Me Rosvolat

Siri Kolu: Me Rosvolat. Otava. 2010.

"Kun tämän kesän jälkeen tulee uus kesä, luetaan tää, äiti, sitten taas uudestaan!" poikani toivoi Me Rosvoloiden loppua myötäillen, hänen silmänsä loistivat kirkkaasti, ja nauru helkkyi. "Kuka tällaisia tarinoita oikein keksii?", hän kikatti.

Siinäpä arvio Me Rosvoloista pähkinänkuoressaan. Siri Kolun rosvoseikkailu on vauhdikas, hauska, koskettava, hurja ja erityisen kiinnostava. Se on epäsovinnaisuudessaan täyttä rautaa, vähän niin kuin Peppi Pitkätossu tai Kolme iloista rosvoa. Me Rosvolat on rosvomaailman Kiljusen herrasväki. Otava luonnehtii teosta myös kirjalliseksi road-movieksi, ja sitäkin se omalla tavallaan tietysti on.

Aihe ja kantavat teemat

MeRosvolat kertoo koulutyttö-Viljasta, joka joutuu Rosvoloiden ryöstösaaliiksi alkukesästä, jää rosvoperheeseen ja oppii rakastamaan tämän kummallisia tapoja ja omapäisiä jäseniä kuin omansa. Syksyllä häämöttää paluu takaisin oman perheen pariin, viulutunneille ja kuoroharkkoihin. Perheiden ristipaineessa Kolu tulee asettaneeksi kysymyksiä siitä, minkälainen on hyvä perhe. Onko lapsen parempi rosoisessa rosvoarjessa kuin tiukassa normiperheen säädyllisyydessä?

Siri Kolu on luonut hauskan rosvokulttuurin teokseensa rosvojen kesäkisoja myöten. Voi hyvin kuvitella, miten kirjailija on pystynyt tällaisen tarinan äärellä antaa mielikuvituksensa revitellä. Rosvoperheen jäsenet ovat tietysti omaksuneet rosvokulttuurin ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Heidän maailmassaan pätee tietysti myös rosvojen moraali.

(--) Autojen ryöstäminen ei ollut ongelma. Se oli jo lihasmuistissa: lippu esiin, kahvat tanaan, auto eteen poikittain ja miehet lentoon. Ongelma oli siinä, mistä tiesi sen, kenet kannatti ryöstää. Ruuan ryöstämisessä ei tarvinnut olla niin nirso. Pari kertaa ryöstösaaliina oli kokonaisia takakontillisia varhaista raparperia, uusia perunoita, sillipurkkeja, mansikkatuokkosia. Elimme terveellisemmin kuin koskaan ennen.

Toisen päivän ja kuuden onnistuneen ryöstön jälkeen olimme epätoivoisia. Jokaisen ryöstön jälkeen piti kaasuttaa uuteen paikkaan, ettei liikenneradio tai paikallinen poliisi pääsisi jäljillemme. (--)

Me Rosvoloiden teemoja ovat ystävyys, perhe, vapaus, luottamus ja vastuu. Hulvattomassa seikkailussa esitellään lukijoille myös demokratian alkeet ja mietitään monisyisesti hyvää ja pahaa. Teos kyseenalaistaa myös sen, mikä on arvokasta ja kuka on rikas. Epäsovinnainen seikkailu on tällaisten aiheiden käsittelyyn varsin oivallinen alusta, ja erityisen kiitoksen kirjailija ansaitsee siitä, ettei hän ole ryhtynyt aiheistansa missään vaiheessa tekemään turhan suuria ja nipottamaan sormi pystyssä siitä, mikä on oikeasti oikein ja mikä väärin. Kaikki vakavatkin aiheet soljuvat mutkattomasti rosvoauton kurveissa seikkailusta toiseen.


Soveltuvuus ja kertomus jatkuu...

Luin Me Rosvolat nelivuotiaan esikoiseni kanssa luku tai kaksi kerrallaan noin kuukauden aikana. Alkusivuilla häivähti mielessäni ajatus, onko kirja vielä sopivaa luettavaa niin pienelle. Uskalsin kuitenkin jatkaa, sillä kirja ei ollut pelottava, ainoastaan varastamisen kuvaukset arveluttivat. Pikkumies kuitenkin selvästi kuunteli jatkuvasti hullunkurista tarinaa satuna, eikä rosvoilusta ole meidän perheessä tullut tapaa - ainakaan vielä.

Sen sijaan Rosvolan perheen jäsenet ovat välillä leikeissä mukana. Kun ajamme omalla autollamme jonnekin, kyydissä huristelevat tietysti Kulta-Pete ja Hurja-Kaarlo. Äiti-Rosvola, joka meidänkin autoamme usein ohjaa, on nimetty moneen kertaan tarinan parhaimmaksi - onkohan ilmassa aistittavissa pientä kritiikkiä vai äidin ihannointia?

Me Rosvolat julkaistaan elokuvana 2012. Kertomus on juuri saanut myös jatkoa (muuallakin kuin autossamme): Me Rosvolat ja konnakaraoke on äskettäin julkaistu! Nyt ikäsuosituksen saanutta uutta kirjaa suositellaan yli yhdeksänvuotiaille.

Jaahas, onko kirja nelivuotiaalle liian jännittävä? Ehkäpä odottelemme kirjan kanssa muutaman vuoden ja luemme kesäkirjana ensimmäistä osaa vuodesta toiseen. (Tai sitten luen sen yksin ensin ja mietin, passaisiko se sittenkin meidän lastenkirjastoon... Kirjojen kanssa olen suurpiirteinen, jopa salliva, elokuvien ikärajat taas luen kirjaimellisesti ja lisään niihin vaikka pari vuotta tarvittaessa lisää!)

Suositukset

Ehdottomasti (taas) kaikille. Lahjakirjaksi koululaiselle, ehkäpä ei enää murrosikäiselle, vaikka tämäntyyppinen tarina voi kyllä ihan hyvin teinejäkin hauskuuttaa. Aikuisille hulvattomaksi nojatuoliseikkailuksi, joka puhdistaa arjen pölyt suhahtaessaan ohitse.

-------------------------------------

Millaiset kirjat soveltuvat teidän muiden mielestä lasten lukemistoon? Miten suhtaudutte kirjojen suositusikärajoihin?

Junibackenissa Lindgren, Hellsing, Wieslanderit ja Jansson

Ennen juhannusta teimme koko perheen kesälomamatkan Tukholmaan. Tukholma valikoitui kohteeksi muun muassa siitä syystä, että luin täällä blogistaniassa Tukholmassa sijaitsevan Astrid Lindgrenin satumaan Junibackenin, jonne mekin halusimme seikkailemaan! Muistaakseni paikasta mainitsi jossakin kommentissaan Lumiomenan Katja vain ohimennen, mutta se koukutti.

Pepin tarpeistoa talon vintillä.
Kaikkeen saa koskea,
mutta mikään ei lähde irti!

Junibakcen antoi meille sen, minkä lupasi. Aikuisen viihtymistä vähensi mahdoton lapsipaljous (siinä mielessä, että oman perässä oli hankala pysyä edes silmin!), josta sen sijaan pikkuväki ei näyttänyt olevan moksiskaan. Pikkumiehillemme monet Lindgrenin hahmot ovat tuttuja: Ronja ja Birk, Katto Kassinen, Peppi Pitkätossu, Pekka Peukaloinen, Eemeli, Melukylän lapset... Huikeaa antia Junbackenissa oli myös Lennart Hellsingin näyttely, jossa pienet viihtyivät ehkä parhaiten: merirosvolaiva ja banaanipuut saattoivat seikkailuun. Hellsing on myös yksi poikiemme suosikki, etenkin hänen "lollipop"-elokuvansa (Sjörövarfilmen).

Lennart Hellsingin hurrrrjaa osuutta satutalosta.

Lennart Hellsing ei ollut ainoa Lindgrenin vieras, sillä Junibackenista löytyivät myös ainakin Mimmi-lehmä ja Varis sekä Muumitalo, jonka vintiltä löytyi yllätys. Junibackenin ehdoton vetonaula on silti henkeäsalpaava satujuna-ajelu, jonka aikana voi sukeltaa Lindgrenin satumaailmoihin upeiden pienoismallien kautta. Valitettavasti siellä ei saanut kuvata. Talossa on myös lastenteatteri, ja pieniähän kielimuuri ei haittaa! Aikuinen taas voi helposti ja viihtyisästi terästää ruotsintaitoaan.

Variksen bling bling -pesä. Kraaak.

Junibacken on pikkuväelle ja aikuisille Lindgren-faneille lyömätön kohde, ja jos auto on länsinaapurissa mukana, voi olla vaivan väärti ajaa aina Vimmerbyn Astrid Lindgren Världiin saakka!

Ammuuu. Olisiko talviaikaan rauhallisempaa?

Junibackenista ovat kirjoittaneet hiljattain myös
Mervi Heikkilä Tuulilaakso-blogissaan: Oliko Astrid poika?
ja Sara Saran kirjat -blogissaan: Astrid Lindgrenin satujunassa

Urho Kekkonen straße

Pia Pesonen: Urho Kekkonen Straße. Teos. 2011.

Mikä saa kirjailijan kiintymään niin Urho Kekkoseen, että kirjoittaa kokonaisen novellikokoelman, jonka kantava teema on Kekkonen? Ihan sama, mikä on pohjimmainen totuus, sillä kokoelma on hulvaton kaikessa absurdiudessaan, (inho)realismissaan ja koskettavuudessaan, eikä siitä vakavampiakaan aiheita puutu. Kiitos onnettarelle, että voitin kirjan Karoliinan arvonnassa, joka on melkein jokaviikkoiseen tapaansa taas käynnissä.

Urho Kekkonen straße kertoo lappilaisesta elämänmenosta 60- ja 70-lukujen Suomessa. Pesosen henkilökuvaus on loistavaa, ja jo yksinomaan sen vuoksi novellit imaisevat mukaansa. Ajankuvaus erilaisine miljöineen on myös taidokas. - Jäin ikuisesti novellit luettuani Allin baariin, jossa soi taukoamatta vinksahtaneesta jukeboxista Marutzella. Siellä istun ja odotan Urho Kekkosta saapuvaksi. Lappilaisuus ei leimallisenakaan ole niin päällekäyvää, etteikö novellien elämänmenosta voisi antaumuksella nauttia lukija missä päin tahansa maailmaa.

Pesosen kynänjälki on taitavaa. Hän sekoittaa faktaa ja fiktiota niin taitavasti, että lukija jää hämilleen tekstien kanssa: Mitä tapahtui todella? Mihin kaikkeen Kekkonen oikeasti vaikutti, kuinka monta lehtolasta hänellä on, kuka juoksutti ja ketä? Olen ajatellut Kekkosta maineensa mukaisena fiktiivisenä henkilönä jo pitkän aikaa, mutta Pesosen novellit singauttavat ex-presidentin sellaiselle tarinoiden kiitoradalle, jossa kaikki on aina mahdollista. Kekkosen aika on kiinnostava osa Suomen historiaa. Voimme parjata Kekkosta, mutta kaiketi saamme olla hänelle myös paljosta kiitollisia.

Sympaattisin novelli aloittaa kokoelman. Siinä Alaluusuan Jussi kirjoittaa presidentille kirjeen, jossa pyytää tätä esiintymään isänään, jota Jussilla ei oikeasti ole. Elämänmakuisin on kertomus Allin baarista, hulvattomimpia ehkä tarinat Leninin hautaa esittelevästä Maaretista sekä taiteilijapariskunta Annelista ja Olavista. Ehdottomasti absurdeimman kokemuksen antoi novelli jogurttijuuri-Igorista ja iljettävimmän lihavasta Fannista. Jokaiseen novelliin liittyy tavalla tai toisella myös Kekkonen. Valitsijamiesvaaleista minäkin muistan ääntenlaskun:

(--) Mies luki eduskunnan pöntössä seisten lappusia. Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, kepponen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, kepponen. Aivan varmasti mies sanoi kepponen. Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, kepponen. Kepponen. Silloin minä päätin kutsua kyytäni Kekkoseksi, sinuksi. (s. 122)

Urho Kekkonen Straße sopii tähän aikaan ja tulevaisuuteen erinomaisesti. Paljonkaan aiemmin sitä ei olisi voitu kirjoittaa. Teos on herkkupala 60- ja 70-luvulla eläneille, ja muillekin maukas siivu elämän eksotiikkaa, tujaus aiempien sukupolvien ymmärtämiseen. Pesosen kielessä on kaikki kunnossa, ja novellit viihdyttävät lukijaansa monipuolisesti matkassaan. Suositukset! Novelleista pitävälle ehdoton.

Urho Kekkonen straße on Pesosen esikoisteos. Kekkosessakin riittäisi ammennettavaa pidemmälle. Odotan Pesosen seuraavaa, Kekkosesta tai ei.

ARS 11 - Taide koettaa maailmaa

Äskettäisen, lyhyen Helsingin-visiittini aikana ehdin käväistä Kiasmassa ARS 11 -näyttelyssä. Taas kannatti. Taide on keino kokea sellaista, jota ei muuten saa hyppysiin tai jalan alle.

ARS 11 kertoo erilaisia tarinoita Afrikasta. Itselleni sykähdyttävin huone oli se, jonka näyttely oli nimetty Permanent erroriksi. Kokoelmassa on puhuttelevia kuvia kongolaisesta kaatopaikkakansasta. Teos jättää jälkeensä paljon kysymyksiä kulutusyhteiskunnasta ja elektroniikkajätteestä. Mitä maailmallemme tapahtuu? Millaisia arvoja siirrämme lapsillemme?

Koko ARS 11 on koettava. Näyttelyssä on myös kepeämpiä aiheita, joten pelkkää ahdistusta Kiasmasta ei saa mukaansa. Taide avaa ovet näyttelyssä monipuolisesti muun muassa perinteisiin, tapakulttuuriin, sukupuoleen, ihmisyyteen, uskontoon ja siirtolaisuuteen, sekä lisäksi tietenkin Afrikka näyttäytyy entistä kirjavampana maanosana.

Otos ARS 11:sta. Taideteos kuvaa kasvavaa siirtolaistulvaa ja siirtolaisille
pikaisesti kyhättyjä, vaarallisiakin väliaikaismajoituksia. Samalla se kuvastaa
siirtolaisten unelmia kohota sosiaalisia rappusia aina vain korkeammalle.

Antologia julki!

Torstaina julkistettiin kirjoittajaryhmämme antologia Sainpa sanotuksi koruttomassa mutta lupsakassa tilaisuudessa. Kaikkein mukavinta tilaisuudessa oli nähdä paljon tuttuja kasvoja. Kirjoittamiskeskustelu jäi omalta osaltani aika vähiin, sillä mukanani olivat pienet poikani, jotka eivät paljon vielä äidin harrastuspuheista piittaa. Mieluummin lähtisivät muualle. Niin me pian lähdimmekin. Ensin odotimme tuoreen tekstikokoelman käsiimme.

Tuntuu aika älyttömän hienolta, että tekstejäni on nyt julkaistu! Tekstejäni lukevat nyt ainakin kirjoittajapiiriläiset ja heidän läheisensä, onpa antologia saatavilla toki kirjastostakin. On oikeastaan varsin jännittävää, että pystyn teksteissäni jakamaan maailmaa muiden, tuntemattomien ihmisten kanssa.

Antologia on kiintoisa teos. Se sisältää tekstejä laidasta laitaan niin aihepiiriensä kuin tekstilajiensa puolesta. Kirjoittajat ovat sekalainen seurakunta, johon kuuluu luovuutta jo julkaisseista ihan oikeista kirjailijoista intopiukeisiin vasta-alkajiin. Itse kuulun jälkimmäisiin, vaikka kirjoittajataustani onkin pitkä. Mukana on naisia ja miehiä, junioreja ja senioreja. Muu elämä kirjoittajilla on myös kirjava kasa. Tekstit ovat sitten tietysti kirjoittajiensa näköisiä, ja varmaa on, että satojen tekstien joukosta parhaimmat on valittu tähän kokoelmaan. Tasosta kertonee jotakin se, että joskus aiemmin, kun itse en ole ollut vielä mukana, ryhmän tekstikokoelma on ollut voitokas antologiakilpailuissa.

Se harmittaa, että minua harmittaa omiin teksteihini päässeet pikkuvirheet. Joku yhdysmerkki on esimerkiksi vaihtunut ajatusviivaksi, ja muutama ajatussiirtymää kuvannut rivinvaihto on jäänyt taitossa pois. Ehkä nämä pikkulipsut vähitellen unohtuvat, ja pystyn vähitellen olemaan pelkästään ylpeä yhteisestä luovuuden lintusestamme.

Pahuus

Jan Guillou: Pahuus. (Ondskan 1981. Suom. Veijo Kiuru) WSOY. 1996.

Luin Pahuudesta vasta innostavan kirjoituksen Jorin Kaiken voi lukea -blogista, ja kun kirja huusi kirjastossa minua hyllystä, käveli minua vastaan ja lopuksi roikkui lahkeessani, poimin sen mukaani, vaikka lukupino on muutenkin jo tarpeeksi korkea.

Pahuus kertoo 14-vuotiaasta Erikistä, joka saa ensin pahoin selkäsaunoja isältään, sen jälkeen pyörittää väkivaltaista rikollisjengiä koulussa ja lopuksi päätyy sisäoppilaitokseen simputettavaksi ja välttelemään väkivaltaa. Pahuudesta tulee väistämättä mieleen William Goldingin Kärpästen herra, sillä tässäkin teoksessa kuvataan teinipoikien aikaansaamaa yhteiskuntajärjestelmää, jota eivät aikuiset juurikaan säätele. Pahuuden tarina heijasteleekin kärkästä yhteiskuntakritiikkiä.

Seuraavassa Erikin ainoa ystävä Pierre kertoo tälle sisäoppilaitoksen kirjoittamattomista säännöistä:

(--) [J]os täällä haluaa päästä vähällä, on oltava mahdollisimman huomaamaton. Mitä enemmän sinut huomataan, sitä hauskempaa heistä on jaella käskyjään käydä kioskilla ja puhdistaa kenkiä ja muuta sellaista. Täällä ei pidä olla sen enempää hyvä kuin huonokaan, ei mikään rillipää niin kuin minä, eikä mikään urheilutyyppi niin kuin sinä. Parasta on olla aivan tavallinen eikä näkyä. (s. 84)

 Monia kokemuksia myöhemmin Pierre ja Erik jatkavat:

(--)Sinut haastavat ruutuun varmaankin Silverhielm ja Vilkkumajakka, jompikumpi tai ehkä molemmat. Silloin teet vain näin. Ennen kuin löylytys alkaa sanot vain kovalla ja selkeällä äänellä, että ne ovat yksiä helvetin vilkkumajakoita ja paskapäitä, raukkamaisia surkimuksia kun lyövät pienempää ja haikompaa, ja ettei sillä ole mitään merkitystä millaisiin lupauksiin ne sinut pakottavat. Silti ne ovat vilkkumajakoita ja paskapäitä. Tajuatko ajatuksen? Tätä voi kehitellä vielä paljon pitemmälle.
- Niin? Ja sitten minä saan turpiin vieläkin enemmän, kuin mitä ne olivat alun perin aikoneet antaa, ja sitten pitää taas kieltäytyä peppiksistä ja taas mentiin ruutuun. Eihän se muuta yhtään mitään paremmaksi. Niin, tai tavallaan kyllä paremmaksi, kyllähän minä tietenkin ymmärrän mitä sinä tarkoitat. Mutta kun minä en tiedä, montako kertaa pystyn nousemaan ruutuun. (s. 246)

Pahuus on kirja väkivaltaisen yhteiskunnan marionettina tanssimisesta. Se kertoo siitä, miten sankoista riveistä poikkeava saa maistaa karvasta lääkettä kerta toisensa jälkeen. Pahuus on kuvaus uuvuttavasta taistelusta mahdottomuuksien puolesta mielettömyyksiä vastaan. Väkivalta on niin syvälle kaivautunut järjestelmiimme, ettemme me poloiset ole siitä irrallisia laisinkaan. Pahuuden lopussa raotetaan muutoksen ovea, mutta loppu on avoin, ehkä toivoton. Muutos kyseenalaistetaan heti, ennen kuin ovi ehtii kunnolla narahtaakaan. 

Guilloun omaelämäkerrallinen teos sisältää paljon kuvauksia väkivallan teoista. Erik osaa kertoa omista lyönneistään niiden tavoitteet ja tekotavat sellaisella tarkkuudella, että lukijakin pääsee maistamaan kunnon tappelunnujakkaa ihan tosissaan. Silti väkivalta ei kirjassa ole inhottavaa. Inhottavaa on järjestelmä, joka väkivaltaa ylläpitää ja joka siihen kannustaa ja pakottaa.

Pahuudessa vuorottelevat nokkelasti tapahtumat, joissa Erik on mukana väkivallanteoissa, ja muut tapahtumat, joissa Erikin henkilöhahmo voi muilta osin voi kasvaa. Esimerkiksi uimista kuvataan varsin yksityiskohtaisesti, ja sen aikana Erik pohtii monia elämän tärkeitä kysymyksiä. Lukija saadaan Erikin nahkoihin tuntemaan empatiaa tätä kohtaan heti ensimmäisestä kirjan virkkeestä lähtien. Kirjassa on paljon viittauksia kirjallisuuden merkkiteoksiin, ja Erik kuvataan ne lukeneena ja muutenkin erittäin älykkäänä kaverina. Erik kyseenalaistaa kaikkea, mistä löytyy porsaanreikiä, ja samalla hän heittää täkyjä meidän yhteiskuntaamme. Mihin me uskomme? Ketä me tottelemme? Miksi me torvelot emme näe ja vastusta pahuutta ympärillämme?

Pahuudesta on kirjoittanut aiemmin Jorin lisäksi myös Lukuhetkien Sonja. Kirjasta on tehty myös elokuva, joka on kerännyt maailmalta erinomaisia arvosteluja. Suosittelen kirjaa jokaiselle. Elokuvan ajattelin itse jossakin vaiheessa saada katsottavaksi.

Sata makkaralaatua ja yksi idea. 11 venäläistä kirjailijaa kertoo. - Kirjallista elämää -haaste.

Anna Ljunggren ja Kristina Rotkirch (toim.): Sata makkaralaatua ja yksi idea. 11 venäläistä kirjailijaa kertoo. Pystykorvakirjat. 2010.


Sata makkaralaatua ja yksi idea on yltäkylläinen kirja kirjailijana olemisesta ja kirjailijan työstä. Kääntäjä-toimittaja Kristina Rotkirch on haastatellut 11 venäläistä kirjailijaa, ja heidän keskustelunsa on tallennettu kirjaksi. Kirjassa keskustellaan niin teosten teemoista kuin julkaisemisestakin, kirjailijaksi tulemisesta, kirjoittamisesta ja yhteiskunnasta ja ympärillämme olevista ilmiöistä. Jokainen haastattelu on omanlaisensa ja yllättävä. Kirjassa on kaikkea kirjailijaelämän nälkään!

Venäläistä nykykirjallisuutta ei suomenneta valtavasti. Sata makkaralaatua ja yksi idea -kirjassa esillä olevia kirjailijoita ei ole kaikkia suomennettu, ja joiltakin on suomennettu vain teos tai kaksi. Itsekään en ole harmikseni lukenut nimeksikään venäläistä nykyproosaa, mutta tämän kirjan kälkeen oma must read -pino vain kasvaa. Vaikka venäläinen kirjallisuus ei tuttua olisikaan, Sata makkaralaatua ja yksi idea on mielenkiintoinen opus niin paljosta.

Vai mitä sanotte vaikkapa siitä, kun kirjailija Juri Mamlejev puhuu neuvostovallan ajasta, jolloin sensuurin vuoksi muu kuin virallinen kulttuuri ei voinut juurikaan tulla päivänvaloon? Hän kertoo: "Oli sellainenkin ongelma, että tilanteessa, jossa emme toivoneetkaan saavamme mitään julki, puuttui faktisesti kaikki sensuuri. Neuvostosensuurin lisäksi puuttui myös itsesensuuri, vallitsi siis jonkinlainen absoluuttisen vapauden tilanne: mistään korrektiudesta ei ollut puhettakaan, olimme täysin vapaita kaikissa suhteissa, ja juuri täydellisen ilmaisunvapauden ja kaikenlaisten kysymysten käsittelyn avulla kompensoimme yläpuolellamme olevaa tietoisuutemme despoottista katosta." Kirjoittajalle tällainen tilannehan olisi todellakin toiveiden täyttymys, ellei sen kääntöpuolena olisi se, ettei mitään pysty julkaisemaan!

Sata makkaralaatua ja yksi idea paljastaa sen, miten kirjailijat ovat monenkirjava porukka. Yksi on kirjoittanut aina ja kasvanut kirja kädessä kulttuurikodissa. Toinen on löytänyt itsensä kirjoittamasta vasta aikuisiällä, jota ennen on kahlannut elämäänsä mitä erikoisemmissa olosuhteissa. Neuvostoaikana olosuhteet ovatkin olleet omanlaisensa. Ehkä venäläisten nykykirjailijoiden yhteinen piirre onkin se, että toistaiseksi vielä kaikki ovat eläneet myös neuvostoaikaa, ja heidän maailmankatsomukseensa tuo pikantin lisän se, että he ovat kokeneet yhteiskunnan valtavan murroksen. Murroksesta voi syntyä monenlaista tarkkasilmäisyyttä.

Ihailen venäläiskirjailijoiden itsetuntoa. Sata makkaralaatua ja yksi idea -teos on miellytävää luettavaa sen tähden, että haastatellut kirjailijat uskaltavat sanoa, mitä ajattelevat ja puolustaa näkemyksiään. He eivät nöyristele tai epäröi, vaan heillä, jos kellään, tuntuu olevan sana hallussa. He kritisoivat myös omaa isänmaataan, mutta yhtä aikaa ovat juuristaan ylpeitä. Jätän venäläiskirjailijoiden näkemykset jokaisen itsensä nautittavaksi.

Olen lukenut Sata makkaralaatua ja yksi idea -teoksen osana Kirjallista elämää -haastetta. Seuraavana haasteeseen lähtee vastaamaan Andrew Taylorin Kirjat, jotka muuttivat maailmaa. Jos Sata makkaralaatua ja iksi idea kasvatti luettavien kirjojen pinoani, pelkään pahoin, että seuraava tekee minut vähäksi aikaa miltei epätoivoiseksi. ;-)

Ihmisen kokoiset messut

Pääsin ilokseni messuilemaan Pohjois-Suomen kirjamessuille molempina messupäivinä. Lauantaina kuljin Oulun musiikkikeskus Madetojalla perheeni kanssa ja sunnuntaina itsekseni. Tässä tuulia ja tuntoja messuilta, joista voi ykstuumaan sanoa, että ne olivat ihmisen kokoiset messut.

Lasten kirjamessut

Olin iloisen yllättynyt lapsille suunnatusta messutarjonnasta. Varsinkin lauantaina lastenkirjallisuus oli esillä ohjelmaa myöten. Heti messuille saavuttuamme pojat pääsivät Afrikan tähti -pöytään mittelemään pelilaudan kuninkuudesta. Esikoinen vei voiton, mutta molemmat kantoivat kotiin kunniakirjan ja tunnustuspalkintona kulmalukkokansion, voittaja lisäksi korttipelin.

Pelipöydästä siirryimme seuraamaan perinteikkään Oulun Valveen sanataidekoulun esitystä Mainio Herra Ilosesta. Oulussa on pidetty Lumotut sanat -sanataideviikot, jotka ansaitsisivat oman blogipostauksensa, ja kirjamessut päätti kunniakkaasti juhlaviikkojen ohjelman. Messujen jälkeen kävimme vielä Kulttuurikeskus Valveella katsomassa kuvittaja Linda Bondestamin näyttelyn.

Herra Ilosen jälkeen olisin halunnut kuunnella lastenkirjallisuusesitystä, mutta pojat intoutuivat lähes tyhjyyttään ammottavassa luentosalissa ottamaan jalat alleen ja kaivautumaan penkkirivistöjen katveeseen, joten jouduimme siirtymään omassa ohjelmassamme sutjakkaasti eteenpäin, jotta viisi muuta lastenkirjallisuudesta kiinnostunutta pystyivät seuraamaan esityksen loppuun.

Lasten messukokemus oli siis kiitettävä ja iloinen. Sunnuntaina molemmat olisivat halunneet lähteä messuille uudestaan, mutta sillä kertaa äiti lähti yksin.

Messujen yleiskatsaus

Kuten aiemmassa postauksessanikin kirjoitin, messuilla näkyi kiitettävästi pohjoisen painotus. Varsinkin uudemmat pohjoiset kirjailijat olivat kivasti esillä, samoin osa Pohjois-Suomen kirjoittajatoiminnasta, kuten Pohjois-Pohjanmaan kirjoittajayhdistys ja Päätalo-instituutti.

Olin kuitenkin erityisen pettynyt kustantamoiden esillä olemiseen. Suurista kustantamoista oli saatu mukaan vain myyntipöytään WSOY, Tammi, Karisto, Teos ja Mäkelä. Muiden poissaolo pisti silmään pahasti. Millään isolla kustantamolla ei ollut edes edustajaa paikalla. Surkeuksien surkeus. Sekin harmitti, että esimerkiksi EU:n pohjoisin kustantamo Kustannus-Puntsi ei edes ollut mukana. Muita näytteilleasettajia oli niukalti, joten pöytäkierros oli varsin pikainen ravi ohi näyttelyiden, sillä tungosta pöytien äärellä ei ollut.

Ohjelmassa oli paljon kiinnostavaa, ja sitä oli tauotta kahdessa, kolmessa paikassa yhtä aikaa. Mitään varsinaista vetonaulaa ei kuitenkaan ollut saatu mukaan. Tunnetuimpia nimiä olivat pakollinen paska kaupungin sanansaattaja Kauko Röyhkä (jota itse kyllä kuuntelen mieluusti) ja ranskalaistunut oululainen Hannu Väisänen.

Oma messusaalis

Parasta messuantia minulle olivat monien kirjoittajakavereitteni ja muiden tuttavieni sattumanvaraiset tapaamiset! Parinkymmenen vuoden jälkeen tapasin myös lukioaikaisen luokkakavereini, joka vastikään kommentoi blogiini ja lukee ja kirjoittaa, kuten minäkin. Upea juttu!

Sunnuntaina pääsin myös rauhassa istumaan haastettelujen, palkintojen ja paneelien äärelle. Antti Leikas kertoi Melominen-teoksestaan ja sai minut kiinnostumaan entistä enemmän esikoisestaan. Leikas suitsutti Siltala-kustantamoa nostaen sen jopa Suomen ammattitaitoisimmaksi kirjataloksi. Oma mielenkiintoni Siltalan työtä kohtaan nousi kohisten!

Sunnuntaina myös Oulun kirjailijaseura jakoi Nuori Pakkala -tunnustuspalkinnon lahjakkaalle nuorelle kirjoitajalle. Oululaisen kalaliike Hätälän sponsoroimaa tunnustuispalkintoa varten oli tällä kertaa järjestetty kirjoituskilpailu peruskoulun yhdeksäsluokkalaisille. Kirjoituskilpailussa oli ollut tarkoitus kirjoittaa oululaisen Teuvo Pakkalan tekstien otsikoista uusia juttuja. Taso oli ollut kova, ja palkintoja jaettiinkin kolme, pari kunniamainintaa Iina Ylikoskelle ja Ilpo Myllykoskelle ja itse Nuori Pakkala -palkinto, jonka sai Joonas Laukka. Painakaa tulevien kirjailijoiden nimet muistiin!

Kuuntelin myös paneelikeskustelun lasten- ja nuortenkirjallisuuden nykytilanteesta. Paneelissa ei ollut mukana yhtään nuortenkirjailijaa, joskin nuorten ääntä edusti ansiokkaasti Oulun kaupungin kirjastonhoitaja Mervi Vaara. Lastenkirjailijoille äänen antoivat Inga Röning ja Lauri Hirvonen. Paneelissa kaivattiin kuitenkin lastenkirjallisuutta enemmän laadukasta kotimaista nuortenkirjallisuutta, joka ei olisi pelkkää fantasiaa. Mieskirjailijoitten edustus nuorille kirjoittavissa harmitti, samoin se, että nuorille pojille on tarjolla vähän luettavaa. Myös nuorten äänikirjatarjonta on niukkaa. Paneelin puheenjohtaja Jyrki Korpua vetäisi ilmoille myös ajatuksen, että nuortenkirjallisuus olisi kokonaan katoamassakin.

Kirjaostoja tein vain vähän. Mukaan tarttui suoraan kirjailija Kaisa Kerviseltä ostettu Lääkintälotta Olka ja 2,50 eurolla Anna Kontulan kirjoittama Into-pamfletti Tästä äiti varoitti. Melkoinen apaja löytyi kulttuurilehti Kaltion pöydästä, josta sai vanhoja Kaltion numeroita ottaa mukaansa ilmaiseksi!

Loppusanasia

Katkerahkot kirjoituksensa ovat Pohjois-Suomen kirjamessuista kirjoittaneet Villasukka kirjahyllyssä ja Lukuisa. Myös muut kirjanystävät ovat ilmaisseet pettymystään esimerkiksi Facebookissa. Viidakkorumpu on jo kumissut, vaikka maakunnan ykköslehti Kaleva kirjoittikin sunnuntain lehdessä messuista rohkaisevasti. Hyvän näkökulman messujen antiin voi lukea myös Reijo Vallan Pois työpöydältä -blogista.

Pohjois-Suomen kirjamessujen on etsittävä uutta ilmettä, jos yleisö halutaan pitää innostuneena. On merkillepantavaa, että jos eivät edes kirjanystävät kiinnostu kauden päätapahtumasta eivätkä kustantamot lähde mukaan, jokin ei toimi. Helsingissä järjestettävät kirjamessut on sellainen spektaakkeli, että aivan sellaiseen ei täällä ole edes tarvetta, mutta johtavasta kulttuuritapahtumasta voi ottaa paljon oppia.

Jos minä saisin järjestää ensi vuoden kirjamessuja, lähtisin muokkaamaan ihan aluksi markkinointia ja sen myötä sisältöä kävijälähtöisempään suuntaan ja toiseksi etsimään keinoja saada messuille mukaan myös valtavirtaa kiinnostavia ihmisiä ja ilmiöitä. Muuten Pohjois-Suomen kirjamessut on vaarassa kuihtua pienen piirin ihan kivaksi kesätapahtumaksi.

Miinalan Veikon nyrkkeilykoulu

Hannele Huovi & Jukka Lemmetty: Miinalan Veikon nyrkkeilykoulu. Tammi. 2008.

Tässä jälleen meidän perheen pienimpien suosikkikirja. Miinalan Veikon nyrkkeilykoulu luetaan kerta toisensa jälkeen, ja aina se jaksaa innostaa yhtä paljon.

Miinalan Veikon nyrkkeilykoulun päähenkilö on Henri Hiiri, jonka isä on nyrkkeilijä. Isä ei ole sankari, vaan höyhensarjalainen ja pelkkä harjoitusvastustaja. Henri Hiiri kohtaa monenlaisia pelottavia asioita arjessaan, näkee painajaisia, haluaa itselleenkin nyrkkeilyhanskat ja tapaa Huolestuneen Hillevin, jonka mielestä Henri on "tosi mukava hiiri". Hillevin kanssa huomataan, mikä on elämässä tärkeää. 


Miinalan Veikon nyrkkeilykoulu onkin tarina peloista ja niiden voittamisesta sekä nyrkkeilemisestä. Hannele Huovi, iki ihanien Urpon ja Turpon äiti, on tehnyt tarinassa loistotyötä! Esimerkiksi nimet ovat omiaan tällaiseen kirjaan: Henri Hiiren kammotuksia ovat äkäinen ja lapsia pelotteleva parturi Saksinen ja Henrin isän nyrkkeilyvastustaja Rapu Rusikka. Rapu Rusikka onkin meidän perheessä sellainen hahmo, joka aina silloin tällöin putkahtelee esiin ja auttaa poikia käsittelemään hurjia asioita elämässään. Jukka Lemmetyn kuvitus on niukoissa väreissään niin pelottava ja häikäisevä, kuin vain voi tällaiselta kirjalta odottaa.

Miinalan Veikon nyrkkeilykoulu on sellainen lastenkirja, ettei se missään kohtaa avoimesti opeta, saarnaa eikä kerro, mikä on tärkeää, vaikka se käsitteleekin elämän vakavia asioita. Se ei tähdennä, että lyöminen on väärin, eikä se sano, että kaverit ovat tärkeitä. Sen viesti on upoksissa rivien väliin, joten se antaa pienen ja isommankin mielikuvitukselle kosolti tilaa. Pelottavat asiat voivat olla juuri niin pelottavia, millaisina pieni ne itse näkee, ja kirjan tapahtumat avautuvat lapsen omista lähtökohdista käsin. Tällaisia kirjoja lukisi lapsille mielellään enemmänkin niin pahoista kuin hyvistäkin asioista! Suosittelen pelkojen ja väkivallan käsittelyyn ja muutenkin!

Pohjois-Suomen kirjamessut Oulussa 11. - 12.6.

Pohjoinen kirjallisuus elää ja voi hyvin, ja se näkyy Pohjois-Suomen kirjamessuilla.

Messuohjelma on lupaava ja painottaa mukavasti pohjoista näkökulmaa. Silmiinpistävää on sekin, että ohjelmaan on saatu mukavasti eri kirjallisuuden genrejä esiin. Erikseen esittäytyy myös pohjoispohjalainen proosa. Näytteilleasettajien listakin on mielenkiintoinen, vaikka se on viime vuiodesta lyhentynyt - ovathan puitteetkin muuttuneet! Nyt messualue on Ouluhallin sijasta kaunissa Oulun musiikkikeskuksessa. Messuohjelman soisi silti olevan näkyvämmin esillä!

Olen menossa mukaan, joten messutunnelmia välittyy myöhemmin myös täällä blogissa! Myös Lukuisan Laura on maininnut blogissaan messuista. Kuka muu on tulossa?