Jörö-Jukka

IIK! (eli Iso Ilkeä Kopla): Jörö-Jukka (CD). Suorakustannus. 2004.

Dr. Heinrich Hoffmann: Jörö-Jukka. (Der Struwwelpeter 1858. Suom. Veikko Pihlajamäki.) Marras Workshop. 2002.

Meillä on autossa soinut talven ajan ihanan karmea Jörö-Jukka-levy. Pojat tykkäävät mahdottomasti. He rakastavat paitsi Hoffmannin tarinoita myös levyn erinomaista sävellys- ja sovitustyötä. Laulut on opittu niin, että ne soivat nyt myös muun muassa pyörämatkoilla, kun kyytiläiset ovat itse äänessä.

Jörö-Jukka on lastenkirjaklassikko, ehkä jopa maailman kuuluisin lastenkirja, josta on tehty paljon myös tutkimusta. Viimeksi silmäilin jutun Jörö-Jukasta lasten- ja nuortenkirjallisuuslehti Onnimannista (1/2010), jota julkaisee Lastenkirjainstituutti. Verkossa on luettavissa vaikkapa Jukka Parkkisen loistava Jörö-Jukka-selvitys.

Minulle Jörö-Jukan hahmo on hyvin tuttu, niin pitkäaikainen tuttavuus, etten muista, milloin olen siitä ensimmäisen kerran kuullut (luultavasti kuitenkin tarinankertojaisältäni). Muistan kuitenkin ensimmäisen kerran alakouluikäisenä lainanneeni Hoffmannin teoksen kirjastosta ja äimistelleeni ihastuksissani kamalaa jörrikkäpoikaa: miten kenelläkään voi olla noin pitkät kynnet!

Jörö-Jukkahan on kertomus pojasta, joka ei välitä pitää ulkonäöstään huolta. Kirjassa on kuitenkin myös muita tarinoita, jotka ovat kaikki tapakasvatusta kukkeimmillaan. Tarinat eivät kyllästytä eivätkä paasaa, vaan ronskilla otteella ja huumorinkin keinoin kertovat, miten käy, jos menettelee pahoin. Tarinat kertovat muun muassa tulitikkuleikeistä, kiusaamisesta ja ruokahaluttomuudesta. Kerrotaan, että Hoffmann on kirjoittanut kirjan omille lapsilleen joululahjaksi, minkä jälkeen siitä sattumalta on tullut bestseller ja klassikko.

Jörö-Jukasta on olemassa monia versioita ja useita käännöksiä. IIK:n cd-levyn tekstit ovat suoraan varhaisimmasta tuntemattoman tekijän käännöksestä (1869), joka onkin mitä mainioin ja toimii edelleen ongelmitta yli vuosisata ilmestymisensä jälkeen. Levyn musiikin on säveltänyt Perttu Hietanen, ja muukin tekijäkaarti on osaavia musiikin taitajia (Martin Andersson, Thomas Törnroos, Lasse Rantanen, Karl-Johan Häggman, Pete Kinnunen, Pasi Siltakorpi ja Pasi Hornamo, lisäksi Porvoon srk:n lapsikuoro, Pi Kiviharju, Teemu Kortelainen ja Miksu).

Marras Workshopin Jörö-Jukka taas on Veikko Pihlajamäen tekemä uusi käännös. Kirja sisältää paitsi Jörö-Jukka-runot, siinä on mukana myös laulusarja baritonille ja pianolle. Lauluihin sopivat sekä Hoffmannin alkuperäiset saksankieliset että uuden käännöksen tekstit. Uusi käännös ei jää ensimmäisen varjoon. Hurjan hieno ja kaamea kuvitus on alkuperäisestä Hoffmanin kirjasta.


Loistavaa, upeaa, sanattomaksi vetävää lastenkulttuuria. Suosittelen ehdottomasti kaikenikäisille!

Käsis etenee

Jatkoin tänä iltana käsistä pienen matkan. Pääsin taas mukavaan vauhtiin, joten olen toiveikas, että teksti etenee jatkossakin jouhevasti. Olen taas kirjoittanut tiiviissä tunnelmassa. Toivottavasti jännitys välittyy tekstistäkin, vaikkei kyseessä olekaan jännityskertomus!

Tein myös taustatutkimusta ja ohitin esteen, josta kirjoitin edellisessä kirjoittamista käsittelevässä postauksessani. Kirjoittamiseen varaamani aika hupenikin tänä iltana ainakin puoleksi tämän taustatutkimuksen tekemiseen, mutta taustoittaminen oli mielenkiintoista ja opettavaista. Kauhukseni joudun toteamaan myös, että taustatutkimuksen tekeminen nosti tuntuvasti rimaa omalle tekstilleni. Aivan, niin kuin rima ei muuten olisi tarpeeksi ylhäällä!

Ehkä tuon rimannoston vuoksi olen pohtinut taas myös sitä, miten minun pitäisikään tekstiäni rakentaa. Nyt kirjoitan aika puhtaasti kaikkea sitä, mitä on vain tullakseen. Jonkinlainen raakakaavio ja ajatus minulla on siitä, miten teksti etenee ja mitä haluan siinä sanoa, mutta yksityiskohtia en ole lainkaan suunnitellut etukäteen. Nyt mietin, onko tämä tapa oikea. On syntynyt kiusaus mennä korjailemaan jo kirjoitettua tekstiä, ja toiseksi tuumin myös sitä, kuinka paljon minun tulisi ladata merkityksiä esimerkiksi dialogin vuorosanoihin. Siis pintamerkityksen lisäksi, tarkoitan. Kuinka tiukasti miettisin joka ikisen sanavalinnan, vuoron ja viittaussuhteen. Vai antaisinko vain mennä liikoja miettimättä kuin tavallisessa keskustelussa ikään? Apua!

Olisi kiinnostavaa kuulla teiltä muilta kirjoittavilta kokemuksianne ja näkemyksiänne (tausta)tutkimuksen tekemisestä, ja varsinkin toivoisin jotakin auttavaa oksaa tähän omaan puntarointiin tarkkaan harkitusta tekstistä. Miten te muut sen teette?

Yksin yhdessä

Emma Juslin: Yksin yhdessä. (Ensamma tillsammans 2009. Suom. Jaana Nikula.) Teos & Söderströms 2009.

Emma Jusliniin tartuin paljon lukevan tuttavani suosituksesta. En tiennyt, mihin Juslinin teokseen kannattaisi ensimmäisenä tutustua, joten valitsin Yksin yhdessä itselleni tunnollisesti: puhtaasti mutu-periaatteella. Takakansiteksti kertoo, että teos puhuu yksinäisyydestä. Se kosketti. Törmään yhteiskunnassa vellovaan yksinäisyyteen ja yksinäisiin haluamattani alinomaa. Halusin ottaa yksinäisyyteen nojatuolinäkymän.

Emma Juslin on suomenruotsalsinen nuori kirjailija. Hän on kirjoittanut kolme romaania, joista Yksin yhdessä on viimeisin. Frida ja Frida on palkittu ja ollut esillä kirjablogeissa ainakin Kirjavan kammarin sisaruushaasteen yhteydessä, ja esikoinen På barrikader av glas on vielä suomentamatta.


Kieli

Emma Juslinin kieli on kiitettyä. Onkin selvää, että kirjailija osaa maalailla raikkaasti sanottavansa paperille. Minä koin Juslinin tekstin kepeänä, mutta silti se sisältää paljon. Aika ajoin tunsin tarvetta lukea tekstiä uudestaan, että voin maistella sitä rauhassa ja pohtia merkityksiä. Sanojen takana on enemmän kuin pinnasta näkyy:

Tove puristaa silmänsä tiukasti kiinni ja näkee huimauksen hajoavan verkkokalvoilla välähtäviksi väreiksi. Sokeus suo hänelle tauon omasta itsestään ja pimeys antaa toivoa valosta. Hän uudistaa kaiken vain pimeydessä. Sanat saavat oikeat paikkansa suissa ja marginaaleissa [sillä Tove on äidinkielenopettaja]. Sillä vain valo voi paljastaa sanojen manipuloivan luonteen ja saa valheiden tomun näkymään joidenkin jo kirjoitettujen runojen joka nurkassa.
    Valossa on silmänräpäys totuutta ja nopeaa tyydytystä. Pimeydessä lepää se mikä on olevaista, miltei ikuista. Se ottaa muodon hitaasti ja astuu valoon koliseviin adjektiiveihin pukeutuneina. Kun Tove avaailmänsä, kilisevät sanat putoavat nuhruiseen valoon ja kaikki vaikuttaa niin täydellisen toivottomalta ja tarkoutuksettomalta.

Juslin osaa myös kääntää kielellisin keinoin tilanteen myös äkisti hauskaksi. Yksin yhdessä on kannanotto myös ruotsin kielen asemasta ja tilasta Suomessa. Samankaltaisuuksia suomen kielen tilaan ja arvostukseen olen havaitsevinani.

Tänään Tovella on kurssi johon sisältyy kuva-analyysiä ja median yhteiskunnan ylle syytämien väkivaltaisten kuvien kritiikkiä. Mutta miten voi kritisoida kuvaa joka sanoo enemmän kuin tuhat sanaa, jos oma sanavarasto on kahdensadan laajuinen?

Koska alkuperäinen Yksin yhdessä on kirjoitettu suomenruotsiksi, on kutkuttavaa miettiä, minkälaisen säväyksen kääntämätön teos lukijalleen antaa! Käännettäessä kieli menettää aina jotakin. Suomennettunakin kieli oli parhaimmillaan nautittavaa ja oivaltavaa, muttei kuitenkaan aivan varauksetta minun makuuni. Miinus kielellisistä ansioista minulta tulee lukuisista kuin-vertauksista, jotka minusta tuntuivat välillä jopa väkinäisiltä. Henkilöille kaipasin kullekin myös enempi omaa ääntä. Olivatko ne käännettäessä vaimentuneet?

Tarina

Suomenruotsalaisia kirjailijoita en ole liiemmin lukenut. Suomenruotsalainen kulttuuri ei muutenkaan ole minulle erityisen tuttua. Todennäköisesti tunnen sitä lähinnä vain stereotypioiden kautta: pappa betalar ja sitä rataa, jos sallitte reippaan liioittelun. Yksin yhdessä kertoo minulle aivan erilaista tarinaa yksinäisistä ja elämäänsä tyytymättömistä ihmisistä.

Tarinan henkilöitä ovat lukiolainen Olga, hänen isänsä Mitja, Mitjan ystävä Fred, Fredin tytär Stina, Stinan poikaystävä Sebastian sekä Stinan ystävä Tove, joka sattuu olemaan myös Olgan äidinkielenopettaja. Juslinin kuvaamassa maailmassa kukin kulkee toisensa ohitse. Paljon asioita jää sanomatta ja tekoja tekemättä. Yksinäisyys pitää pintansa niin kauan, kunnes ystävät puhuvat toisilleen ja lähtevät rohkeasti toistensa kanssa vuorovaikutukseen.

Tarina ei missään tapauksessa pärjää ansioissaan teoksen kielelle. Toki Juslin taitaa tarinankerronnan taidonkin, mutta Yksin yhdessä ei vienyt tarinalla mennessään. Välillä koin lukemisen jopa uuvuttavaksi, mutta odotin teoksen paranevan loppua kohden. Tavallaan näin kävikin.

Parasta antia kirjassa olivat minulle Toven ajatukset työstään äidinkielenopettajana ja suhteestaan kieleen. Tove on nimittäin myös kirjoittaja! Hauska, herkullinen ajatusjuoksu saa paikkansa, kun Tove puuhaa kirjailijavierailua tunnilleen ja miettii katkerahkona:

(--) Kukaan ei saa rankaisematta syytää markkinoille romaania toisensa jälkeen kun on sellaisiakin, jotka vain kirjoittavat kirjoittamasta päästyään niin että kirjaimet roiskuvat seinille, mutta eivät kuitenkaan onnistu julaisemaan riviäkään. Tietenkin on oltava huonoakin kirjallisuutta, muutenhan hyvä kirjallisuus ei erottuisi. Se on lähtökohta mutta ei sellainen kohta josta Tove haluaa lähteä.

Suositukset

Hain nojatuolinäkökulmaa, mutta jäin siitä osittain paitsi. Häkellyin välillä, kerta kerran jälkeen upeasta sanataiteesta. Tällä perusteella suosittelen Yksin yhdessä -teosta luettavaksi kaikille niille, jotka pitävät nokkelasta ja kauniista kielestä. Kaikille kirjoittajille Juslinin teos on hyvä kannuste ja opas ilmaisuvoimasta. Yksinäisyyden teemasta viehättyneet saavat varmasti tästä myös reppuunsa jotakin kannettavaa.

Joutilaat vanhemmat

Tom Hodgkinson: Joutilaat vanhemmat. (The Idle Parent 2009. Suom. Mirja Muurinen.) Basam Books. 2009.

Ketäpä vanhempaa ei kiinnostaisi joutilaisuus? Varsinkin pikkulapsiperheissä saadaan tuta elämän kiihkeä rytmi ja monenlaiset paineet joka suunnasta. Olen itse jokseenkin osannut rauhoittua parin äärimmäisen stressivuoden jälkeen, ja Tom Hodgkinsonin kirja Joutilaat vanhemmat vahvisti minua valinnoissani.

Joutilaisuus

Olen paljosta Hodgkinsonin kanssa samaa mieltä ja jaan pitkälti hänen elämänkatsomuksensa. Joutilaisuus ei Hodgkinsonilla tarkoita laiskuutta eikä vetelyyttä. Joutilaisuus tarkoittaa enemmänkin rauhallista asennetta ja aikaa tehdä sitä, mistä nauttii. Toisaalta joutilaisuus on myös sitä, että huomaa nautinnon siinä, mitä ympärillä on. Joutilaisuus ei taas puolestaan ole hötkyilyä, uhrautumista, raatamista, itsensä unohtamista, kuluttamista, markkinavoimien vetoon antautumista tai yhteiskunnan vaatimuksiin kritiikittömästi suostumista.

Mitä tämä kaikki tarjoittaa sitten vanhemmalle lapsiperheessä? Parhaiten jokainen pystyy miettimään joutilaisuuden omassa elämässään tutustumalla Joutilaisuuden ylistykseen itse, mutta makupaloina mainittakoon muutamia periaatteita: Lapset jätetään rauhaan. Lasten ympärillä ei puuhata ja häärätä jatkuvasti esimerkiksi kuormittamalla heitä lukuisilla harrastuksilla, vaan luotetaan siihen, että lapset löytävät oman polkunsa ja tulevat oman elämänsä aktiivisiksi omistajiksi, kun he saavat tehdä ja toimia rauhassa. Lapset otetaan mukaan perheen askareisiin. Lapset osallistutetaan kotitöihin. Perhe kuuluu kiinteästi yhteisöönsä, jolloin ympärillä on monipuolinen joukko ihmisiä, lapsia ja aikuisia. Unohdetaan valtaosa leluista ja lopetetaan television tuijottaminen, ja niiden sijaan otetaan ote elämästä ja nautitaan tekemisestä. Lapsia ei kasvateta tiukan auktoriteetin avulla vaan omalla esimerkillä. Lopetetaan pyrkimästä virheettömyyteen ja täydellisyyteen niin vanhempina kuin ihmisinäkin. Kun vanhemmat lakkaavat valittamasta ja ryhtyvät elämään avointa iloista elämää, lapsi oppii siihen itsestään. Vaikka lapsen ympärillä ei pörrätä jatkuvasti, ollaan kuitenkin koko ajan saatavilla ja myöntyväisiä alkamaan mukaan lapsen touhuihin. Tuloksena on parhaimmillaan joutilas vanhemmuus, ja lapsesta voi kasvaa itseensä luottava, iloinen, rohkea ja avoin ihminen. Kasvatusnäkemyksissään Hodgkinson nojaa erityisesti Jean-Jacque Russeauhon (1712 – 1778) ja John Lockeen (1632 – 1704), joskin hän myös kritisoi näiden filosofien näkemyksiä.

Kirjabloggarille Hodgkinsonilla on ihan erityistä sanottavaa:

Tutkijoiden mukaan lapsessa herää elämänikäinen kiinnostus oppimiseen, jos koti on täynnä kirjoja. Kirjat ovat hyödyllisiä. Ne ovat ystäviä ja seuralaisia. Teknologian aikakausi ei ole tuonut tullessaan mitään parempaa. Kirjat ovat täydellisiä: ne on helppo ottaa mukaan, ne on tehty uusiutuvasta materiaalista, niissä voi olla sekä tekstä että kuvia, eivätkä ne tarvitse paristoja.

Tämän lisäksi Hodgkinson listaa lapsille kirjoittavia suosikkikirjailijoitaan, joita ovat muun muassa Janet ja Allan Ahlberg, J. M. Barrie, Willian Blake, Enid Blyton, Lewis Carroll, Grimmin veljekset, C. S. Lewis ja A. A. Milne. Klassikot lienevät pomminvarma valinta kenelle tahansa.

Joutilaat vanhemmat korostaa vanhempien oman ajan tärkeyttä. Hodgkinson toistaa alinomaan sitä, miten vanhempi saa tehdä, mitä haluaa, vain jättämällä lapsensa rauhaan. Hyvä, juuri näin, sillä siinähän terävöityy taas kerran koko joutilaisuuden ajatus! Lievästi minua pääsi kuitenkin häiritsemään Hodgkinsonin toistuvat toiveet siitä, miten näin irtoaa aikaa myös oluen juomiseen ja krapula-aamujen uniin. Provosointia ehkä, mutta minun ärsyyntymiskynnystä hivoteltiin. Alkoholin varjo on tässä maassa langennut kannustuksettakin liian monen lapsen päälle. Sitä paitsi minusta on yhtä turhaa tuupertua humalaan - krapulaunista puhumattakaan - kuin katsoa illat pitkät televisiota, joten en näe enää joutilaisuuden merkitystä alkoholin (suurkulutuksen) tullessa mukaan kuvaan.

Suositukset ja loppusanat

Joutilaat vanhemmat on muutamista häiritsevistä piirteistään huolimatta hieno kirja, joka ravistelee lukijaa irti vanhemmuuden ahdistuksesta. Suosittelen teosta kaikille väsyneille vanhemmille. Myös muut siitä varmasti hyötyvät, jotta väsymys pysyy loitolla. Vanhemmaksi aikovat voivat puolestaan testata etukäteen kasvatusnäkemystään.

Joutilaat vanhemmat ei ole mikään kasvatus- tai elämäntaito-opas, vaan paremminkin esseetyyppinen pohdiskeleva teos siitä, mitä nykyaikainen lapsuus ja vanhemmuus oikein ovat. Carl Honorén Perhe paineessa -kirjaa voisi luonnehtia jonkinlaiseksi teosveljeksi tälle Hodgkinsonin teokselle.

Hodgkinson on aiemmin kirjoittanut teokset Joutilaisuuden ylistys ja Vapauden ylistys, joihin en ole vielä ennättänyt tutustua. Nyt vanhemmuus ja siinä sinnittely puhuttelivat minua, ja tämän lukukokemuksen jälkeen toivon löytäväni aikaa myös Hodgkinsonin muiden kirjojen lukemiseen.

Ryhtiä kirjoittamiseen!

Tekisi mieli otsikoida tämä teksti "Kirjoittamisesta". Stephen Kingillä on saman niminen kirjoittajaopas, mutta tämä teksti ei liity siihen millään tavalla. En kuitenkaan pidä elatiivimuotoisista otsikoista, joten täytyy koettaa keksiä jotain parempaa. Päätän myöhemmin, mikä tähän tulevaan sillisalaattiin sopii.

Tänään oli kevään viimeinen kirjoittajaryhmämme tapaaminen. Nyt torstait ovat minulle puhdasta aikaa kirjoittaa ja ruotia pelkästään omia tekstejä. Syksyllä jatkan ryhmässä, jotta kuulen muiden kirjoituksia ja saan itse palautetta omistani. Ryhmässä jaetaan kaiken lisäksi arvokasta tietoa monenlaisesta kirjoittamiseen liittyvästä tapahtumasta, ilmiöstä, mahdollisuudesta, tuesta, ilosta.

Olen kiireellisten ajankohtaisten asioiden vuoksi pitänyt pitkän proosan käsikirjoitustani enempi tai vähempi telakalla parisen viikkoa. Telakointiin on ollut myös tekosyy: jätin edellisellä varsinaisella kirjoittamiskerralla käsiksen sellaiseen vaiheeseen, joka on minulle ongelmallinen. Joudun tarkistamaan muutaman faktan, ennen kuin pääsen jatkamaan. Näin uskottelin itselleni. Totta onkin, että kerronnan täytyy löytää jokin reitti ulos tilanteesta, jossa nyt ollaan, mutta kirjoittamisen laiminlyöntiin sen ei tarvitse johtaa! Voin surutta skipata ongelmakohdan tässä vaiheessa ja palata siihen heti, kun saan faktat kuntoon. Voi käydä myös niin, että keksin tavan, jossa faktoilla ei edes ole niin väliä. Yhtä kaikki, kirjoittamista voin jatkaa ihan koska vain, ja mikään (teko)syy ei ole tarpeeksi hyvä jättää käsistä seisomaan kylmiltään!

Oppia ikä kaikki. - Kirjoittaminen tekee näköjään viisaaksi!

EDIT 15.4.: Minna Kristiina Rajalinna-blogissa kertoi äskettäin, että Uudenmaan kirjoittajat ry:llä on kirjoittajille oivallinen palvelu, jonka voi ottaa omakseen, vaikkei uusimaalainen tai ry:läinen olisikaan: http://www.ukir.info/index.php#kehoite. Palvelua on lupa myös mainostaa :-)!

Olen kertonut kaikille, joille ylipäätään käsiksen kirjoittamisesta olen kertonut, että kirjoitan harjoitukseksi, omaksi iloksi tai haastaakseni itseäni. Olen saattanut mainita myös muun itseeni liittyvän syyn, jota en nyt muista. Olen myös maininnut, että jos tekstistä tulee hyvä, saatan tarjota sitä johonkin. Minusta tässä on tavoitetta kylliksi. Ihailen silti monia, bloggaajista esimerkiksi Rooibosta, Vera A:ta ja Helmi-Maariaa, jotka kirjoittavat tavoitteenaan julkaista.

Keskustelin äskettäin hyvän ystäväni kanssa, jonka mielestä mitään ei kannata tehdä ilman korkealla olevaa tavoitetta. Pöytälaatikkoon kirjoittaminen ei hänen mielestään ole tarpeeksi kannustava tavoite, tulkitsin, joskaan emme varsinaisesti minun kirjoitustyöstäni puhuneetkaan. En tosin omasta mielestäni varsinaisesti pöytälaatikkoon kirjoitakaan, vaan uteliaasti katselen (täällä ihan puolijulkisesti), mitä saan aikaiseksi. Olen kuitenkin jäänyt miettimään. Missä minun tavoitteeni pitäisi olla? Mikä olisi kylliksi kannustavaa? Mikä todellisuudessa on oma tavoitteeni. Mihin todella pyrin?

Tavoitteet liittyvät aiheeseeni. Kirjoitan tärkeästä aiheesta, ehkä jostakin, mistä on kirjoitettu vasta vähän. Teos on täysin fiktiivinen, vaikka onkin "esikoiseni". Sanotaan, että esikoiskirjat tuppaavat olemaan omaelämäkerrallisia, mutta tämä on mielikuvitusta. Tarinan asiat voisivat tapahtua oikeasti, ja todennäköisesti oikeassa elämässä juuri minun tarinani kaltaisia asioita tapahtuukin paljon juuri nyt. Kirjoitan nuoresta tytöstä, mutta kirja ei välttämättä ole nuortenkirja. Mikä siis mielestäni tällaisen teoksen tavoite voi olla? On päivänselvää, että haluan lukijoita aiheelleni. Luulen, että vaikken sitä itselleni halua myöntääkään, piilotavoitteenani on saada kirja julki.

No niin, nyt olen saanut tekstilleni kuin itsestään otsikonkin: Ryhtiä kirjoittamiseen!

Ylpeys ja ennakkoluulo

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo. (Pride and Prejudice. 1813. Suom. Sirkka-Liisa Norko-Turja. Tark. Päivö Taubert.) 18. painos. Loisto-pokkari. WSOY. 2009.

Rakastettu klassikko. Elokuva, jonka uusintojen uusintoja näytetään yhä vaan. Mikä siinä niin kiehtoo?

Moni on vannoutunut Ylpeys ja ennakkoluulo -kannattaja. Useat palaavat tähän kirjaan aika ajan jälkeen aina uudestaan. Ennakkoluuloja tai ei, minulle tämä lukukokemus oli ensimmäinen, ja Austen olisi nytkin jäänyt lukematta, ellei Raisa olisi kysellyt kanssalukijakseen. Fiilislukijalle mikä tahansa on hyvä syy tarttua mihin tahansa kirjaan.

Teoksen neljä osaa

Minun Ylpeys ja ennakkoluuloni lähti käyntiin hitaasti. Kun teos pääsi vauhtiin, alkoi opastava osuus "Kuinka valita hyvä aviomies". Austenilla on selvästi asiaan paljon tärkeää sanottavaa, joten tässä ensimmäinen suositus: kaikkien teinityttöjen kannattaa lukea tämä kirja ja painaa sydämeensä päähenkilönä olevan Elizabethin sanat siitä, miten aviomies kannattaa valita. Kuulostaa ehkä vitsiltä, mutta olen ihan tosissani.

Ylpeys ja ennakkoluulo muuttuu aviomiehen valintaopasosan jälkeen oikeasti kiinnostavaksi. Alkaa unohtumaton rakkaustarina, jota suosittelen ehdottomasti nielemään romantiikannälkään! Elizabethin ja Darcyn kiertely toistensa ympärillä kuin kissat kuuman kattilan äärellä on herkullista luettavaa. Luin lukuja luvun perään vain odottaen kiertelylle täyttymystä. Austenin välillä kiemurainenkin kieli tekee Elizabethin tunteiden kautta kuvatusta rakkaustarinasta entistä kiehtovamman, miltei mahtipontisen. Austen kirjoittaa välillä myös hyvin hauskasti tulkitessaan päähenkilönsä tunteita:

Useammin kuin kerran Elizabeth puistossa vaeltaessaan odottamatta kohtasi herra Darcyn. Hänestä tuntui perin nurinkuriselta sellainen sattuma yksinäisellä metsätiellä, jossa muuten ei juuri kukaan koskaan liikkunut. Ja jottei sellainen sattuma uusiutuisi, hän varta vasten huomautti, että tie oli hänen mieluisin oleskelupaikkansa. Sen vuoksi olikin perin kummallista, että tapaaminen toistui. Mutta niin vain kävi, vieläpä kolmannen kerran. Se tuntui jo tahalliselta ilkeydeltä, tai sitten vapaaehtoiselta katumusharjoitukselta. (--)

Täyttymys antaa kuitenkin odottaa itseään, kun Ylpeys ja ennakkoluulo siirtyy vakavampiin aiheisiin. Elizabethin nuori sisar karkaa arveluttavan miehen kanssa, ja lukija pystyy vain päätään pudistellen hyväksymään karkumatkan lopputuloksen. Naisena voin vain olla onnellinen, että elän ja asun nyky-Suomessa, jossa naisella on muutakin omaisuutta kuin oma maineensa ja muita tarkoituksia kuin tulla rouvaksi. Tämän osion vuoksi suosittelisin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa kaikille (naisille), jotka vain valittavat asemastaan yhteiskunnassamme.

Loppu on taas romantiikkaa, ja viimeksiksi sanoiksi Austen olisi ihan hyvin voinut kirjoittaa iki-ihanat sanat: "Ja he kaikki elivät onnellisina elämänsä loppuun asti."

Kirja vs. elokuva

Olen katsonut joskus Ylpeys ja ennakkoluulon myös elokuvana, mutta en juurikaan muista siitä mitään. En onnistunut pinnistämään muistiani edes nyt kirjaa lukiessani. Kirja on kuitenkin täynnä tunnetta, siinä on moni asia kerrottu kirjeissä, henkilösuhteet paljastuvat kertojan äänellä, joten voin heittää valistuneen veikkauksen siitä, että tässäkin tapauksessa kirja on ehdottomasti parempi kuin elokuva konsanaan. En käsitä, miten tämä teos on saatu taipumaan valkokankaalle. Nyt pitääkin piakkoin kaivaa elokuvaversio jostakin, pistää popcornit valmiiksi ja tehdä pientä arkitutkimusta!

Viisastuinko?

Vaikka Ylpeys ja ennakkoluulo ei ollut minulle mikään järisyttävä lukuelämys, ymmärrän hyvin, miksi se on klassikko ja miksi niin monet sitä rakastavat. Teoksesta voisi kirjoittaa pitkästi ja monipuolisesti ja sitä voisi ruotia loputtomiin. Itselläni päällimmäisenä vasta takakannen sulkeneena on nyt lähinnä hersyvä olo. Austenin tarina on hieno, kieli on rikasta, ja kirjassa on toinen toistaan kiehtovampia henkilöhahmoja. Itse pidin henkilöissä toki Elizabethista, mutta suosikkini on ehkä kuitenkin hänen isänsä, herra Bennet, jolla riitti huumoria tilanteesta toiseen. Herra Bennetiä kuvattiin kirjassa monin paikoin hauskasti, ja tässä on kuvauksista nokkelasti kirjoitettu suosikkini, joka sisältää myös vakavaa elämänviisautta (jota ei kyllä muualtakaan teoksesta puutu):

(--) [H]erra Bennet ei ollut luonteeltaan niitä, jotka hakevat lohdutusta oman harkitsemattomuutensa [avioliittonsa suhteen] aiheuttamalle pettymyksille huvituksista. Hän rakasti maalaiselämää ja kirjoja, ja näistä harrastuksista hän sai päällimmäisen ilonsa. Vaimolleen hän tuskin oli kiitollisuudenvelassa muusta kuin huvista, jota tämän tietämättömyys ja hupsuus olivat usein tuottaneet hänelle. Se ei kuitenkaan ole juuri sellaista onnea, jota mies tavallisesti toivoo itselleen vaimoltaan, mutta kun muitakaan huvinaiheita ei ole tarjolla, todellinen filosofi käyttää hyödykseen sen mikä on saatavissa.

Kun ajatellaan, että Jane Austen on tehnyt tämän kenties suurimman teoksensa jo kaksisataa vuotta sitten, ei voi kuin ihmetellä, miten kirja on edelleen elinvoimainen. Teos olisi helposti modernisoitavissa, kun miltei yksinomaan hevosvaunut vaihdettaisiin autoihin. Tietysti englantilainen pikkuporvaristo etiketteineen on erityinen miljöö tapahtumille, mutta silti ihmissuhteet, rakkaus ja muut tunteet ovat ja pysyvät samanlaisina ajasta toiseen.

Minkälainen Sinun Ylpeys ja ennakkoluulosi on?

Richard Scarryn touhukas maailma

Pieni osa saatavilla olevaa Scarry-tarjontaa.

Valkoinen kirahvi kirjoitti Opuscolo-blogissaan lastenkirjallisuuden arvostuksen puutteesta osana suosittua huhtikuun haastetta. Haaste on myös nostanut monia lastenkirjaklassikkoja esiin, kun ollaan etsitty esimerkiksi kirjaa, joka tekee onnelliseksi. Moni kirjabloggaaja on ollut iloinen huomatessaan, miten blogeissa käsitellään muutenkin välillä lastenkirjoja, ja kirjoittanut niistä myös blogiinsa (mm. Katja, Laura, Raisa, Susa P., Pienen mökin emäntä ja Karoliina). Blogien lastenkirjoista puhuttaessa on huomattava on myös Susa P:n Lapsuuden suosikit -haaste.

Oma arvokas lisänsä lasten- ja nuortenkirjakeskusteluun blogeissa on Lastenkirjahylly-blogi, jossa Rouva Huu eli Päivi Heikkilä-Halttunen tarkastelee monipuolisesti lasten- ja nuortenkulttuuria kirjallisuuden kulmasta käsin. Omassa blogissani olen aikonut esitellä lastenkirjoja aina silloin, kun löytyy joku sellainen teos, joka koskettaa lapsiani, kahta pikkupoikaa, tai minua itseäni. Nyt on kokonaisuuden esittelyn aika.

Richard Scarryn omalaatuinen maailma

Yhdysvaltalaisen Richard Scarryn (1919 - 1994) kirjat ovat meidän perheessämme pettämätön valinta lasten lahjakirjoiksi tai kirjastovalinnoiksi. Oman lapsuuteni kirjahyllyssä oli Richard Scarryn Hassu kaupunki, josta kyllä katselin hassunkurisia kuvia, mutta muuten en liiemmin viehättynyt. Kuvatkin tuntuivat oikeastaan kaoottisilta kaikkine yksityiskohtineen.

No, omat poikani ovat toista maata. He rakastavat Kissalan Hessua perheineen, Mato Matalaa, Luru Ludetta, Possulan perhettä, Paavo Paviaania, Heikki Hyeenaa, Samuli Sutta, Eipäs- ja Juupas-Possua ja kaikkia muita veikeitä Scarryn hahmoja. Kuvien yksityiskohdille he voisivat hihitellä loputtomiin, ja tarinat tempaavat paitsi mukaansa myös jäävät rikastuttamaan mielikuvitusta leikkejä ja ongelmanratkaisutilanteita varten. Eipä tällaisen hurmion vanavedessä äidin tarvitse kuin heittäytyä virran vietäväksi!

Scarryn maailma on täynnä mitä kummallisempia sattumuksia ja toimintaa. Eläinhahmot toimivat kuin ihmiset päivittäisine askarineen, mutta kirjoissa on meidän maailmaamme enemmän mahdollisuuksia: Iloinen autokirja esittelee meille esimerkiksi lyijykynä- ja nakkisämpyläautot. Valintamyymälän arvoituksessa salapoliisi Sam Kissala naamioituu onnistuneesi perunasäkiksi. Mato Matalan numeroissa palokunta käyttää kypärinä kattilaa ja lävikköä.

Scarryn kirjoissa on paljon erilaisia opetuksia, mutta osoittelevaa tai setämäistä kerronta ei ole. Päinvastoin Scarry kätkee sanomansa hilpeän huumorin ja jännittävien tapahtumien lomaan. Tällaisista opetuksista esimerkkinä voisin mainita esimerkiksi muutamassa tarinassa seikkailevan Eipäs-Possun ja Juupas-Possun, jossa arvatenkin Eipäs on aina kaikkea vastaan ja Juupas taas mielellään lähdössä mukaan monenlaiseen toimintaan. Erityyppisiä opetuksia sisältää taas esimerkiksi Iloinen ilmakirja, jossa opetetaan esimerkiksi, miten lentokone pysyy ilmassa ja miten ilma saastuu. Mitä ihmiset tekevät esittelee esimerkiksi taas nipun ammatteja ja siis siltä osin yhteiskunnan rakennetta ja elämää.

Scarryn hupaisaan kirjoitustyyliin kuuluu välillä komentaa, varoittaa, ihastella tai muuten kommentoida hahmojensa toimintaa. Hahmojen lisäksi kirjailija puhuttelee lukijaa, kuten Iloisessa autokirjassa:

"Isä herää nokkauniltaan.

Hän sanoo Sallille: - Seuraavaksi taidetaankin hankkia keltakäyttöauto.

- Kiva, kiva, hihkuu Salli.

Lähtisitkö itse sellaisen kyytiin?"

Richard Scarrya voi helposti verrata omaan Mauri Kunnakseemme. Kirjailijoiden kuvitustapa on samankaltainen lukuisine yksityiskohtineen, molemmilla on oma maailmansa, johon suuri osa kertomuksista väljästi tai tiukemmin sijoittuu, ja kirjoittajien huumori kulkee samaan suuntaan. Molemmat ovat laajasti julkaisseita tuotteliaita miehiä. Molempien teokset sopivat varsinkin pojille. Olisi hauska kuulla, onko Scarry jopa Kunnaksen esikuvia. Mauri Kunnaksesta onkin tehtävä lähiaikoina oma kirjauksensa!

Tänään luettua: Ritareita ja lohikäärmeitä

Kuvitusta Peasant Pig and the Terrible Dragonista. 

Tämä postaus sai kimmokkeensa tänään kirjastokäynniltä. Esikoiseni löysi hyllystä Scarryn englanninkielisen Peasant Pig and the Terrible Dragonin. Hän poimi kirjan tietysti suosikkikirjailijansa tyylin tunnistettuaan, mutta vielä enemmän viehätti kirjan aihe: ritarit! Luimme kirjan heti kotiin päästyämme niin, että minä lennosta suomensin pojille tarinaa, ja täydestä meni. Illalla kirja luettiin vielä toistamiseen.

Peasant Pig and the Terrible Dragon on tarina talonpoika Possusta, joka haluaa ritariksi ja kohtaa pelottavan lohikäärmeen pelastaakseen prinsessan. Kertomuksesta ei scarrymäiseen tapaan käänteitä puutu. Kirjaa ei vielä ole valitettavasti suomennettu, vaikka se on loistava tarina ja kiinnostavaa luettavaa pojille.

Richard Scarryn tuotanto

Richard Scarry on luonut yli 300 kirjaa lapsille ja aikuisille. Häneneltä on myyty yli 300 000 000 teosta, jotka on julkaistu yli 30:llä eri kielellä. Parinkymmenen vuoden ajan on Scarryn tarinoihin voinut ihastua myös television ääressä Richard Scarryn touhukas maailma ja Touhulan arvoituksia -lastenohjelmasarjoja katsellen.

Richard Scarryn teoksia ovat ansiokkaasti suomentaneet muun muassa Marjatta Kurenniemi ja Kaarina Helakisa. Suomennettuja teoksia on kymmeniä. Kirjat on kustantanut Tammi, ja niitä on painettu sekä pahvisivuisina taaperoille että pitkinä kuvakirjoina isommille lapsille. Scarryn kirjoja on julkaistu myös Tammen kultaiset kirjat -sarjassa. Näitä ovat ainakin Palokunnan tulipalokiireet, Hanhiemon lorulipas, Mato Matalan sanakirja ja Nikke Nokkaeläin.
______________________________________________________

Ovatko Scarryt Sinulle tuttuja? Mitä pidät ja mikä niissä on jäänyt mieleesi?

Tervetuloa mukaan, uudet lukijani!

Kasarikirja

Henna-Kaisa Sivonen: Kasarikirja. Atena. 2008.

Jälleen kerran tässä on yksi Tänään palautetut -hyllyn löytö. Minua puhutteli Kasarikirjan johdanto, jossa mainittiin Ritariässä, Pulttibois, Napakymppi, jättitupsupipot, olkatoppaukset ja varsinkin tilliliha. Tilliliha oli kouluruokailun kaikkien aikojen pahin inhokkini. Kammosin ruoan tähden pitkään pelkkää tilliä, mutta onneksi nykyisin mauste kelpaa taas. Tietääkseni tillilihaa ei tarjota enää kouluissa - onnelliset te jälkipolvet! Minut siis vakuutti Kasarikirjan lause: "Koulussa syötiin kanaviillokkia, verilettuja ja pahimmassa tapauksessa tillilihaa", joten tässä ollaan.

Kasarikirja vie lukijan aikamatkalle 1980-luvulle. Kirjan kasari on korostuneesti lasten (ja nuorten) kulttuuria. Olen itse syntynyt 70-luvun alkupuoliskolla, joten 80-luku oli minun lapsuuden ja teinivuosien aikaa. Kirja sopi silti hyvin muistoihini, joskin jotkut kirjassa esiin nostetut lelut tulivat markkinoille vasta vuosikymmenen loppupuolella, jolloin olin omasta mielestäni jo iso ihminen. Esimerkiksi My Little Pony -muovihepat eivät ole kuuluneet enää minun lapsuuteni leikkikaluihin.

Kasarikirja marssittaa lukijan eteen monenlaisia muistoja. Se tarjoaa myös muiden muistoja, sillä kirjaa varten on moni 80-luvun lapsi (synt. 1975 - 1984) kertonut tarinoita omasta elämästään. Vuosikymmentä tarkastellaan lelujen, leikkien, perhe-elämän, koulun, ajanvietteen (sisältäen kirjat ja lehdet) ja yleisen ajan hengen näkökulmasta.

En tiedä, ovatko kaikki ajanjaksot loppujen lopuksi samanlaisia, mutta minulle 80-luku on ollut hyvä aika kasvaa lapsesta nuoreksi. 80-luvulla ei ollut talouskriisejä, vaan lama tuli vasta seuraavalla vuosikymmenellä.  Lapsuuteni loppui viimeistään kuitenkin Tshernobylin voimalaonnettomuuteen ja AIDSin tuloon. Elämästä tuli yhtäkkiä vakavaa. Toisaalta melkein koko 80-luvun kestänyt Iranin ja Irakin välinen sota päättyi vihdoin 1988 ja Berliinin muuri murtui 1989.

Kirjoittajalle tällainen matka menneisyyteen tarjoaa myös paljon kirjoitusten aiheita. Muistot pulppuavat, ja monista tapahtumista voisi tehdä sanataiteen keinoin rinnakkaiskertomuksen tai rikastuttaa muistoilla omia juttujaan. Nuortenkirjallisuuden kirjoittajalle tällainen sukellus olisi varmasti myös reitti takaisin niihin tunnelmiin ja tunteisiin, joita omassa nuoruudessaan on vahvasti elänyt. Kaiken kaikkiaan Kasarikirja oli minulle mukava ja tervetullut matka menneisyyteen.

Juuret

Olen tänään tarkistanut kieliasun opinnäytetyöstä. Teen tällaisia pieniä kielenhuoltoon liittyviä töitä tuon tuosta. Nautin siitä, sillä olen muun muassa kielipoliisi, myönteisessä mielessä. Huoliteltu kieli, jossa jokainen yhdysmerkkikin on oikealla paikallaan, on kaunista ja asianmukaista. Huoliteltu kieli antaa käyttäjästään hyvän kuvan. Viesti välittyy ja kaikki hyötyvät. Lukija pääsee vähemmällä, ja kirjoittaja saa ajatuksensa ilmaistuksi. Näin on laita nyt tuon opinnäytteenkin!

Viime aikoina on tapahtunut jänniä asioita, jotka vievät minua aiempaa lähemmäksi kieltä. Uskon siihen, että kun ihminen alkaa jotakin asiaa pitää tärkeänä, sen huomaa ympärillään eri tavoin kuin ennen. Hyvä esimerkki tästä on se, kun nainen tulee raskaaksi. Yhtäkkiä ympärillä näyttää olevan valtavasti muitakin odottavia äitejä, raskautta ja sikiönkehitystä käsitteleviä uutisia on äkkiä joka tuutti täynnänsä ja maailma jäsentyy vain raskauden ja vauvojen näkövinkkelistä.

Minä olen kirjoittanut reilut puoli vuotta taas todella aktiivisesti, perustin tämän blogin, pidän kirjoittamiseen liittyviä koulutuksia, ja ympärilläni puhaltelee muutenkin uusia tuulia, jotka saattavat avata minulle luukkuja kieleen ja kirjoittamiseen enemmän kuin aiemmin. Luulen, että kyse on kuitenkin siitä, että olen itse avannut silmäni näkemään nämä luukut, raot ja repeämät ja olen alttiina niille. Olen irtoamassa juuriltani ja yhtä aikaa palaamassa niille. Tämän blogitekstin kuvituksena on mielenkiintoinen kuva muutaman vuoden takaa. Siinä olen minä ja juureni - matkalla jonnekin.

Ihmisen on tehtävä sitä, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta. Helppoa sen ei tarvitse aina olla.

Mitä minun pitikään kirjoittaa

Voi itku! Minulla on lupaava novellikäsikirjoitus, jonka ajattelin lähettää kirjoituskilpailuun. Olin jo eräänä iltana painamassa sähköpostin Lähetä-painiketta, kun tajusin, ettei novelli olekaan hyvä sellaisenaan. Sain välähdyksenomaisesti selkeän kuvan siitä, miten tekstiä pitää muokata, että se avautuu paremmin kaikille. Nyt tämä kuva on tipotiessään! Puhf!

Voihan katkennut lyijykynän terä! Mitähän tässä nyt pitäsi tehdä? Pääni lyö tyhjää, kun yritän saada taannoisen myöhäisillan ajatusta takaisin mieleeni. Mitähän oikein tuumin, kun en heti silloin tehnyt muokkauksia, edes jotakin pikaista hahmotelmaa?

Jos jotakin, tässä piilee opetus: kun ajatus on kirkkaimmillaan, älä hukkaa hetkeä vaan kirjoita, kirjoita vimmatusti! Seuraavalla kerralla kirjoitan ideat vaikka puseronhihaani. Yksi kätevä kapistus ideoiden muistiinpainamiseen on muuten melkein aina mukana roikkuva puhelin. Siihen voi aina jättää itselleen muistilappusen.

En ole muuten koskaan aiemmin osallistunut kirjoituskilpailuun, paitsi koulussa joskus raittiuskirjoituskilpailuihin, joista sainkin aina jotakin mukavaa pikkupalkintoa vaihdossa. Nyt katson kilpailua tapana saada palautetta omasta tekstistä. Palautettahan on sekin, ettei saa mitään palautetta! Toki kilpailuun osallistuminen tuo myös vähän jännitystä elämään ja väriä kirjoitusharrastukseen.

Kertokaapa, minkälaisia kokemuksia teillä muilla on kilpailuista! Oletteko osallistuneet ja miksi - jos ette, miksi? Mitä olette oppineet? Mitä kokeneet?

Niin joo, ja jos joku saa kiinni kadonneen ajatukseni, sen voi palauttaa takaisin lähettäjälle. Löytöpalkkio!