Tarvitsen harjoitusta dialogin kirjoittamiseen. Ajattelin ottaa oppia niiltä, jotka sen taitavat, ja hain käsiini näytelmän. Reko Lundánin Kutsumattomia vieraita valikoitui lähikirjaston hyllystä arpomalla.
Teos alkaa ennen varsinaista näytelmätekstiä johdannolla, joka on otsikoitu "Voiko näytelmän lukea?" Johdannossa pohditaan sitä, onko näytelmä vaikeasti luettava ja annetaan ohjeita lukijalle. Minä luin näytelmää lähes kuin romaania ja onnistuin hyvin. Tarinakokonaisuus hahmottui vaivattomasti ja henkilöt piirtyivät mielikuviksi. Lukiessani näin kantateatterini näyttelijät kohtauksissa. Ei näytelmä luettuna toki teatterielämykselle pärjää. Omaksi dialogiharjoitukseksi Kutsumattomia vieraita oli kuitenkin oivallinen!
Kutsumattomia vieraita kuvaa seitsemän erilaisen ihmisen elämää sairaalassa ja sen ulkopuolella. Henkilöt ovat potilaita, vierailijoita, lääkäreitä, hoitajia, vahtimestareita. Kullakin elämässään on vastassa kutsumattomia vieraita: sairautta, vaikeita työtehtäviä, onnettomuutta, alkoholismia, rakkautta. Samalla Lundán esittää näytelmässään purevaa yhteiskuntakritiikkiä monesta asiasta. Mietin lukiessani, josko kritiikkiä on jo liiankin moneen suuntaan. Ei se kuitenkaan lopulta päälle vyöry. Koska kyseessä on laulunäytelmä, mukana on myös henkilöhahmojen sielunmaisemaa kuvaamaan runoiltuja lauluja. Lyriikat ovat osuvia. Mietin lukiessani, miten monipuolinen näytelmäkirjailijan pitää ollakaan!
Dialogi näytelmässä on hyvin luontevaa. Se polveilee ja reagoi tilanteisiin. Lundánin kieli on välillä hyvin oivaltavaa, vaikka puhe tuntuu luonnolliselta, ei kirjoitetulta. Henkilöistä välittyy nokkela luonnekuva. Huomasin, miten eniten nautin kohtauksista, jossa dialogi vaihtoi äkisti suuntaa jollakin yllättävällä tavalla. Tämän koetan muistaa omissa teksteissänikin: dialogia ehdottomasti esimerkiksi sinne kohtaa kerrontaa, jossa tapahtuu jokin käänne. Tässä lyhyt katkelma näytelmän alkulehdiltä:
MARITeos kuljettaa lukijan läpi henkilöiden pienten ja suurten elämänmuutosten. Muutokset ovat tuttuja monille, joten teos puhuttelee monenikäisiä ja monenlaisia ihmisiä. Näytelmässä henkilöiden muuttuminen tapahtuu jotenkin liian äkkiä, yllättäin. Ehkä näyteltynä kokemus voisi olla toinen? Myös näytelmän loppu on ennalta-arvattava ja tuttu monista teatterikappaleista. Ehkä senkin vuoksi kantateatterin näyttelijät tuntuivat istuvan rooleihin erinomaisesti.
Me puhuttiin vain kahdesta vuodesta, kohta tulee kolmas täyteen. Olisit enemmän kotonakin.
JOUNI
Jos mä jaksan viis vuotta tehdä tulosta tätä tahtia, me saadaan maksettua tää talo. Siihen asti: tulta päin vaan joka päivä. Tulta päin.
MARI
(naurahtaa)
Et sä mikään palomies sentään oo.
JOUNI
Käy multa sekin, jos se on sun fantasias.
MARI
Käy ostamassa vehkeet, niin voi ollakin.
JOUNI
Kohta käynkin.
(Suudelma.)
MARI
Sitäpaitsi Onnilla taitaa olla kakka.
JOUNI
Mä en ehi korjata. Se kraka?
Kutsumattomia vieraita on sellainen näytelmä, jota todennäköisesti en lähtisi teatteriin ihan viivana katsomaan. Luettuna ja omana dialogiharjoituksenani se kuitenkin oli hyvä, mukava ja paikoin hauska kokemus. Kirjailija selvästi on monipuolisen henkilökuvauksen taituri, tilanteet ovat eläviä ja repliikit soljuvat luonnollisesti. Näytelmän lukemista suosittelen ehdottomasti muillekin kirjoittajille harjoitukseksi.
Teoksen luettuani otin selvää myös kirjailijasta (ks. esim. Reko Lundán Wikipediassa). Vuonna 2006, kesken tuotteliaan ja arvostetun taiteilijaelämän kuollut Reko Lundán oli kirjoittamisen vankka ammattilainen ja hän on ollut vuonna 2002 Finlandia-ehdokkaana teoksellaan Ilman suuria suruja. Lukemani näytelmä ei kuulune kirjailijan parhaimmistoon. Kiinnostus on herätetty! Tämäpä se on lukemisen yksi raskas "haittapuoli": lähes jokainen kirja on portti muihin kiinnostaviin kirjoihin. Ilman suuria suruja jää odottamaan minun sopivaa lukufiilistäni.
Reko Lundánin yhdessä vaimonsa Tiinan kanssa kirjoittaja kirja "Viikkoja, kuukausia" on myös vaikuttava kirja. Pariskunta kertoo Rekon sairaudesta, joka lopuksi päättyy kuolemaan. Suosittelen, vaikka surullinen kirja onkin.
VastaaPoistaAsiasta kukkaruukkuun. Eli kommenttini ei koske tätä kirjaa, vaan itseasiassa dialogia.
VastaaPoistaOlen tässä viime aikoina lukenut monen sorttisia kirjoja, ja pannut merkille monen moisia asioita. Yksi huomioimani juttu on nimenomaan tällainen toimiva dialogi. Nyt seuraakin vinkki, että millaiset dialogit ovat minun mielestäni erottuneet positiivisella tavalla joukosta :)
*rumpujen päristystä*
Parasta dialogia on sellainen, jonka ajaksi henkilöt eivät pysähdy.
Kyllähän me ihmiset olemme luonnostamme sellaisia moniajajia, että juttelun lomassa tehdään vaikka mitä: keitetään kahvia, järjestellään laukkua, harjataan hiuksia, syödään leivosta, ripustetaan pyykkiä, ajetaan autoa jne. On siis selkeä ero siinä, seisovatko keskustelijat vain vastakkain latelemassa vuorosanojaan vai jatkavatko he normaalia elämäänsä ja juttelevat samalla. Jälkimmäinen on paljon mielenkiintoisempaa luettavaa ja vie tarinaa eteenpäin, ensin mainittu puolestaan on vähän jämähtänyttä ja teennäistä.
Kiitos vinkistä, Tirlittan. Viikkoja, kuukausia on varmasti koskettava. Lundániin palaan varmasti jossakin vaiheessa.
VastaaPoistaHyvä huomio, Raisa! Olen kanssasi samaa mieltä. Tässä näytelmässäkin ihan vaikka vain tuossa pienessä katkelmassa, jonka lainasin postaukseeni, tilanne jatkuu koko ajan, henkilöt eivät pysähdy. Ehkä Jounin urasta puhumisen ajaksi Mari seisahtaa(?), mutta muuten toiminta jatkuu. Lisäksi tilanteeseen tuo oman lisänsä yhtäkkinen kakka-arvio ja lopuksi myös puuttuva kravaatti. Keskustelu käydään osana elämää, ilman muuta.
Juuri tämän minäkin haluan oppia! Minulle on ollut hankala ylipäätään sijoittaa dialogia tekstiin, koska olen sitä todella vähän kirjoittanut. Nyt dialogi alkaa tuupata itse itseään tekstin lomaan, mikä on varmaan hyvä juttu. Enkä tosiaan halua kirjoittaa dialogia pelkästään kaupan kassalle, ulko-ovelle, pöydän ääreen tai muualle, jossa ihmiset ovat liikkumatta, vaan myös osaksi toimintaa.
Olisipa mukava kuulla muiden kirjoittajien kokemuksia dialogin tekemisestä. Onkohan kukaan edes miettinyt asiaa, kuten minä?
Kun kirjoitan dialogia, niin yleensä puhun samalla ääneen, tai mutisen ja ilmehdin samallalailla kuin henkilöt ilmehtelisivät. Näyttää varmaan ihan hullulta, mutta tuolla tavalla pääsen eläytymään paremmin ja jotenkin saa paremmin tuntumaa että kuulostaako dialogi luontevalta.
VastaaPoistaJostain kuulin/luin ohjeen että kun kirjoittaa dialogia, niin mitä vähemmän käyttää, "hän sanoi"-ilmaisua, sitä parempi. Siis parempi jos tulee ilmi kuka sanoi mitäkin, ilman että se jokaisen vuorosanan jälkeen mainitaan.
Olisipa hauska päästä kuuntelemaan kirjoitustyötäsi, Kyllä tämä tästä :-)! Välillä tosiaan voi olla hyvä lausua ääneen puheenvuoroja. Ainakin joku sadattelu saattaa olla hyvä rääkästä ääneen.
VastaaPoistaStephen King kirjoittajanoppaassaan sanoo noista johtolauseista, ettei niissä kannattaisi käyttää adverbejä, tyyliin "hän sanoi tiuskaisten". Kingin mukaan tapa pitää käydä selville muutenkin. Hän tietysti sanoo itse käyttävänsä adverbejä, mutta säännöthän ovatkin rikkomista varten!