Osallistuin taas tänä iltana kirjoittajapiiriimme. Meillä oli mukana kirjailijavieras, joita silloin tällöin ryhmässämme käy kertomassa kokemuksistaan ja joiden visiittejä arvostan. Minusta keskusteleminen kirjoittamisesta on vain niin luontevaa. Kysyin kirjailijalta, miksi hän lähti julkaisemaan ensimmäisen kirjansa. Mikä sai lähettämään käsikirjoituksen kustantajalle. Hän vastasi, että painostus. Kolmas teos meni jo rutiinilla.
Meillä on ryhmästämme tulossa antologia. Jokaisen kirjoittajan tulee nyt miettiä omista harjoitusteksteistään ne, joita haluaa tarjota mukaan. Apua! Minun tekstini ovat harjoituksia ja keskeneräisiä kappaleita. Taidan olla kuitenkin uhkarohkea ja koetan etsiä kenties kaksi, kolme parasta mukaan - yllytyksestä ja ryhmän paineesta. Viimeistelen ne vielä ennen kuin opus lähtee painoon. Nyt jo jännittää: kaunokirjalliset tuotokseni näkevät oikeasti päivänvalon ensimmäistä kertaa.
Kerran aiemminkin minulla on ollut tilaisuus osallistua antologiaan tekstilläni. Se on toinen niistä surullisista tapauksista, jotka ovat ohjanneet minut kokonaan pois fiktion kirjoittamisesta: Opiskeluaikanani johonkin opintojaksoon kuului novellin kirjoittaminen. Novellista sai palautteen paitsi kurssin opettajalta, myös oikealta kirjailijalta. Kirjailija kiitteli työtäni palautteessaan, mutta tyrmäsi tekstin novellina. Muistan vieläkin palautesanat ulkoa: "Sopisi paremmin osaksi jotakin laajaa kokonaisuutta."
Palaute ei ollut siis alkuunkaan huono. Koin vain itse silloin epäonnistuneeni tehtävässä, jossa oli tarkoituksena kirjoittaa nimenomaan novelli. Ajattelin muistaakseni jotakin siihen suuntaan, että en pysty epänovelliani julkaisemaan oikeiden novellien joukossa. En ole kyseistä antologiaa koskaan nähnyt. En tiedä, kuinka novellimaisia novelleja muut tekstit todella olivat.
Toinen kerta, joka on ohjannut minua kirjoittajana asiakirjoitusten suuntaan, sattui lukiossa. Kirjoitin ainekirjoitustunnilla kokeellisen kaunokirjallisen tuotoksen. Kunnioitettu ja edelleen arvostamani opettaja kirjoitti palautteessaan, että vahvuuteni on muunlaisessa ilmaisussa. Silloinkaan palautteen mukaan kirjoitukseni ei ollut ollenkaan huono, mutta opettaja, todennäköisesti ylioppilaskirjoitukset mielessään, halusi ohjata minua siihen, mikä minulta oli alkanut sujua luonnostaan. Minä lopetin rönsyilemisen ja kokeilun.
Nyt on mahtavaa, että saa rönsytä ja versoa! Kirjoittajapiirissämme saan kokeilla mitä tahansa. Muiden ei tarvitse pitää kokeiluistani, ja annan itselleni luvan myös epäonnistua. Ryhmässämme tekstit luetaan nimettöminä, joten julkisen häpeän vaaraa ei edes ole.
Tänään minulta luettiin ryhmässämme ehkä helpoiten nuorten kirjallisuuteen kallistuva teksti, joka kuuluu kolmen kirjoittajan yhteiseen kolmen tekstin kokonaisuuteen. Minulle jäi sellainen mielikuva, ettei novellistani ohjaajaa lukuunottamatta kukaan sanonut oikein mitään. Ohjaajakin vain pari lausetta. Ei huonoa, varmaan ihan hyvää, mutta nyt en oikein tiedä, olinko onnistunut vai en.
Palaute on hieno asia, eikö vain? Minkälaisia palautekokemuksia teillä muilla on?
Ehkäpä muuten tarjoan tämänpäiväistä tekstiäni tulevaan antologiaan!
Mielestäni palaute on tärkeää ja tarpeen, mutta kursseilla, joissa ryhmä on aika suuri ja tekstejä enemmän kuin aikaa, käy hyvin usein niin, että kommenteille ei jää kovin paljon aikaa. Minä ainakin tarvitsisin pari minuuttia aikaa miettiä ennen kuin osaan sanoa mitään rakentavaa, mutta usein siinä vaiheessa on jo siirrytty eteenpäin.
VastaaPoistaKokemukseni mukaan suurissa ryhmissä kommenttien puute ei yleensä kuitenkaan kerro siitä, että teksti on huono, vaan päinvastoin siitä, että teksti on vähintään hyvä ja sujuva. Välittömiä kommentteja herättävät toisaalta kehittämistä kaipaavat tekstit ja toisaalta tekstit, jotka ovat jotenkin erikoisia, joissa on jotain "silmiinpistävää", mikä voi tietysti olla hyvä tai huono asia. Kommenttien puute ei kuitenkaan suuressa ryhmässä kerro vielä paljon. Vähäisiinkin kommentteihin kannattaa kuitenkin tarttua ja pyrkiä hyödyntämään niitä tekstin kehittämiseen ja itsekriitikin tukena.
Pienissä ryhmissä, joissa käsiteltävät tekstit on voinut lukea etukäteen tai jossa yhden tekstin käsittelyyn on varattu tunti tai joskus jopa kaksi, keskustelua ja kommentteja syntyy aivan eri tavalla. Syynä on varmaankin se, että ihmisillä menee yleensä jonkin aikaa, että omat ajatukset ja keskustelu alkavat luistamaan. Eikä tämä muuten ole mikään erityinen "suomalaisesta jäykkyydestä" johtuva piirre, vaan sama ilmiö on havaittavissa myös anglosaksisessa kulttuuripiirissä. Ehkäpä se vain siis kuuluu ihmisluonteeseen. :)
Oma lukunsa ovat tietysti sellaiset saamattomat palautteenantajat, jotka eivät vain viitsi perehtyä toisten teksteihin ja antavat ympäripyöreää palautetta. Vähäiset kommentit vielä menevät, mutta tällaista valheellista kommentointia minä en voi sietää. Parempi olisi vain myöntää, että ei ole perehtynyt tekstiin.
Totta! Kirjoittajaryhmässämme palautteen niukkuuden korvaa se, että tekstit ovat monipuolisia ja niitä on paljon. Varmaan jokainen ryhmän jäsen kokee joskus saamansa palautteen liian niukaksi.
VastaaPoistaEhkä tuo pohdintani palautteesta lähinnä olikin muistutus itselleni siitä, että jotakin on hyvä yrittää sanoa tekstistä kuin tekstistä. Silti en halua sortua tuohon perehtymättömien valheelliseenkaan kommentointiin. Joskus ei vain mitään sanottavaa tule mieleen, varsinkaan nopeasti.
Silti palautteetta jääminen tuntuu vähän valjulta. Ehkä siihen kannattaa vain tottua :-)! Olen oppinut, että palaute on lahja. Lahjana haluan siihen suhtautuakin. Aina lahjoja ei joulupukkikaan tuo roppakaupalla.