unohtuvat kokonaan. Ehkäpä ne kokonaan unohtuvat asiat eivät niin tärkeitä olekaan? Eniten olen harmissani varmaan siitä, etten ole kovin paljon laiskuuttani lenkkeillyt, vaikka aioin kyllä. Toisaalta kuitenkin parempi, että on paljon tarjontaa kuin se, että olisi vain tylsää ja tahmeaa.

8. Rumpupäivä
Oulun torilla tv-kokkinakin tunnettu rumpali Janne Pekkala kumppaneineen järjesti heinäkuussa rumpupäivän, joka oli mitä upein tilaisuus! Torille oli saatu kymmenkunta erilaista rumpusettiä, joita pääsi yleisö kokeilamaan. Välillä rumpujen omistajat soittivat lyömäsoittimiaan itse ryhmässä. Olipa huikeaa! Ja mikä tässä sitten oli miinusta, kun kerran kaikki oli niin mahtavaa? No, päivä keskeytettiin, kun joku oli torilla valittanut rummun pärinästä! Halpamaista!

WHOOOT? Eikö täällä muka saakaan soittaa?!

9. Blogistania
Se on jäänyt kesällä minulta kokematta.

10. Tämän kyselyn miinusosio ;-)
Se ei selittelyjä kaipaa.

Haastan kesämuistelemaan kolme bloggaajaa:
Kristiina Vuori

Jenni Kokolailla kirjallisesti
Elma Ilona Tarinauttisen hämärän hetkistä