Melomista vierailulla Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Vaasan kaupunginteatteri

Putous-tähti Aku Hirviniemi saapui Oulun kaupunginteatteriin ja alkoi meloa. Kummallista kyllä, vähän kysynnän vuoksi maanantain esitys oli jouduttu perumaan, ja tiistainakaan suuren näyttämön paikoista ei ollut täyttynyt kuin noin puolet!

Antti Leikaksen esikoisromaaniin Melominen pohjautuva monologi tulee lapsiperheen isän suusta. Yliväsynyt isä ponnistelee itsensä, perheensä ja työnsä soissa. Hirviniemi osaa kyllä asiansa. Alun kakkahuumori ei oikein purrut, mutta se meni lämmittelynä. Loppuesitys liikutti ja enempi nauratti, ja välillä se kimposi kahlitsemattomana päähenkilön tajunnanvirtaan. Tilanteisiin pystyi samaistumaan, päähenkilön tunteita saattoi myötäelää tai sitten myötähäpeä hiipi iholle. Kyllä monologi toimi, ja minun odotukseni täyttyivät. Vuorovaikutus yleisön kanssa oli ehdoton lisäplussa!

Suurella näyttämöllä yksinkertainen lavastus kantaa. Hauskaa vaihtelua totuttuun nykytekniikkaan toi piirtoheitin, jolla paitsi heijastettiin kalvoja eri tarkoituksiin, tehtiin nokkelia varjokuvia. Näyttämöllä Aku Hirviniemen jälkeen seuraavaksi eniten rooleja sai moppi.

Antti Leikaksen esikoinen sai ilmestyessään paljon huomiota ja kiittävää palautetta. Monologiksi se lienee taipunut helposti. Melomista näyttää kiertävän Suomea vielä ainakin jonkin aikaa. Jos osuu nurkillesi, harkitse vakavasti!

Mielensäpahoittajan miniä Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Oulun kaupunginteatteri

"Olisit voinut yrittää joskus vähemmän."

Jatko-osa Mielensäpahoittajalle on totta vieköön paikkansa Oulun kaupunginteatterissa lunastanut! Tuomas Kyrön tekstin pohjalta käsikirjoituksen näytelmään on tehnyt Jukka Heinänen, joka on myös ohjannut kappaleen. Näyttämölle nousee kirjasta tuttu miniä ja Mielensäpahoittaja perheineen, mutta dramatisointi on ottanut omat vapautensa. Ihastuttavasti tämä farssi onkii aineksia myös ajankohtaistapahtumista, kuten Ukrainan tilanteesta. Bravo!

Mielensäpahoittajan miniä kertoo tarinan nimihenkilöstään, kuten kirjakin. Rooliensa puristuksessa perheellinen uranainen saa järkytyksekseen hoidettavaksi appensa, johon välit ovat lievästi ilmaistuna mutkikkaat. Soppaa sotkevat etuajassa Suomeen saapuvat venäläiset liikekumppanit ja lapset, jotka palaavat yllättäin perunasäkin kanssa sysi-Suomen mummolasta kotiinsa.

Miniänä sinnittelee uskottavasti Elina Korhonen. Luomuviiniä nautiskeleva miniä yrittää kaikkensa: hän yrittää peittää epävarmuutensa, yrittää pysyä vahvana, yrittää hallita kaikkea ja yrittää vielä hymyillä kaikesta huolimatta. Mielensäpahoittajana nähdään jälleen ainoa oikea ja ehdottomasti Suomen paras ukkorahjus Hannu Pelkonen. Vaikka ryhti on yhtä kumara kuin Mielensäpahoittajassa, ilahduin kovasti siitä, että Miniän Mielensäpahoittaja oli saanut joihinkin liikkeisiinsä vimmaa ja vauhtia erityisesti esityksen loppupuoliskolla, joka irrotteli ensimmäistä puoliaikaa rennommin.

Muut roolit hoituvat parivaljakon Tomi Enbuska (miniän aviomies, venäläinen liikekumppani, miniän kuopus) ja Anne Syysmaa (anoppi, venäläinen liikekumppani ja miniän esikoinen) voimin. Roolien vaihto sujuu luontevasti ja uskottavasti, ja sitä tukee Maija Tuorilan kekseliäs puvustus. Tuorila on suunnitellut myös monikäyttöisen lavastuksen, joka muuntautuu muun muassa valoin (Teemu Huotari) nopeasti eri miljöiksi. Pienellä näyttämöllä valaistus onkin ollut viime aikoina usein jollakin tapaa yksi esityksen helmistä.

Mielensäpahoittajan miniä nauratti, ja suuri lukiolaisten joukkokin näytti viihtyvän yleisön joukossa erinomaisesti. Seuralaisenani oli oma isäni, jolle esitys osui ja upposi: jos itse fanitan Mielensäpahoittajaa, miniästä tuli isän suosikki. Minä puolestani ihailin sydän syrjälläni tätä lopputulosta, jonka harjoituksia kävin seuraamassa aiemmin.

Mielensäpahoittajan miniä on tämän kevään pikkunäyttämön magneetti, ja saa teatteriyleisön viihtymään takuuvarmasti. Tunnin ja neljäkymmentä minuuttia kestäneen esityksen jälkeen ulos käveli silminnähden tyytyväinen yleisö. Suosittelen erityisesti miniöille ja appiukoille, vävyille ja anopeille ja ennen kaikkea jokaiselle Mielensäpahoittajan sielunveljelle ja -siskolle.

Katso esityskalenteri!

Graafinen suunnittelu: Tuija Katén

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Ihastuttavan kannen suunnittelu:
Eevaliisa Rusanen

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. (The Last Letter From Your Lover. 2010. Suom. Heli Naski.) Gummerus. 2014. (532 sivua)

Huusin kirjajumalilta romantiikkaa ja sain sitä! Kiitos kirjaystävieni suositusten ja uutuuskirjan nimeltä Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (jatkossa ONKÄRH, kiitos Gummerukselle arvostelukappaleesta). Kirjailija Jojo Moyes on palkittu ja tunnettu romantiikan taitaja muualla, mutta käsitykseni mukaan vielä vähän luettu Suomessa. Ehkäpä tämä teos lyö hänet läpi myös meillä?

ONKÄRH on läpensä palavaa ja kiellettyä rakkautta, intohimon perässä juoksemista, tunteen paloa ja ehkä myös onnellisia loppuja. Jennifer Stirling on 1960-luvun teollisuusseurapiirien englantilaisrouva, jonka avioliitto Laurence Stirlingin kanssa on kaikkea muuta kuin henkisesti tyydyttävä. Hän on lähinnä esittelyrouva, jonka tehtävä on näyttää tyylikkäältä. Mies ei ole kiinnostunut hänen ajatuksistaan, ja pariskunnan välejä piinaa armoton kylmä tahdikkuus, joka asettaa Jenniferille raamit, kuinka käyttäytyä, jotta asiat sujuisi:

Minun täytyy käyttäytyä paremmin, hän ajatteli. Lakkaan puhumasta tunteistani. Olen hänelle kiltimpi. Olen aulis. Loukkasin häntä yöllä, siksi kaikki meni pieleen. (s. 102)

Tarinaa sekoittaa boheemi sotareportteri Anthony O'Hara. Jenniferin ja Anthonyn välille kehkeytyy intohimoinen suhde kuin varkain. Tunteitaan he puivat kiihkeissä kirjeissä, joita Jennifer hakee henkilökohtaisesta postilokerostaan. He suunnittelevat yhteistä elämää, ja Jennifer on epätoivoinen roolinsa, ulkopuolisten odotusten ja omien toiveidensa, unelmiensa ja pelkojensa ristiaallokossa.

Jennifer alkoi itkeä. Nyyhkäykset purkautuivat hänen rinnastaan rumina puuskina. Hän ryömi päiväpeiton päälle peittäen päänsä käsillään ja ulisi tietämättä mitä tehdä, tietäen vain sen, että jokainen päättämättömyyden sekunti pitkitti tilannetta, jossa hänen elämänsä suunta oli vaakalaudalla. Hän kuuli äitinsä äänen, näki tämän tyrmistyneet kasvot, kun äidille valkenisi perhettä kohdannut häpeä, oli kuulevinaan vahingoniloisen, järkyttyneen supatuksen kirkossa. Hän näki suunnittelemansa elämän, lapset, jotka varmaankin pehmentäisivät Laurencen kylmyyttä, pakottaisivat tämän heltymään hiukan. Hän näki sarjan ahtaita vuokrahuoneita, Anthonyn tekemässä pitkiä työpäiviä, itsensä peloissaan vieraassa maassa ilman Anthonya. Hän näki Anthonyn kyllästyvän hänen homssuiseen olemukseensa, katselevan jo jotain toista nainutta naista. (s. 240)

Välillä puhdas kiihko saa kuitenkin kaivattua tilaa.

Jennifer painautui Anthonya vasten, ja hän kuuli huokauksen, joka tuli syvältä Jenniferin sisimmästä, ja tunsi sitten Jenniferin hengityksen huulillaan. Ilma seisahtui heidän ympärillään. (--)
He takertuivat toisiinsa riemuissaan, epätoivoisina, pystymättä täysin uskomaan tapahtumien käännettä. Aika sumeni, suudelmat muuttuivat kiihkeämmiksi, kyyneleet kuivuivat. Anthony veti Jenniferin neulepuseron tämän pään yli ja (--) (s. 297)

Maailma tuo kuitenkin rakastavaisten eteen kaikenlaisia esteitä - isoimpana kenties kirjan alkutilanteen, jossa Jennifer makaa sairaalan sängyssä muistinsa menettäneenä.

Toisaalla, 2000-luvulla, kiihtyvällä vauhdilla putoavaa toimittajatähteään jo epätoivoisesti vaaliva Ellie Haworth löytää Jenniferin ja Anthonyn kirjeet, ja kiinnostuu tarinasta. Hän tietää, että siinä olisi ainesta singauttamaan hänet takaisin huipputoimittajien joukkoon. Uranaisenkin pokka joutuu kuitenkin antamaan periksi, kun oikea mies käy sisään Ellien elämään.

ONKÄRH oli minulle totaalista todellisuuspakoa. Elin Jenniferin nahan alla ja koin hänen tunteensa. Jännitin, mitä lopussa tapahtuu, yllätyin juonen täyskäännöksistä ja huokailin liikuttuneena. ONKÄRH noudattanee varsin perusteellisesti romanttisten kertomusten juonikuvioita, mutta minulle tämä oli kevättalven räntäsateeseen täydellistä viihdettä. Suosittelen jokaiselle, joka tarvitsee koukuttavan ja mielihyvää tuottavan matkan jonnekin pois keskeltä arjen pyörteitä.

Lisäansioita kirja saa lukujen alussa olevista pakahduttavista lainauksista, jotka ovat peräisin autenttisista viimeisistä kirjeistä rakastastavaisten välillä:

Rakastan sinua joka tapauksessa - vaikka minua tai rakkautta tai edes elämää ei olisi olemassa - rakastan sinua. (Zeldan kirjeestä Scott Fitzgeraldille)

Tähtiä: 4/5.

Moyesia ovat lukeneet jo muutkin, muun muassa

• Maija Kirjojen keskellä
• Karoliina Kirjavassa kammarissa
• Mari a kirjablogissaan
• Jane Kirjan jos toisenkin -blogissa

PS. Blogi on viettänyt kaikessa hiljaisuudessa kolmivuotissynttäreitä Kalevalan päivänä! Hupsista! :-)

Davis Walliams: Herra Lemu

Davis Walliams: Herra Lemu. (Mr Stink. 2009. Suom. Jaana Kapari-Jatta.) Kuv. Quentin Blake. Tammi. 2014.

Herra Lemu on kerta kaikkiaan hyväntuulen lastenkirja. Toivoin kirjaa lukiessani koko ajan, että minulla olisi sydämeltään sellainen ystävä, kuin Herra Lemu on - ja minullahan on teitä useita!

Herra Lemu on kulkuri, joka ilmestyy kaupungin penkille - lemuamaan. Ukko saa olla rauhassa, sillä kukaan ei tahdo varsinaisesti lähestyä häntä. Joku saattaa heittää almun tai kaksi, mutta kiiruhtaa nopeasti ohitse, sillä Herra Lemu löyhkää niin, että haju saa silmätkin vuotamaan vettä. Lisäksi Herra Lemu on monin tavoin epäsiisti, mutta jos jotakin hänen edukseen voidaan katsoa, on todettava, ettei hän häiritse ketään, paitsi tietysti lemuamalla.

Chloe taas on koulutyttö. Hän rakastaa tarinoita ja vetäytyy omiin oloihinsa. Kotiväki pitää häntä kakkosluokan kansalaisena, ja koulussa kaverit kiusaavat. Chloella on ehkä tästäkin syystä omanlaisensa arvomaailma. Siihen ei kuulu esimerkiksi rutiinijoulun ihannointi, pitkien perheillallisten glorifiointi eikä pakkohymyily tällaisina päivinä, kun tavan vuoksi pitäisi olla hyvällä tuulella. Kenties juuri siksi Chloe rohkaistuu eräänä päivänä ja alkaa jutella Herra Lemun kanssa uhmaten erityisesti äitinsä varoituksia ja normeja sekä kammottavaa hajua, joka saa Chloenkin voimaan pahoin.

Tästä alkaa Chloen ja Herra Lemun ystävyys, joka perustuu sydänten herkkyyteen ja viisauteen, ei ulkonaisiin piirteisiin tai teennäisiin tottumuksiin ja pinttyneisiin tapoihin. Herra Lemun ilmestyminen Chloen elämään saa tytön kasvamaan ja rohkaistumaan. Samalla kulissit saavat kyytiä niin koulussa kuin kaupungillakin, kotona ja kunnallispolitiikassa. Herra Lemu kertoo siitä, miten ihmiset parhaimmillaan nostavat toisiaan ylöspäin sen sijaan, että tallaisivat toisiaan alleen.

Herra Lemu on hilpeän hauska lukukokemus. Kirjan kieli on rikasta, ja Jaana Kapari-Jatan suomennos on jälleen oivallinen.

Kirja sopii erinomaisesti lapsien ja varhaisnuorten lukemistoon, mutta se on riemukas lukukokemus aikuisellekin. Kuvitus on mukavasti vuoropuhelussa tekstin kanssa, se on rouhealla kynänjäljellä toteutettu ja mustavalkoisena painettu, ja se sopivasti keventää kirjan lukemista ja suosii erityisesti pienimpiä lukijoita. Kuvituksessa on myös mukavia oivalluksia, samoin kuin paikoin tekstin asettelussa kirjan sivuille.

Kuvan ja tekstin vuoropuhelua ja
jännittävää ja leikkisää metatekstuaalisuutta.

Tähtiä: 4/5

Herra Lemun ovat tavanneet myös ainakin
Katja Lumiomenassa
Hemuli
Lukutoukka

Kirja tuli minun luettavakseni kustantamon ennakkokappaleena pyytämättä, mistä kiitän! Tämä oli suloinen lukukokemus!

Graeme Simsion: Vaimotesti

Graeme Simsion: Vaimotesti. (The Rosie Project. 2013. Suom. Inka Parpola.) Otava. 2013.


Vaimotesti kertoo Aspergerin oireyhtymästä ja sen vuoksi sosiaalisesta taitamattomuudesta kärsivästä Don Tillmanista, joka on päättänyt löytää itselleen vaimon. Hän tekee tehtäväänsä varten aspergermäisesti systemaattisen testin, jolla on tarkoitus seuloa naisista treffeille vain parhaat ehdokkaat. Tielle sattuu Rosie, joka on kaikkea muuta kuin testin mukaan soveltuva, mutta kun kahden ihmisen suhde kehittyy pidemmälle yhtäkkiä testillä ei tunnu olevankaan enää mitään merkitystä. Minkälainen puoliso onkaan niin sanottu unelmapuoliso, sitä voimme kysyä itseltämme vaikkapa tämän kirjan kera!

Samaan aikaan Don alkaa selvittää Rosien isämysteeriä. Rosie on aikuinen nainen, joka ei tunne biologista isäänsä. Salaisuus on kaikkien tietojen mukaan kulkenut hautaan Rosien äidin kanssa yhtä matkaa. DNA-testit saattavat selvittää, keneen Rosien äidillä oli irtosuhde, josta Rosie sai alkunsa. Mutkia on matkaan kuitenkin luvassa.

Vaimotesti on hauska ja sosiaalisten tilanteiden noloudella leikittelevä kirja. Don Asperger-tyyppinä saa aikaiseksi monenlaista ympäristössään. Toisaalta kirja on jännittävä matka kaikkeen järjellisesti suhtautuvan pääkopan sisälle. Jos tekisimme kaikki vain puhtaalla järjellä päätöksiä, millainen maailmamme olisi? Sinänsä mainitsemisen arvoista lienee sekin, että Donin suhtautumisesta elämään tuli usein mieleen nykyajan menestys-coachien puheet siitä, että kun vain tekee tietyt asiat rutiininomaisesti päivittäin, kuten Don, menestys on taattu. Kenties menestystä ropisee, mutta onko ihminen sillä tavalla onnellinen?

Graemen Simsionin kynä on sujuva, samoin Inka Parpolan suomennos on onnistunut. Kirjaa on ilo ja helppo lukea.

Suosittelen tätä kaikille kepeää ja iloista kaipaaville, joita ei kammoksuta ripaus romantiikkaakaan. Mikään suuri rakkaustarina tämä ei ole - mikä oli minulle oikeastaan jopa yllätys - vaan ennemminkin jonkinsortin salapoliisiromaani. Vaimotesti on suosittu maailmalla. Lukijansa se löytää takuulla myös Suomesta.

Tähtiä: 3/5

Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia

Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia. WSOY. 2006.


Vaikea, tosi kirja. Niin totta. Riistävän ristiriitainen ja raaka. Sitä on Viikkoja, kuukausia, joka kertoo kirjailija-ohjaaja Reko Lundánin sairastumisesta aivosyöpään ja kamppailusta sen kanssa. Se kertoo siitä, kun toivo hiippuu ja kun lohtua ei enää ole. On vain sopeuduttava. Kirjassa puhuu kaksi ääntä, Akin (Rekon) ja Minnan (Tinan). Kuinka he sairauden kokevat, ja heidän kauttaan kuvataan myös, kuinka suhtautuvat lapset ja muut läheiset.

Kirjan vahvuus on sen peittelemättömyys. Viikkoja, kuukausia kertoo sen, mitä todennäköisesti monen vakavasti kuolemansairaan ihmisen ajatuksissa liikkuu, miten sairaus murtaa, ja miten suhtautuu väsyvä, läheisin ihminen, kun elämä muuttuu painajaiseksi. Kirja pysäyttää miettimään, mitä elämä oikein on ja mikä siinä on lopulta tärkeää. On tärkeää olla tarvittu, rakastettu ja oikea ihminen sairaudenkin takana.

Kirja kuvaa epäilyksiä, järjen ääntä, järjettömyyttä ja epäuskoa:

Viikkoja, kuukausia... Mistä se lääkäri tietää? Se näkee magneettikuvan ja osaa laskea todennäköisyyksiä. Mutta minulla on projekti kesken. Enkä tarkoita nyt mitään kirjaa. Minun projektini on kaksi alaikäistä lasta! Kun sairastuin, ajattelin, että viisi vuotta on minimi. Silloin Kerttu olisi edes kymmenen ja Saara viisitoista. (s. 9)

Kirja kuvaa läheismmän omaa uupumusta, kun ei enää jaksaisi olla:

Äiti soitti kesken aamupalan, kutsui meitä kylään. Se kertoi ostaneensa uuden sohvakaluston. Valehtelin, että minulla oli työvuoro. En halunnut tavata ketään. Sosiaalisen elämän tarpeeni tyydyttyi tervehtimällä kaupan kassaa, bussikuskia, naapuria. Siinä oli se sananvaihto, joka oli minusta siedettävää. Puhelu hyvältä ystävältä sai minut uuvuksiin. En pystynyt vastaanottamaan läheisten myötätuntoisia ja rohkaisevia lauseita. En halunnut mennä ystävien tupaantuliaisiin, enkä varsinkaan katsomaan työkaverin vauvaa, joka oli tuoreen äidin mielestä ihanan helppo, nukkui yöt ja jokelteli suloisesti. Onni näytti koskettavan kaikkia muita paitsi minua. (s. 50)

Kirja kuvaa sitä, kun hoitoa pitäisi jaksaa, kun järki ja kohtuus sanovat muuta:

Lääkäri kävi kokeellisen sädehoidon mahdollisia sivuvaikutuslistaa läpi. Siihen oli kirjattu kaikki ihottumasta kouristuskohtausten kautta ennenaikaiseen kuolemaan. Minä allekirjoitin jokaisen paperin. Hyväksyin kaikki mahdolliset seuraukset. Kouristuskohtaukset? Kyllä. Ihottuma? Takuulla. En edes ajatellut, mitä kaikkia sairauksia ja vaivoja olin valmis kestämään. Mikä tahansa sairaus olisi tätä helpompi, lievitys kuolemantuomiosta. Tein kauppaa kuoleman kanssa, tämä oli Faustin sopimus. (s. 96)

Kirja kuvaa myös sitä, kun sairaudesta hetkeksi irti päästäminen on kipeä lohtu:

(--) Olin luvannut tytöille, että lähdetään retkelle suon yli järven rantaan. (--)
Huomasin etsiväni itselleni perusteluja, miksi en voinut ottaa Akia mukaan tänne. Mielessäni kyti koko ajan pieni itsesyytös, olinhan jättänyt sen vastoin tahtoaan yksin kaupunkiin. Aki vetosi, että tämä saattoi olla sen viimeinen kesä. Minun olisi pitänyt jaksaa enemmän, antaa sen tulla mukaan. Mutta miten voi samaan aikaan uhrautua ja yrittää elää omaakin elämäänsä? Aki oli aina korostanut, että piti olla rehellinen itselleen. Nyt se todellisuus, jossa minä elin, ei kelvannut sille. (s. 134 - 135)

Viikkoja, kuukausia on koskettava ja rehellinen kuvaus viimeisistä ajoista, luopumisesta ja kuoleman kohtaamisesta. On perin juurin ihmeellistä, että elämä kuitenkin jatkuu ja lopulta kantaa.

Tähtiä: 4/5

Teosta on luettu paljon myös muualla, esimerkiksi Annika K Rakkaudesta kirjoihin -blogissa ja Maija Kirjojen keskellä -blogissa ovat kirjoittaneet Lundánien tarinasta.

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin. (Kalla det vad fan ni vill. 2005. Suom. Leena Peltomaa.) Otava. 2007.

Marjaneh Bakhtiarin Mistään kotoisin on stereotypioilla leikittelevä ja niitä tuulettava teos maahanmuuttajista Ruotsissa. Tarina voisi kertoa ihan yhtä hyvin Suomesta. Mitä kaikkea sattuu ja tapahtuu monikulttuurisessa yhteisössä, siitä kertoo Mistään kotoisin.

Kirjan päähenkilö on Bahar, iranilaistaustaisen maahanmuuttajaperheen aikuisuuden kynnyksellä oleva tytär, joka tuntuu vähät välittävän siitä, mistä hän on kotoisin. Teos kertoo myös Baharin perheestä, koulusta, ystävistä ja läheisistä. Joukkoon mahtuu monenlaista tallaajaa ja mielipidettä. Ristiriidoilta, ennakko-olettamuksilta ja suorituspaineilta ei voida välttyä etenkään, kun Baharin poikaystävä Markus on ruotsalainen, ja perheet päättävät - tai ainakin joku päättää - ystävystyä keskenään.

Luin Mistään kotoisin kiinnostavana matkana monikulttuuriseen maahanmuuttaja-arkeen. Noin puolivälissä sain kuitenkin hauskasti näpäytyksen, kun teoksessa kuvataan Markuksen äitiä:

Pernilla oli niitä, jotka lukivat "murteellisella ruotsilla", "uusruotsilla", "maahanmuuttajaruotsilla", ja erilaisilla "lähiöruotseilla" kirjoitettuja kirjoja, jotta ymmärtäisivät oikeasti ja pystyisivät asettumaan niiden raukkaparkojen asemaan. (--) (s. 204.)

No, maahanmuuttajan asemaan asettuminen ei aivan ole ollut tavoitteeni, mutta hauskalla tavalla näkökulmani asettui tuossa kohdin kirjaa uuteen valoon!

Mistään kotoisin -teoksen jännite ja huumori syntyy kulttuurien kohtaamisista ja erilaisista näkökulmista. Näkökulmia on lopulta niin paljon, että henkilökavalkadi alkaa vuotaa yli. Minun oli hankala pysyä mukana, kuka on teoksessa kuka, ja mistä uudet hahmot aina tilanteisiin tupsahtelivat. Ehkä kuitenkin kirjan ajatus ihmisestä pelkkänä ihmisenä ilman liikoja määrittelyjä korostuu tässä väenpaljoudessa. Onko sillä lopulta väliäkään, keitä olemme ja mistä tulemme? Henkilömäärän runsaus tekee kuitenkin lukemisesta hieman työlään ja jopa puisevan jossakin vaiheessa. Erityisesti minulle kävi niin, koska kirja on ottanut muutenkin paljon aikaa. Olen kahlannut tätä pitkään, jo syksystä saakka!

Marjaneh Bakhtiari on itse Ruotsin maahanmuuttajia. Hän jos kuka tietää, miten määrittelyt ja odotukset voivat kahlita. Bahar selvittää asiaa tv-haastattelussa, jonka aihe on maahanmuuttajanuorten kulttuurinen kaksoisidentiteetti.

"Olet kasvanut Ruotsissa ja aloittanut koulunkäynnin täällä. mitä sinä ajattelet Ruotsista?" 

"Kai se on ihan okei." 

"Okei. Pidätkö itseäsi ruotsalaisena?" 

"Mitä välii sillä on?" 

"Anteeksi?" 

"Mitä välii sillä on minä mä pidän itseäni?" 

"Mutta hyvänen aika, totta kai sillä on väliä, kuka sinä koet olevasi." Selvä varoitussignaali. Tyttöparka. Ulkopuolisuus oli jättänyt häneen jälkensä. Hän oli kadottanut uskonsa yhteiskuntaan. 

"Mun mielestä sillä ei ole mitään väliä. Jos sä olisit pitänyt mua ruotsalaisena, sä et edes tekis tätä ohjelmaa. Vai mitä?" 

(--) 

"Mitä nimitystä sinä itse sitten haluaisit käyttää itsestäsi?" 

Kun Bahar oli miettinyt vastaustaan TV-ajassa liian pitkään, toimittaja yritti auttaa hänet oikeille raiteille. 

"Uusruotsalainen. Mitä sanot siitä käsitteestä?" 

"Uus? Justhan sä ite laskit että mä oon asunut täällä neljätoista vuotta!" 

"Okei. Entä maailmankansalainen?" 

"Mun mielestä se kuulostaa naurettavalta. Maailmankansalainen. Mulle se on sama kuin ei olis yhtään mitään." 

(--) 

"Okei. Voisiko siinä tapauksessa sanoa, että sinulla on kaksoisiden... kulttuurinen kaksoisidentiteetti?" 

"Sori vaan, mutta kun sä sanot sen se kuulostaa siltä kun mulla olis syöpä tai jotakin. Jotain mihin mä oon sairastunu."  

(s. 291 - 293)

Mistään kotoisin sopii mainiosti ravisuttelemaan käsityksiä maahanmuuttajista ja alkuperäisväestöstä todennäköisesti molempien näkökulmasta. Parhaimmillaan kirja paljastaa monia luutuneita käsityksiä yhtä lailla kuin huvittaa tutuilla ilmiöillä elävästä elämästä. Maahanmuuttajuuden, ennakkoluulojen ja ristiriitojen teemoista kiinnostuneille kirja on varmasti nappivalinta!

Tähtiä: 3/5

Blogistanian Finlandia ja Tieto - minun ehdokkaani

Annan ääneni Blogistanian Finlandia -äänestyksessä vain yhdelle kotimaiselle kirjalle tänä vuonna.

Se on Pauliina Rauhalan Taivaslaulu.

Taivaslaulu teki minuun valtavan vaikutuksen. Se kertoo tärkeistä asioista ja sillä on vahva viesti. Se tuo esiin vaiettuja asioita kauniisti ilmaistuna.

Oma Taivaslaulu-kappaleeni on myös ollut koko ajan lainassa kollegoillani ja ystävilläni siitä saakka, kun sain itse kirjan luettua syksyllä. Kukaan ei ole moittinut, vaan päinvastoin ihastuneita on paljon.

Taivaslaulu on pisteensä tässä äänestyksessä todellakin ansainnut.

Blogistanian-finlandian tulokset julkaistaan tiistaina 28. tammikuuta Kirjavinkeissä:
http://www.kirjavinkit.fi/uutiset/blogistanian-finlandia-2013-voittajat/


Blogistanian Tieto-äänestyksessä minulla on niin ikään yksi ehdokas:

Taija Tuomisen Minusta tulee kirjailija.

Teos on kirjoittajansa ääninen, siinä on sellaista tietoa kirjoittajille ja kirjailijoiksi haluaville, joka muualta puuttuu, ja se on valtavan innostava. Useimpien tietokirjojen tulisi olla vastavanlaisia.

Tieto-tunnustuksen tulokset julkaistaan Luetut, lukemattomat -blogissa tiistaina 28. tammikuuta:

http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/ 

Sunnuntaipaljastelua haastevastausten myötä

Loistavasta Kannesta kanteen -blogista Kaisa haastoi minut vastailemaan laatimiinsa kysymyksiin. Kiitos, Kaisa <3! 

Pidän blogeissa kiertävistä haasteista. Ne antavat mukavasti ydinsisällöstä vähän poikkeavaa sisältöä työstettäväksi, ja poikkeuksetta nämä ovat hauskoja kaiken kaikkiaan. Haasteen henkeen kuuluu, että keksin itse uudet kysymykset ja heitän ne eteenpäin muihin blogeihin.

Vastaan ensin Kaisan kysymyksiin:

1. Minkä kirjan ostit viimeksi lahjaksi?

Lastenkirjoja joululahjaksi. Peppiä isommille ja kuvakirjoja pienimmille. Yleensä ostan työ- ym:ilta matkoilta omille lapsilleni myös kirjoja tuliaisiksi. Viimeksi ostin satukirjan, jossa on koottuna erilaisia eläinaiheisia tarinoita. Siitä on riittänyt iloa pitkäksi aikaa.

2. Minne suuntaat yleensä ensimmäisenä kirjastossa?

Palautusluukulle painavan kassin kanssa :-). Sitten katselen juuri palautettuja ja seuraavaksi yleensä haen etsimäni teokset tietokoneelta.

3. Jos sinun pitäisi nyt valita luettavaksesi kirja epämukavuusalueeltasi, minkä valitsisit?

Hugh Howeyn Siilon. Minulla on ollut scifi- ja dystopiakauteni, ja nykyään en jotenkin jaksa lajityyppiä. MUTTA tiedän, että ko. genressä on paljon hienoja teoksia, joita kannattaisi ehdottomasti lukea. Toinen samanmopinen on varmasti Emmi Itärannan Teemestarin kirja. Siilo on vain kaksinkertainen epämukavuusalue, sillä luen jostakin kumman syystä mieluummin kotimaista kuin ulkomaista. 

4. Mistä kirjasta pidit ennen paljon muttet enää nykyään? Miksi?

Pöh. Ei kai tällaista ole! En lue kirjoja moneen kertaan, joten paha sanoa. Ehkä lähinnä saattaisivat olla juuri edellä mainitut scifi-teokset?

5. Jos joutuisit jonnekin kirjallisuuden rinnakkaismaailmoista, minne mieluiten menisit?

Narnia tuli nyt ensimmäisenä mieleen. Haluaisin kömpiä sinne juurikin konttaamalla kaapin kautta. Ehdottomasti.

 

6. Kuka Sormuksen ritareista olisit ja miksi?

En pysty vastaamaan. En ole lukenut Tarua sormusten herrasta. Hobitin olen lukenut, ja siitä jokseenkin pidinkin, mutta Sormus hyydytti alkumetreille. En ole myöskään nauttinut leffoista, joista olen nähnyt kai kaksi.

7. Ketä kirjallisuuden hahmoa pelkäät tai olet pelännyt?

Pelkään dekkareiden pahoja tyyppejä, jotka voisivat olla oikeasti olemassa. Siksi en (paljonkaan) lue dekkareita.

8. Mitä kirjaa lukiessa nauroit viimeksi ääneen?

David Walliamsin Herra Lemu.

9. Mitä tietokirjaa suosittelisit luettavaksi?

Katja Ketun ja Krista Petäjäjärven Pimppini on valloillaan ja Taija Tuomisen Minusta tulee kirjailija.

10. Mikä kirja on saanut sinut matkustamaan, leipomaan, kokeilemaan uutta harrastusta tai innostamaan johonkin muuhun?

Moni kirja kannustaa lukemaan lisää samasta aiheesta tai samalta kirjoittajalta. Kuitenkin leipomaan on ainakin innostanut F. G. Haghenbeckin Pyhän lehden kirja, sillä Mommy Even omenapiirakka kuulosti niin namilta, että pakkohan sitä oli kokeilla. Eikä omenapiirakka koskaan petä. :-)

Sitten minun kymmenen kysymystäni - viisi kirjoihin liittyvää, viisi ihan jotain muuta - ja haastamani blogit:

1. Miksi luet?

2. (Ellet vastannut jo edellä, niin kerro vielä, että) Mitä odotat, kun aloitat uuden kirjan?

3. Mitä muuta kirjallista harrastat (esim. bookcrossing, kirjoittaminen...)?

4. Onko kirjoja, joista et kirjoita blogiin? Miksi?

5. Onko jokin sitaatti jostain kirjasta jäänyt elämään ajatuksiisi? Mikä?

6. Miltä näyttää vuotesi 2014?

7. Mitä ihanaa olet kuullut sanottavan itsestäsi?

8. Jos mitään rajoitteita (kuten raha tms.) ei olisi, millaisen illan haluaisit viettää parhaiden ystäviesi kanssa?

9. Linkitä yksi biisi, joka on jollakin tavalla koskettanut sinua. Jos haluat, voit selittää, miksi kappale on sinulle tärkeä.

10. Lempireseptisi?

Ja kysymyksiin toivon vastaavan (tämä on aina niin kamalan vaikeaa, kun haastaa voisi vaikka ketä!)

Amman Amman lukuhetkestä

Marin Kirjakko ruispellossa -blogista

S:n The Review Factorystä

Main Kirjasähkökäyrästä

Minnan Ja kaikkea muuta -blogista.

Jos kysymykset tuntuvat sinusta miellyttäviltä, toivon, että vaikket olekaan yllä nimetty, poimit haasteen tästä mukaasi! :-)

Kiitos kun olet!

Valkoinen Kirahvi ilahdutti minua Kiva kun olet täällä -tunnustuksella. Lämmin kiitos! Voisin antaa tunnustuksen myös takaisinpäin.

On kiva olla täällä.

Tunnustuksen kuva on herkkä ja kaunis. Se vie ajatukset kesään. Viime kesää en välitä muistella, mutta ensi kesä odotuttaa itseään. Toivon kauniita ilmoja ja sopivasti lämmintä. Hyvää mieltä valo tuo tullessaan.

Haluan jakaa tunnustuksen eteenpäin

• Villasukka kirjahyllyssä -blogiin. Villis on yksi pitkäikäisimmistä blogiystävistäni, johon olen kaiken lisäksi saanut ilon tutustua kasvotustenkin! Kerran olimme Tukholmassakin yhtä aikaa, mutta silloin emme vielä ymmärtäneet tervehtiä toisiamme :D.

• Susalle Järjellä ja tunteella -blogiin. Susa pitää esimerkillistä blogia ja kirjoittaa aina niin koskettavasti. Koen sitä paitsi Susaan jonkinlaista sielunsisaruutta muun muassa samanikäisten poikalasten vuoksi.

• Rooibosille Rooibos kirjoittaa -blogiin. Kirjoittamisen vimmaa ja vastusta. Rehellinen ja aktiivinen. Yksi huikeista löydöistä oman bloggaushistoriani ensiaskelilla.

• Ailille Aili-mummon arkea -blogiin. Aili on varmaan kaikkien kirjabloggareiden virallinen blogimummo. Ihastuttava!

Ja ja ja ja... Haluaisin jakaa tätä niin monelle, mutta viimeisenä mainitsen tällä kertaa

• Marian Sinisen linnan kirjastosta. Mekin olemme tavanneet kasvotusten vaikka asumme ihan eri puolilla Suomea. Maria nostaa esiin hienoja kirjoja niin aikuisille kuin lapsillekin ja innostaa.

Kiitos, KIITOS, että olette!