Sementtipuutarha on teini-ikäisen Jackin äänellä kerrottu romaani. Tarina kertoo Jackista ja hänen sisaruksistaan, jotka jäävät orvoiksi. Lapset joutuvat selviämään itsekseen vanhempien kuolemasta ja elämästä kuolemien jälkeen. Kiinnostuin romaanista Susa P:n postauksen luettuani.
Minä luin Sementtipuutarhan kuvauksena yksinäisyydestä, irrallisuudesta, eristäytymisestä, ulkopuolisuudesta. Jo teoksen nimi ja puutarhan kuvaus romaanissa kitkee ympäriltään kaiken kauniin ja elollisen pois.
Jatkossa tulee joitakin juonipaljastuksia.
Jackin isä luopuu pikkuhiljaa rakkaan puutarhansa vaalimisesta, joka on käynyt hänen voimilleen. Isällä on ollut puutarhaansa kontrolloiva suhde: hän valitsee kukat symmetrisyyden perusteella, polut olivat epäkäytännöllisiä ja vain naapuritonteilla rehottavat rikkaruohot. Lopulta puutarhan päälle valetaan betoni, jotta puutarhan kunnossapito olisi helppoa. Puutarha edustaa kirjassa perheen yhtymäpintaa ulkopuoliseen tai julkisivua. Betonin valu on äärimmäinen konsti kontrolloida puutarhaa, ulkopuolisia ihmissuhteita: puutarha kuoletetaan, kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa lopetetaan. Lasten isälleen osoitettu, epäonnistuneeksi osoittautuva vitsi kertoo paljon:
- Näin tänään puutarhassa jotain ihan järkyttävää.Koko perhe on eristäytynyt muusta maailmasta. Lapset käyvät kyllä koulua, mutta sekin loppuu vanhempien kuoltua. Vanhemmilla ei ole ystäviä eikä läheisiä sukulaisia. Lapsienkin suhteet ikätovereihinsa ovat sattumanvaraisia paitsi kuopuksella Tomilla, jolla on yksi vakituinen leikkikaveri. Vanhimmalla, Julialla on myös poikaystävä, mutta sekin suhde saa karun lopun. Oikeastaan kaikki perheen toimet eristävät heitä muusta maailmasta entisestään. Naapurustokin on raunioitunutta ja purettua lähiötä. Kaukana siintävät kerrostalojen valot. Lapset saavat elellä talossaan ja sementtipuutarhassaan siis rauhassa.
- Ai mitä? Julie kysyi
- Kukan.
Lukijana teoksen edetessä aloinkin koko ajan entistä kovemmin toivoa, että joku ulkopuolinen puuttuisi lasten irrallisuuteen ja yksinäisyyteen. Muutama ulkopuolisten murtautumismahdollisuus joko torjutaan tai ne kaatuvat mahdottomuuteensa. Romaanin miljöökin pysyttelee miltei läpi koko tarinan sementtipuutarhan ympäröimässä talossa tai puutarhassa. Koko perhe ikään kuin käpertyy taloon. Jopa äidin ruumis piilotetaan kellariin ja valetaan sementtiin. Tästä syntyy tietysti suuri lasten välinen salaisuus, jota pitää varjella ulkopuolisilta. Yksinäisyys, erillisyys vain kiristää otettaan.
Sementtipuutarha on toivoton kuvaus ulkopuolisuudesta. Lopussa ei pilkahda toivon valo, vaan päin vastoin lasten välinen suhde muuttuu insestiseksi. McEwanin tyyli on toteavaa. Kertojana oleva Jack ei puhu tunteistaan vaan havannoi ja kertoo näkemästään ja kokemastaan niin kuin ne tapahtuvat. Sementtipuutarha kannattaa ehdottomasti lukea. Siitä jää paha olo.
Kirja on herättänyt sinussa paljon samoja ajatuksia kuin minussa. Pidin tuosta tavallaan ristiriitaisesta lopetuksesta: "Sementtipuutarha kannattaa ehdottomasti lukea. Siitä jää paha olo." Minä vähän puin blogissani sitä, kannattaako näitä pahan olon kirjoja lukea, mutta kyllä minäkin olen sitä mieltä, että joskus kannattaa.
VastaaPoistaPidin silti enemmän McEwanin Rannalla-teoksesta, ja odotan innolla, että pääsen lukemaan McEwaneita lisää.
Yritin etsiä blogistasi Sementtipuutarhaa, mutta ilmeisesti omaa postausta siitä ei ole, vaan se mainitaan muiden lomassa?
VastaaPoistaMinäkin haluan lukea McEwania lisää. Sementtipuutarha oli kolmesta syystä hyvä olla minulla ensimmäinen: se on kirjailijan esikoinen, pistin sen muistiin Susan kirjastosta ja siinä on teini-ikäinen kertoja, kuten omassa käsikirjoituksessani! :-)
Pahan olon kirjoista olen sitä mieltä, että ilman muuta niitä kannattaa lukea, tai että ei niitä karttaa kannata. Minä en kuitenkaan ole sellainen lukija, että haluaisin lukea pelkkää murhetta yksinomaan, vaan onneksi kirjoissa riittää valittavaksi valoisampiakin! Dekkarit eivät kuitenkaan ole yleensä mun kirjoja, sillä ne jäävät kummittelemaan.
Juu, olen lukenut Sementtipuutarhan ennen blogin aloittamista, mutta kirjoitin siellä yleensä ahdistavista kirjoista ja niiden lukemisen mielekkyydestä. :)
VastaaPoistaMinä kavahdan, jos olen haistavinani oikeasti tapahtuneilla tragedioilla rahastamista, ja siksi jätän yleensä lukematta tapahtui tosielämässä -kauhistelut - tai siis mieluummin luen niistä älykkäästi kirjoitetun lehtiartikkelin tms. Mutta usein fiktion avulla pystytään kuitenkin kertomaan paremmin ja elävämmin asioista, jotka kaipaavat huomiotamme. Ja tosielämän kauhukertomuksistakin voi tehdä tyylikästä kaunokirjallisuutta, kuten vaikka Markku Pääskynen Vihan päivässä.
En ole lukenut Sementtipuutarhaa (ehkä joskus luen, mutta en nyt, sillä jostain syystä en halua nyt lukea ahdistavia kirjoja vaan enemmän hyvän mielen tarinoita), vain Rannalla, Sovituksen ja Ajan lapsen. Viimeksi mainuttu on ilmestynyt jo 1987, joten se ei ole ollut "pinnalla" kuten tuo leffanakin pyörinyt Sovitus tai Rannalla. Mutta lukemistani McEwaneista Ajan lapsi on paras, suosittelen! Ajatuksia herättävä, käsittelee rankkaa aihetta -- mutta kuitenkin jollain mystisellä tavalla toivoa antava.
VastaaPoistaKiitos suosituksesta, Emäntä! Yritän tarttua McEwaniin uudestaan mahdollisimman pian. Nyt on kertynyt kirjapinoa :-).
VastaaPoistaPitänee täsmentää, että vaikka Sementtipuutarha on toivoton, se ei mielstäni ollut kuitenkaan mikään hirveä ällötys, jossa esim. insesti roiskuisi hankalasti päälle. Ahdistava se toki on, mutta ei mässäilevä.
Minulle on tuttu tuo tunne, että mieluummin valitsee hyvän mielen juttuja. Yhdessä vaiheessa kaikki katsomani elokuvat olivat ns. vakavia ja eri tavoin surullisia. Kun oma elämäkin meni välillä kurjaksi, elokuvat piti vaihtaa iloisempiin. Onneksi voimme valita!
Minusta puuttu varmaan joku outo geeni, sillä minulle ei tullut tästä yhtään paha olo.
VastaaPoistaEi muuten ihme,että Ian McEwan alkoi nousta tämän esikoisteoksen jälkeen maailmanmainseeseen.
Tämä on toinen kirja, josta minulle on valitettu noin 250-300 luetun kirjan jälkeen. Joku oli loukkaantunut, kun olin kehunut kirjaa ja hän oli sitten sen lukenut ja oli tullut paha olo. Minähän kerron oman subjektiivisen kokemukseni, kaikki arvostelu on subjektiivista ja minä en edes arvostele, vaan kerron kirjaelämyksestä. Jokainen lukee omalla vastuullaan.
Minusta tämä on huikea ja vakuutan, että rankkaa löytyy myöhemminkin mm. kirjassa Vieraan turva, mutta se on aikuisten juttua, joten ehkä sen sulattaa sitten helpommin.
Ian McEwanilta mun ykköset ovat Sovitus, Lauantai ja Ikuinen rakkaus.
Hyvä elämystuntuma sinulla tähän Sementtipuutarhaan, mutta selvästi halusit katsella sitä ulkoapäin. Toki nuoret vaikuttivat irrallisilta, he olivat oma maailmansa, jossa jopa betoni alkoi haljeta ja ikävää hajua ilmaantui ympäristöön...Joku saattoi ei-tykätä kirjan erottisista ja kielletyistä jutuista, mutta...kuka jaksaa lukea kun joku muuraa uunia ja fundeeraa, fundeeraa ja muuraa uunia...En minä ainakaan.
Juuri näin, Leena. Voin kyllä itse fundeerata, mutta en millään jaksa lukea sitä kovin monta sivua.
VastaaPoistaMulle jäi paha olo Sementtipuutarhasta nimenomaan tuon irrallisuuden kokemuksen vuoksi. Jotenkin näin, että lopun insestikuvauskin on nimenomaan kaiken sen lasten ulkopuolisuuden kliimaksi. Perhe kääntyy sisäänpäin seksuaalisestikin. Sisarukset muodostavat tiukan sykkyrän, josta on näkymä vain heidän pieneen elämäänsä. Vieläkin tuntuu luissa ja ytimissä, kun mietin, miten vapauttavaa heidän olisi avautua muulle maailmalle. Päästää irti vanhemmistaankin, haudata äiti oikealle hautuumaalle, vastaanottaa apua vaikkapa kotitöissä ja nousta liitoon.
Mielenkiintoista, että joku on heittänyt omasta lukukokemuksestaan vastuun sinulle. Olisi hykerryttävää kuulla, mistä toisesta kirjasta olet saanut valituksia :-)!
Kirjasta jäi tosiaan omituinen olo ja omituinen tunnelmakin kirjassa on. Pidin ja en pitänyt, en kyllä kauhistunutkaan.
VastaaPoistaIkuinen rakkaus on tähänastisista Mc Ewaneista se suosikkikirjani. Innolla odotan jatkoa. Ehdottoman taitava kirjailija!
Taitava tuntuu McEwan todella olevan. Hänestä ei näytä pahaa sanottavaa olevan kenelläkään. Minua viehättää hänen ilmeinen kykynsä tarttua nokkelasti nykyajan ilmiöihin ja luoda niistä tarina, joka ei ole puiseva.
VastaaPoistaSain tämän eilen loppuun. Oli kyllä hämmentävä, ahdistavakin lukukokemus, mutta juuri siksi niin voimakas ja vahva. Kirjoitan tänään omaan blogiini arvostelun tästä.
VastaaPoistaTämä on todellakin kirja, josta herää paljon kysymyksiä. Meillä on huomenna syksyn ensimmäinen lukupiiri ja on tosi mielenkiintoista päästä kuulemaan mitä piiriläiset tästä ajattelevat.
VastaaPoistaItse pidin kirjasta vaikka toki lukeminen ahdistikin. Tai lähinnä ahdisti ajatus siitä, että tämä voisi olla totta, jotkut lapset takuulla joutuvat vielä tätäkin vaikeampiin olosuhteisiin selviämään ilman aikuisten tukea.
Hurjan juonen lisäksi McEwan on kirjoittanut mukaan monta pienempää, hienon oivaltavaa tarinaa.
Ja lapsuuskuvauksena tämä on minusta sillä lailla upea, että lapsia ei ole tässä kuvattu yksinkertaisen viattomina tynkinä, vaan omatahtoisina toimijoina, omanlaiseen (joskin vinksahtaneeseen) logiikkaansa luottavina yksilöinä.