Osaanko taiteilijaelämää, osa II? Seitsemän hyvettä

Kirjailijan kävelyretkiä -blogissaan Anu Holopainen kirjoittaa kirjailijoiden seitsemästä hyveestä. Hyveet ovat ominaisuuksia, joita kirjailijoihin yleensä liitetään. Hyvelista on muodostunut vastapainoksi kirjailijoiden syntilistalle.

On siis aika taas testata, miten hyvin taiteilijaelämä minulta luonnistuu!

www.freedigitalphotos.com / Chris Sharp

1. Vallitsevien totuuksien kyseenalaistaminen
That's my second name! Kyseenalaistan varmaankin lähipiirini mielestä välillä liiankin paljon tavallisia asioita. En suostu olemaan mustavalkoinen ajattelija, joten näen aina asian kääntöpuolen, olkoonpa asia kuinka arkipäiväinen tahansa. Sukupuoliroolejakin haastan toisinaan taipumaan. Omaa ajatteluani haastan näkemään pidemmälle. Lasten vesirokkorokotusta pidän humpuukina. Listaa voisi jatkaa pitkään.

Kysymys ylipäätään siitä, mikä on totuus, on erittäin mielenkiintoinen. Edustan niin sanottua relativistisen totuuden "koulukuntaa", eli näen totuuden aina suhteellisena. Se mikä minulle on totta, saattaa sinun näkökulmastasi olla jotakin aivan muuta.


2. Rehellisyys
Kyllä. Rehellisyys maan perii, eikö vain?

Edelliseen viitaten täytyy kuitenkin muistaa, että rehellisyyttä on monenlaista. Onko se esimerkiksi epärehellisyyttä, että vaikka emme valehtele, jätämme jotakin kertomatta? Onko epärehellisyyttä se, että joitakin asianlaitoja korostetaan enemmän kuin toisia (yleensä niitä negatiivisia)? Entäpä miten rehellisyyttä mitataan sellaisissa tilanteissa, kun kaveri tarvitsee rohkaisua ja häntä tulee hieman ylikehuneeksi? Sanoo, kyllä se siitä, vaikka sokeakin näkee, ettei se.

Kauppiaana olisin toivoton. Tai ainakin tuotteeni pitäisi olla sellainen, jonka takana seison ihan sataprosenttisesti. Kai se on rehellisyyttä? Kirjoitusteni takana minä seison.


3. Kurinalaisuus
En ole kurinalainen sellaisessa tiukassa mielessä, että tapanani olisi ruoskia itsestäni irti viimeisetkin mehut tai että pidättelisin kaikki tunteeni sisälläni tilanteessa kuin tilanteessa.

Pysyn silti sovitussa puitteissa ja pidän esimerkiksi täsmällisyyttä hyveenä.

4. Tiedonjano
Kyllä, minua janottaa. Kuten blogin tunnistekuvaankin kirjailin, kirjoittaminen on nimenomaan uteliaisuuteni jatke. Mitä muuta tähän voin sanoa?
 
5. Inhimillisyys
Suomisanakirjan mukaan inhimillinen tarkoittaa esimerkiksi lempeää, epätäydellistä, suopeaa, humaania ja kilttiä. Jänniä määritelmiä! Kiltti en taida olla, mutta epätäydellinen ehdottomasti. Tarvittaessa olen myös lempeä ja suopea. Jos humaani tarkoittaa lähinnä ihmisystävällistä, niin kai minun voi luonnehtia olevan sellainen. Löydän itsestäni kyllä joskus myös misantrooppisia piirteitä enkä aina jaksa sietää kaikenlaista.

6. Tarkkanäköisyys
Kyllä vain. Tämähän tarkoittaa varmaankin vähän samaa kuin hyvännäköinen: En tarvitse silmälaseja. Näen tarkasti kauas. Niin kauas kuin vain ihminen näkee, minä näen ja tarkasti. Jossakin vaiheessa todennäköisesti ilmiö, jota kutsutaan ikänäöksi, muuttaa tilannetta.

7. Itsenäisyys
Ilman muuta olen itsenäinen. Se on kuitenkin osittain harjoiteltu taito, erityisesti parisuhteen osalta. Koskaan en ole liiemmin välittänyt siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Teen ratkaisuni omien tunteitteni ja tietojeni pohjalta, vaikka ilman muuta esimerkiksi hyvät ystävät voivat auttaa tarvittaessa päätöksenteossa. Perheessä otetaan koko joukon hyvinvointi huomioon, mutta sekin on ilman muuta minun valintani. Pidän kiinni omasta ajastani.

Silti esimerkiksi pitkään hoitovapaalla ollessani olin riippuvainen perheen tienaajan rahapussista. Eivät nämä asiat niin mustavalkoisia ole!

* * *

Nyt kun minä olen taas tehnyt blogipaljasteluja, kannustan teitä muitakin julki- tai piilotaiteilijoita samaan. Erityisesti haluan tällä haasteella piristää nyt Peilikirjoitusta-blogin Marja Leenaa. Ottakaa muutkin hyvehaaste vastaan!

My lovely blog

Sinisen linnan kirjaston emäntä, Maria, muisti minua mieluisalla tunnuksella. Kiitos! Ruusut ovat lempikukkiani.

Nyt ei kuitenkaan ole tarkoitus listata lempikukkia vaan muita lempiasioita.

Lempiruoka: Viimeksi sanoin, että mieluiten söisin valkoviinikastikkeessa keitettyjä simpukoita. Nauttisin ne vaalean Leffen tai valkoviinin kanssa. Näin tekisin. Simpukat ovat varmasti yksi lempiruoistani.

Lempimakeinen: Tumma suklaa ja salmiakki.

Lempilukeminen: Mitä tähän voi sanoa ihminen, joka lukee kaikkea? Mieluiten luen jotakin sellaista, joka jättää minuun jäljen. Olen jo pitkään aikonut listata blogin aikana lukemani kirjat ja kun sen teen, nostan siinä myös tämän vuoden parhaat esiin.

Lempipaikka käsitöille: Säilytän käsitöitäni omassa ompelusopukassani, jossa lepäävät rinnakkain niin neulat, puikot, koukut kuin muutkin käsityötarvikkeet. Jos taas puhutaan mukavimmasta käsitöiden tekopaikasta, niitä on mointa. Ompelen mieluiten ompelusopukassani, kudon ja virkkaan sohvalla. Jotakin käsityötä teen mieluiten taas ruokapöydällä, sillä siinä on hyvä valaistus ja paljon tilaa.

Lempielokuva: Näitäkin on paljon, ja paljon katsoneena on monta lemmikkiä monesta genrestä. Nostan nyt yhden sydämeeni iäksi painuneen esiin. Hongkongilainen Tian mi mi (engl. Comrades: Almost a Love Story). Oih!

Lähetän haasteen mieluusti eteenpäin Raisalle Kirjaurakkaan ja Hannelelle kirjaparatiisiin (på Svenska).

***

Palasin juuri kirjoittajaryhmäni tarinapajasta, ja nyt kirjoituttaa!

Kirjoittamiseen kohennusta: Päätaloinstituuttiin!

Sain tänään mieluisan kirjeen:

minut on hyväksytty Päätaloinstituutin vuoden mittaiselle luovan kirjoittamisen kurssille!

www.freedigitalphotos.com / luigi diamanti

Olen jännittänyt haun tulosta reilut kuukauden päivät. Nyt tuntuu huojentavalta, hyvältä ja erillä tavalla jännittävältä.

Kanssani aloittaa neljätoista muuta kirjoittajaa, joista yksi on jo entuudestaan tuttu. Blogissanikin kirjoittamisen pohdinnat taatusti lisääntyvät. Kurssiin kuuluu neljä pitkän viikonlopun mittaista lähijaksoa ja etätehtäviä. Opettajana toimii Taija Tuominen. "Ensimmäiselle lähijaksolle et tarvitse mukaasi muuta kuin kirjoitusvälineet ja iloisen mielen!"

Hurjaa!

Elokuva: Vettä elefanteille

Olen aiemmin ollut melkoinen elokuvafriikki. Sitten aloin ymmärtää oman ajan merkityksen päälle, ja sen jälkeen aikaa elokuville on ollut vähemmän. Vuosien elokuvamaratonien jälkeen iskee myös elokuvaähky. Ähkyssä mikään ei tunnu oikein sattuvalta rainalta. Enää minua ei ähky vaivaa, mutta kulutan leffoja harvakseltaan. Elokuvapostauksia on kuitenkin toivottu. Tässä tulee Luen ja kirjoitan -blogin enesimmäinen, olkaatten hyvät!

Vettä elefanteille valikoitui katsottavakseni kehuvien kirja-arvostelujen myötä. Tarina alkoi kiehtoa minua, ja tapahtumapaikkana sirkus innosti luopumaan ikiomasta parituntisestani. Elokuvasta oli kohuttu, joten myönnyin antamaan amerikkalaiselle elokuvaviihteelle mahdollisuuden tarjota itselleni iltaelämyksiä.

Vettä elefanteille kertoo eläinlääkäriopiskelija Jacobista, jonka vanhemmat kuolevat tapaturmaisesti. 1930-luvun laman kourissa kamppailevassa yhteiskunnassa nuori mies joutuu puille paljaille ja ajautuu sirkusjunaan, jossa alkaa hänen elämänsä seikkailu. Sirkuksen johtaja, jota esittää loistava Christoph Waltz, ottaa nuoren miehen työhön. Tapahtumiin puuttuu myös Amor, ja elokuva etenee nopeasti tilanteesta toiseen.

Amerikkalainen elokuvaviihde ei hoitanut tehtäväänsä kiitettävästi. Sirkusmiljöö jäi elokuvassa jotenkin etäiseksi, vaikka sinne päätapahtumat sijoittuivatkin. Elokuvan alku oli kiehtova, mutta sen jälkeen en päässyt eläytymään enkä pystynyt unohtamaan ajankulua. Roolisuoritukset eivät aivan vakuuttaneet, varsinkin pääosassa näytellyt Robert Pattinson oli jäyhääkin jäyhempi (Sorry, kaikki Twilight-fanit!!). Ainoastaan Christoph Waltz  teki nautiskeltavan roolisuorituksen, mutta harmillisesti sekin muistutti vain paremmasta elokuvasta, nimittäin Kunniattomista paskiaisista. Elokuvan hyve oli se, ettei se ollut paria tuntia pidempi.

Eniten minua harmitti se, etten päässyt kunnolla jyvälle siitä, mitä oikein otsikko Vettä elefanteille tarkoittaa. Sara Gruenin kirja Vettä elefanteille on varmasti elokuvaa parempi, kuten niin tavallisesti kirjojen ja elokuvien laita on. Kirjasta ovat kirjoittaneet blogeissaan ainakin Sanna, Janninna, Norkku, Villasukka kirjahyllyssä ja Katja. Hei, blogisiskot, mistä nimessä on kyse?

Elokuville en anna tähtiluokituksia. Sen sijaan neuvon tarttumaan Vettä elefanteille -elokuvaan, jos Pattinson tai naispääosassa oleva Reese Witherspoon saa pöksyt tutisemaan tai jos nätinmakea sirkusromanssi kiinnostaa. Menee vaivatta myös helpon viihteen nälkään.

Eläinten kaupungissa

Hannamari Ruohonen: Eläinten kaupunki. WSOY. 2007.

Hannamari Ruohonen: Eläinten kaupungissa sataa lunta. WSOY. 2008.

Hannamari Ruohonen: Eläinten kaupunki matkustaa. WSOY. 2009.

WSOY on julkaissut graafikko Hannamari Ruohoselta aivan upeita kuvakirjoja, joiden parissa vierähtää pikkuväen kanssa monia hauksoja hetkiä. Eläinten kaupunki on kirjasarja, jossa lapsen oma mielikuvitus pääsee lentoon. Kirjoissa on lyhyt johdanto erilaisiin kaupungin asukkaisiin ja heidän perheisiinsä kuin alkusysäyksenä tapahtumille. Tämän jälkeen kirjan aukeamat esittelevät lukijalle erilaisia kaupungin aktiviteetteja loistavien, värikkäiden, yksityiskohtaisten ja toimintaa täynnä olevien kuvien myötä tekstittä. Katselija saa itse nivoa kuvat yhteen ja keksiä tarinoita Eläinten kaupungista.

Ruohosen kirjasarjan ensimmäinen teos on Eläinten kaupunki, jossa tarkastellaan kaupungin perusvilinää ja tutustutaan keskeisiin hahmoihin. Arkisten paikkojen, kuten koulun, päiväkodin ja kaupan myötä eläinten kaupungin iloiset ja surulliset tarinat löytävät tiensä lukijan luokse. Joka katselukerralla tarina voi olla eri, joskin ainakin meidän perheen pienimmät ovat valinneet kirjoista suosikkihahmonsa, Allali-karhun, Eppu-pandan ja korvamakin, jonka touhut eivät muita miellytä. Olipa kirjan tarina eri lukukerroilla eri tai aina sama, Eläinten kaupunkia voi lukea kerta toisensa jälkeen kyllästymättä, sillä kuvista löytyy aina jotakin uutta.

Eläinten kaupuinki matkustaa on sarjan kolmas teos ja kertoo siitä, miten osa kaupungin asukkaista lähtee lentokoneella tai risteilyaluksella matkalle monenlaisiin maisemiin. On liikuttavaa, miten Ruohosen kuvien kautta pienet pystyvät kertomaan suoraan tunteistaankin. Kun esimerkiksi kuljimme Allali-karhun mukana lentokentällä, jossa pikkukarhu haluaa pehmoapinaa, päädyimme keskustelemaan pettymyksen tunteista, joita syntyy, jos ei aina saa, mitä haluaa.

Emme ole vielä lukeneet sarjassa toisena ilmestynyttä Eläinten kaupungissa sataa lunta -teosta, mutta kunhan ensilumi peittää maan, on meidänkin aika tarttua talvikirjaan. Luvassa on siis takuuvarmaa innostusta, lasten omia yllättäviä tarinoita, naurua ja pohdintaa sekä oivaltavaa Ruohosen taidetta!

Suosittelen näitä loistavia kuvakirjoja kaikkiin lapsiperheisiin - eikä näiden seurassa heti ikävysty aikuinenkaan!

Tähtiä 5/5.

Luen ja kirjoitan

On aika pohtia lukemista ja kirjoittamista ja uudistaa samalla blogin nimi (sekä raikastaa ilmettä). Tästä eteenpäin tämä blogi on nimeltään Luen ja kirjoitan, vaikka nimen typistäminen hieman kirpaiseekin. Ennen kuin kerron lukemiseni ja kirjoittamiseni merkityksestä ja luonteesta enemmän, perustelen nimiuudistuksen.

Uusia lempeitä tuulia Luen ja kirjoitan -blogissa?
Hailuotoa ja Perämerta kesällä 2011.

Nimiuudistuksella kannanotto

Palautekyselyssäni tiedustelin, mitä tekisin blogini nimelle, jonka olin keksinyt perinpohjaisella ex-tempore-menetelmällä ja äkkipäissäni Kalevalan päivänä 2011. Sain ehdotuksen lyhentää nimeä, mikä minusta tuntuikin luontevalta. Kuitenkin muun muassa Anonyymi toivoi nimen pysyvän sellaisenaan, koska "Viittaus René Descartesin ihmisyyttä pohdiskelevaan lausahdukseen 'Cogito ergo sum' antaa blogillesi pelkkää lukemista ja kirjoittamista syvemmän merkityksen". Tämä imarteli minua, sillä ajattelin, että muutkin ovat vihdoinkin huomanneet, että olen päässyt mukaan suurien filosofien ajatusjatkumoon ;-D.

Jouduin selvittämään Descartesin ajatuksia syvällisemmin. Virkistin muistiani, että Cogito ergo sum ('Ajattelen, siis olen') on länsimäisen rationalismin kulmakivi. Rationalismi taas on tietoteoreettinen näkemys, jonka mukaan tiedon lähteenä on ensi sijassa järki eikä kokemus, ei tunne, ei uskomus. Olkoonkin niin, että toimin välillä melkoisen puhtaasti järjen mukaan sydäntäni kuuntelematta, mutta en missään nimessä voi tunnustautua rationalismin kannattajaksi. Ei, vaan päin vastoin. Ajattelen, että vaikka kaikki fyysisen maailman asiat olisivat kunnossa, mutta tunne sanoisi muuta, totuus on, että kaikki ei ole ok. Jokainen tunne on totta, ja tunne on ehdottomasti tietoa.

Näinpä nimiuudistus tuntuukin luontevalta. On totta, että lukemisella ja kirjoittamisella on minulle erityinen merkitys elämässäni. Lukemalla ja kirjoittamalla olen enemmän. Lukemalla ja kirjoittamalla minä olen. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat tunneasioita, mikä oikeastaan onkin hyvä syy muuttaa blogin nimeä.

Anonyymi kirjoitti: "Riittääkö nykymallisessa tietopitoisessa yhteiskunnassa ihmisenä olemiseen pelkkä ajatteleminen?" Tämä on tärkeä kysymys, johon vastaan omasta puolestani, että riittää. Minusta kyse ei ole "pelkästä" ajattelemisesta. Ihmisenä olemiseen täytyy riittää oikeastaan vain oleminen. Se, minkä panoksen oleminen antaa yhteisölle, riippuu ihmisestä. Minä ainakin luen ja kirjoitan.

Katso myös:
Rationalismista Wikipediassa


Luen


Kirsin kirjanurkassa ja sittemmin muissa blogeissa on pohdittu viime aikoina kiintoisasti lukemista. Booking it some more -sivuilla Booksy kirjoitti upean tekstin omasta harrastuksestaan. Jenni K-blogissa kirjoitti lukemisen motiiveista. Moni on raottanut lukutottumustensa verhoa. Miten minä luen?

Olen lukemisessa melkein kaikkiruokainen ja arvostan yhtä paljon naistenlehtien lukemista kuin klassikkoromaaneja. Esimerkiksi dekkari ja vampyyrifantasia eivät ole minun genrejäni, mutta en kuitenkaan nirsoile, vaan kaikkea voin kokeilla. Tietokirjat kuuluvat lukemistooni siinä kuin fiktiokin, runoja luen harvemmin, mutta olen tavallaan niihin silti koukussa. Luen vähän joka paikassa, ja lasten kanssa luen tietysti kasoittain lastenkirjallisuutta.

Kirjat ovat kuin ystäviä. Niiden kanssa saa uusia näkökulmia tai vahvistusta omaan maailmankatsomukseen. Joskus niistä saa tarpeekseen, mutta kohta huomaa taas viettävänsä niiden kanssa aikaa mutkattomasti kuten ennenkin. Toisaalta kirjat ovat kuin ventovieraita. Ne tuovat minuun jotakin sellaista, mitä en muuten ikinä kokisi enkä näkisi. Ne kulkevat ohi pysähtymättä, mutta jokin niistä jää muistuttamaan itsestään, joskus loppuelämäksi.

Ennen blogiharrastusta luin vielä suunnittelemattomammin kuin nykyään. Nyt minua sitovat muun muassa Kirjallista elämää -haaste ja moni äärimmäisen kiehtova kirjavinkki, jonka poimin mukaani jonkun toisen blogista. Vaikka blogi tavallaan sitoo, se myös rikastuttaa. Kirjoista käytävät keskustelut, vaikka pintapuolisetkin, tuntuvat hyvältä ja laajentavat kirjan antia entisestään.

Blogi on myös opettanut minulle lukemista. Luen nykyään postit-lappujen kera, jotta pystyn palaamaan merkityksellisiin kohtiin. Saatan tarkistaa kirjaan liittyviä faktoja enemmän kuin ennen. Blogiin jää omien kirjausteni myötä muistijälkeä suurempi merkki kirjasta. Alun perin tämäkin blogi, niin monen muun blogin tavoin, piti olla "vain" oma luku- (ja kirjoitus-) päiväkirjani. Onneksi tämä on nykyään paljon muutakin!

Kun luin Kafkan Oikeusjutun - ei, vaan kun luin Kafkan novellin Hiilisangolla ratsastaja - lukiolaistyttönä, en ollut enää ikinä entiseni. Kafkan jälkeen mikään kirja ei ole ollut minulle vain tarina, joka siinä kerrotaan, vaan luen jokaisen tekstin myös rivien välistä. Peilaan lukemaani yhteiskuntaan ja omiin kokemuksiini. Senpä vuoksi täällä blogissakin jotkut kirjaukset ovat välillä melkoista pyöritystä.

Marjaniemen majakka.

Kirjoitan

Olen aina rakastanut kirjoittamista. Olen aina kirjoittanut. Nyttemmin olen huomannut, että ilmaisen itseäni paljon paremmin kirjoittaen kuin puhuen, vaikka puhunkin sujuvasti ja selkeästi. Jollakin tavalla kirjoittaminen saa ajatukseni virtaamaan vuolaasti. Kirjoittamisen varjopuoli on se, että siinä ei pysty samalla tavalla kuin puheessa korjaamaan itseään välittömästi, jos huomaa jonkin menneen vikaan.

Tämä blogi on minulle paitsi arvokas alue käsitellä kirjoja monipuolisesti myös kirjoittamisharrastukseni tuki ja jatke. Ilman blogiani kirjoittaisin viikoittain vähemmän. Blogi antaa aina syyn kirjoittaa. Tänne on helppo kirjoittaa silloinkin kuin oman Käsiksen kirjoittaminen ei maistu.

Käsikirjoituksessani tyydytän tavallaan uteliaisuuttani. Kirjoitan siihen siitä, mitä pelkään ja kuvittelen, toisaalta minkä tiedän todeksi. Keksin tarinaa, joka voisi olla totta, mutta jonka toivon pysyvän vain kansien välissä. En kirjoita itsestäni, mutta kirjoitan itseäni tekstiin enemmän kuin alussa luulinkaan.

Voin sanoa, että kirjoittaminen on vahvuuteni, mutta välillä syöksyn epätoivoon. Minä vain natisen, minä lurittelen, minä jaarittelen. En ole lyyrinen niin kuin toiset, en ole huvittava. Mielikuvitukseni ei päästä minua kirjoittamaan fantasiaa, olen tylsä realisti. Koko Käsikseni on ihan pelkkää diipadaapaa, kukaan ei ole kiinnostunut siitä. Blogiteksteissä en pääse pintaa syvemmälle. Olen laiska ja selkärangaton kirjoittaja. Saan aikaiseksi vain muutamia lauseita. En haasta itseäni tarpeeksi.

Silti rakastan tätä ihan mielettömästi. Uskon, että epätoivon tunteet kuuluvat asiaan, ja annan mennä. Unohdan epäilyni ja yritän luottaa siihen, että minun oma ääneni on kyllin persoonallinen ollakseen kiinnostava. Minun ei tarvitse kirjoittaa kuin muut, minä saan olla erilainen. Kirjoitan mielettömästi, kun pääsen flow'hun, muulloin takeltelen ja se on ok. Minulla on näkemystä ja kokemusta, minulla on tietoa, jota voin hankkia lisää. Olen tunteva ihminen. Muun muassa siinäpä rakennusainetta kirjoittamiseen kylliksi!

Kirjoittamalla saan siivet.

Perämeri.

Minä luen ja kirjoitan. Entä sinä?


(PS. Blogin ilme uudistui. Lokki on kaatopaikkalintu, mutta se on myös merilintu ja Tsehovin klassikkonäytelmä, jonka veroista minä en osaa kirjoittaa. ;-D Blogin otsikkokuvassa lokit ovat kuin lukeminen ja kirjoittaminen, vuorovaikutuksessa keskenään: toinen saattaa ehkä kohta häätää toisen tähystyspaikalta pois vain sen tähden, että tämä voi siihen uudestaan pian palata, yhtä tai useampaa kokemusta vauraampana. - Uudesta ilmeestä kirpoavat kommentit otetaan lämmöllä vastaan - olivatpa ne myönteisiä tai kielteisiä ajatuksia!)

Blogihaastattelussa Varo varo varo -kirjailija Tatu Hirvonen

Tatu Hirvonen: Varo varo varo! Irti ylisuojelevasta kasvatuksesta. Minerva. 2011. (184 sivua)

Varo varo varo päätyi lukulistalleni keskiviikkona kirjanjulkistamistilaisuudessa, jossa kirjilija Tatu Hirvonen valotti kirjansa taustoja ja sivujuonteita. Vielä en ole ehtinyt kirjan pariin, mutta sitä ennen saamme nyt ilon kurkata ylisuojelevan kasvatuksen olemukseen, sillä Tatu Hirvonen lupautui rohkeasti lajissaan ensimmäiseen blogini kirjailijahaastatteluun. Tervetuloa mukaan!

* * *

Minä: Mitä on ylisuojeleva kasvatus (joka on varsin arvottava ilmaisu!)?

Tatu: Kirjassani esittelemän riskikasvatuksen näkökulmasta ylisuojeleva kasvatus on kasvatusmalli, jossa lasta suojellaan tavalla, joka ei salli hänen ottaa kokonaiskehitykselleen ja kasvulleen tarpeellisia riskejä. On huomattu, että suuri osa lasten kehittävistä leikeistä on jollakin tapaa riskialttiita. Riski kuuluu uusien taitojen opetteluun.

Riskit voidaan kuitenkin jakaa hyviin ja huonoihin: hyvät riskit kehittävät ja opettavat eivätkä niiden mahdolliset ikävät seuraukset todennäköisesti ole vakavia, huonot riskit ovat turhia eivätkä kehitä tai asettavat lapsen liian suureen vaaraan.

Minä: Miksi siitä pitäisi päästä eroon?

Tatu: Lasten kasvun ja kehityksen turvaamiseksi! Täydelliseen riskittömyyteen pyrkivä kasvatus päätyy valitsemaan toisenlaisia, usein pidemmällä aikavälillä toteutuvia riskejä, kuten motoristen taitojen kehittymättömyyttä, liikkumattomuutta, ylipainoa, erehtymisen pelosta johtuvaa luovan ajattelun puutetta, lasten levottomuutta ja siitä seuraavaa mahdollista yliriskinottoa. Lapset päätyvät esimerkiksi tekemään riskialttiita asioita aikuisilta salaa ja/tai viettämään yhä suuremman osan ajastaan virtuaalimaailmassa.

Minä: Puhuit hallitusta riskien ottamisesta. Eikö kuitenkin (omien) lapsiemme sysääminen riskialttiiksi ole aivan järjetöntä touhua? Lapset ovat sentään arvokkain pääomamme.

Tatu: Kasvattamalla riskikompetentteja lapsia, siis riskien arvioimiseen ja käsittelyyn tottuneita lapsia, suojelemme heitä kaikkein parhaiten. Onnettomuuksilla on tutkimusten mukaan vakavampia seurauksia lapsille, joiden ei ole annettu ottaa vähäisiäkään riskejä, kuin lapsille, joiden on annettu kehittää taitojaan. Riskitön maailma/lapsuus on utopia, joka ei valitettavasti ole valittavissamme. Lapsia kasvatetaan heidän omaa elämäänsä ja tulevaisuuttaan kohden, ei aikuisten omaksi pääomaksi. :) Sen verran sanottakoon riskikompetenssin kehittymisestä, että se kypsyy vähitellen. Tarkoitus ei siis ole "sysätä" lapsia mihinkään vaan antaa heidän harjoittaa taitojaan omassa tahdissaan, sopivan silmälläpidon ja rohkaisun tukemina.

Minä: Mistä mielestäsi johtuu se nouseva trendi, johon kirjasikin tavallaan kuuluu, että pyritään irti hallitusta kasvatusajattelusta, palataan siis takaisin luontoon ja intuitioon kasvatuksessa?

Tatu: En ole oikeastaan samaa mieltä, että teos pyrkii eroon hallitusta kasvatusajattelusta. Riskien suhteen aivan erityisesti pätee se, että intuitio johtaa meitä usein harhaan - arvioimmehan riskejä esimerkiksi vertaispaineen, median kauhukuvien ja omien hatarien tietojemme varassa. Silti uskon, että aikuisten kannattaa kuunnella itseään ja luottaa omaan vanhemmuuteensa. Muutoinhan olisimme aika eksyksissä kuunnellessamme vuosikymmenittäin vaihtuvia pedagogisia virtauksia. Siis kannattaa ottaa tästäkin kirjasta vastaan se, mikä tuntuu omassa kasvatustyössä mielekkäältä ja hyvältä.

Luonnon suhteen uskon kyllä riskipedagogienkin todentamaan tulokseen siitä, että luonto on lapselle erityisen hyvä ja rikas kasvu- ja kasvatusympäristö. Metsään mahtuu elämää ja vähän meteliäkin, ja lapset tottuvat vastaamaan vaihtelevan ympäristön vaatimuksiin.

* * *

Kiitos haastattelusta, Tatu Hirvonen!

Varo varo varo! Irti ylisuojelevasta kasvatuksesta on siis uunituore kirja, josta toivon myöhemmin pystyväni kirjoittamaan blogiini lisää. Nyt olisi hienoa kuulla, mitä ajatuksia aihe teissä muissa herättää.

Luen ja kirjoitan kehittyy

Suurkiitos kaikille palautekyselyyn vastanneille! Antamanne palaute pyöriskeli muutaman pääaiheen ympärillä: blogin nimi, kirjoitustyyli ja postauksien aiheina kirjoittaminen versus lukeminen kirvoittivat mietteitä eniten. Palautekysely ja arvonta -postaus teki samalla blogissani historiaa, sillä ensimmäistä kertaa koko puoleen vuoteen joku postaus syrjäytti Aikuisen naisen seksi -kirjoituksen eniten luettujen listalla! Nyt tarjoilen koostetta ja omia mietteitäni tästä blogista.


Nimi ja sen merkitys

Jo palautekommenteissani totesin alun perin Marian ehdotuksesta muuttavani blogin nimen lyhyemmäksi, Luen ja kirjoitan. Tämän jälkeen Anna Elina ja Anonyymi oivaltavasti hoksauttivat, ettei nimen sisältö ole typistettynä enää sama. Se on totta. Päätin nyt tehdä niin, että lyhennän nimen, sillä tuollaisenaan se on kuitenkin jopa kuluneen fraasin oloinen, mutta täsmennän ja laajennan blogin kuvausta hieman. Nythän kuvauksessa vain todetaan täällä olevan luku- ja kirjoittamispäiväkirjan, mikä tietysti pitääkin paikkansa. Katsotaan, mitä saan kuvauksesta muotoutumaan. Anonyymin pohdinta blogini nimestä oli erittäin ansiokas ja jätti minut miettimään olemisen oikeutusta laajemminkin. Iso kiitos siis siitä! Kirjoitan nimestä vielä remontin edetessä lisää.


Luen ja kirjoitan

Tästä sujahdetaankin sukkelasti kirjoittamisen ja lukemisen kamppailuun blogini sisällöissä. Kautta lyhyen blogihistorian tekstini ovat käsitelleet enempi lukemista, siis näitä loistavia, ihania, järkyttäviä kirjoja. Kirjoittamispostauksia on ilmestynyt myös vähintään yksi kuukaudessa. Olen itse jatkuvasti potenut huonoa omatuntoa siitä, etten kirjoita kirjoittamisesta enempää. Jotenkin nimittäin kaipaan itse kirjoittamispohdintojani, mutta yllätyksekseni tekstin tekemisestä on ollutkin hankala kirjoittaa! Koen kirjoittamisen (vaikeuden) jotenkin intiiminä asiana enkä halua sitä retostella avoimesti täällä blogistaniassa. Toisaalta se olisi varmaankin joistakuista kiinnostavaa luettavaa, mutta en ole siihen vielä valmis. Viihtyisän Vinttikamarin Ahmu antoi monta kiinnostavaa ideaa kirjoittamispostauksiin, ja yritänkin käyttää niitä jatkossa hyväkseni. Kiitos! Muutenkin syksyn aikana saattaa tulla tarvetta ja aihetta kirjoittaa enemmänkin kirjoittamisesta, mutta nyt en paljasta siitä enempää, vaan jätän teidät jännittämään kanssani...


Blogin ääni

Kirjoitustyylistäni on palautteessa tykätty. Se motivoi kirjoittamaan vielä paremmin. Kuten kommentissanikin kerroin, olen hämmennyksissä siitä, että tyyliä kuvattiin jopa ammatilliseksi, päteväksi, perusteelliseksi, paneutuneeksi, ilmaisullisesti rikkaaksi ja - sydämellinen kiitos, Leena Lumi - hymyäväksi. WAU! Voisinpa väittää, että juuri kaikkeen tähän olen pyrkinytkin ;-D. Minun omasta äänestäni pidettiin, siis siitäkin, että sanon mitä ajattelen. Hyvä. No, ehkä jonkinlainen elämänkokemus ja tottumus tekstien kanssa taistelemiseen kuultaa blogissani. En ole kuitenkaan tällä hetkellä ammattikirjoittaja, vaikka nuorena naisena olen toimittajan töitä tehnytkin. (Kirjoitan lukemisesta ja blogikirjoittamisesta enemmän pian, sillä sain paljon ajatuksia Kirsin kirjanurkasta virinneestä keskustelusta!)


Oma paikka blogistaniassa

Muuta huomionarvoista palautteessa oli blogiarkiston paikka, jonka muutinkin jo tuohon sivupalkkiin. Blogin siististä ulkonäöstä tykättiin, ja erityisesti Valkoinen Kirahvi ja Jaana nostivat esiin mukavasti myös aktiivisuuteni muissa blogeissa, mikä on tämän homman suola ja kuuluu bloggaamiseen minusta yhtä lailla kuin oman blogin päivityksetkin.

Yhteenvetona on todettava, että blogi tulee lähiaikoina raikastumaan ulkoasultaan, nimi lyhenee, kirjoittaminen saattaa sisältönä hieman vahvistua ja oma ääni säilyy. Tällaisin suuntaviitoin jatketaan!

Suurkiitos palautteesta! Tervetuloa uudet lukijat! Kukkia ihan jokaiselle:

Arvonnan tulokset ja palautevälähdys

Hyvää lauantaita! God lördag!

Tervetuloa hetkeksi jännittävän kirja-arvonnan pariin! Tässä arvonnassa neljä palautekyselyyn vastannutta voittaa itselleen valitsemansa kirjan seuraavista: Merita Koivisto: Poissa, Kaisa Kervinen: Lääkintälotta Olka, Mikael Niemi: Aivot pellolle, Pia Pesonen: Urho Kekkonen Straße, Ari Paulow: Khilafa! Valtakunta. Onnea kaikille päivän arvontaan!

Lappuarvonnan suorittavat ja virallisina valvojina toimivat Pienet Miehet.

Arvotaan neljä voittajaa:

1.Sara PS. Rakastan kirjoja -blogista

2.Villasukka kirjahyllyssä

3.Erja Erjan lukupäiväkirjasta

4. Zephyr Kirjanurkkauksesta,
jossa on aivan upea uusi syksyinen ilme. Käykää katsomassa!

Onnea voittajille! Kiitos kaikille mukana olosta!

Laitattehan osoitetietonne tulemaan minulle sähköpostissa luenjakirjoitan (at) gmail . com. 

Sovimme sähköpostitse myös siitä, minkä kirjan pistän postiin. Sara saa valita ensin,
sitten Villasukka, Erja ja lopuksi Zephyr.

***

Olin tässä samassa postauksessani ajatellut koostavani palautteenkin, ja työ olikin jo pitkällä. Sitten Anonyymi (tietäisinpä, kuka olet!) pisti minut miettimään lyhyellä mutta paljon
painavaa asiaa sisältävällä kommentillaan.
Käykääpä lukemassa hänen palautteensa palautekyselyn kommenteissa!
Joudun pohtimaan nyt nimiuudistusta vähän pitempään.

Anne Frank 1929 - 1945. Nuoren tytön elämä. (& Kirjallista elämää)

Carol Ann Lee: Anne Frank 1929 - 1945. Nuoren tytön elämä. (Anne Frank: The Life of a Young Girl. 2009. Suom. Seppo Raudaskoski.) Avain. 2011. (436 sivua.)


Anne Frank 1929 - 1945 on päähenkilönsä elämäkerta. Carol Ann Leen teos valottaa Anne Frankin Päiväkirjan ympärillä ollutta todellisuutta niin Annen sukutaustan, lapsuusajan kuin päiväkirjavuosienkin osalta sekä paljastaa myös keskitysleirielämää ja Annan läheisten sodan jälkeisiä vaiheita. Teos onnistuu hyvin siinä, ettei se liiemmin toista Päiväkirjan tekstejä, vaan kertoo monia asioita noiden sivujen takaa. Annesta piirtyy eloisa, Päiväkirjasta tuttua neitoa monisyisempi kuva.

Anne Frankin elämä on kiinnostava, mutta on kamalaa huomata, että kiinnostavan siitä tekee juuri ne asiat, mistä saksalaisneito ja hänen päiväkirjansa ovat kuuluisia: holokausti ja toisen maailmansodan hirvittävät tapahtumat. Itse Päiväkirja on toki muutakin. Se on kirjallisesti ansiokas ja paljastava teos nuoren naisen kasvusta ja ajatuksista. Oman leimansa Päiväkirjalle lyö kiistämättä kuitenkin julmin vaihe ihmiskunnan historiassa.

Ihmiset pahuuden hampaissa

Anne Frankin elämäkerrasta on järisyttävää lukea, miten juutalaisten olot käyvät toisen maailmansodan kynnyksellä kuukausi kuukaudelta aina vain kurjemmiksi, aluksi Saksassa, lopulta myös miehitetyissä Alankomaissa. Juutalaiset eivät saa ajaa polkupyörällä eivätkä käydä kalassa, elokuvista ja luistelukentistä puhumattakaan. Silti heidän elämänsä yrittää jatkua kuin mitään ei tapahtuisi: lapset käyvät koulua ja vanhemmat töissä, he unelmoivat tulevaisuudesta ja odottavat, että vaino loppuu pian. Pinnan alla kuitenkin tapahtuu. Monet yrittävät Yhdysvaltoihin, mutta 40-luvulla oli jo liian myöhäistä. Tämä selvisi myös Frankin perheelle, joka päättääkin tuttaviensa kanssa piiloutua, kun Anne on 13-vuotias. Se on sitten jo osa kirjallisuushistoriaakin.

Kahden vuoden - niin, kaksi kokonaista vuotta samojen seinien sisällä saman seuran kanssa! - piileskelyn jälkeen Anne perheineen joutuu keskitysleirille. Carol Ann Lee kuvaa leirien oloja reilun yhden luvun verran, mutta se on tarpeeksi. On mahdotonta kuvitellakaan, mitä juutalaiset ja muut vainotut ovat Euroopassa 30- ja 40-lukujen aikana kokeneet. En pysty ymmärtämään sen kaltaista pahuutta, johon osallistuu vieläpä valtavat väkijoukot. Esimerkiksi juuri Amsterdamissa juutalaisväestö väheni 75 %:lla! Lee lainaa saksalaisselontekoa: "Kaikki [juutalaisväestön poistaminen kaupungista] sujui välikohtauksitta. Alankomaiden väestö vastustaa pakkosiirtoja ankarasti, mutta valtaosa ei tuo tunteitaan julki (s. 324)." Mitenköhän olisin itse toiminut? Olisinko kaiken antanut tapahtua?

Toisaalta taas juutalaisväestö kuvitteli, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. "Ajattelimme, että kaikki käy hyvin, kunhan teemme mitä vaaditaan. Kun passiin käsketään lisätä J-kirjain, niin kaikki tottelevat ja lisäävät. (--) Ajattelimme, että jos pidämme tähteä, noudatamme ulkonaliikkumiskieltoa ja tottelemme kaikessa, meille ei käy kuinkaan. Me tosiaan uskoimme niin (s. 260)", selvittää Eva Geiringer, Annen kanssa samankaltaiset kokemukset läpikäynyt mutta hengissä selvinnyt ystävätär, josta lopulta tuli jo edesmenneen Annen siskopuoli. Olisinko itsekin uskonut kaiken muuttuvan pian? Mitä nyt oikein maailmassa tapahtuu, ja mihin uskon?


Nuori kirjailijatar ja päiväkirjan tie

Kirjassa minua kiinnostaa paljon myös Annen kirjailijuutta ja päiväkirjaa pohtivat osuudet. Otan kirjalla siis myös osaa Kirjallista elämää -haasteeseen. Tuntuu uskomattomalta, että Anne haaveili kirjailijan urasta, ja vaikka kuoli ennen yhdenkään tekstinsä julkaisemista, hän on nyt yksi tunnetuimpia kirjailijattaria maailmassa.

Päiväkirjan tarina on kiinnostava. Anne kirjoitti sitä aluksi itselleen, välillä kirjemuodossa käyttäen vastaanottajana mielikuvitusystävää. Päiväkirja oli Annelle uskottu, kuin paras ystävä, joka piilopaikasta puuttui. Radiosta kuultuaan, että päiväkirjalla saattaisi olla arvoa sota-ajan arjen dokumenttina, hän alkoi itse toimittaa sitä julkaisemista silmällä pitäen. Päiväkirja jäi kuitenkin kesken, kun Frankin perhe löydettiin piilostaan.

Eri vaiheiden kautta kirja päätyi sodan jälkeen Annen isälle Otto Frankille, joka toimitti siitä kustantamoon omannäköisensä kappaleen. Päiväkirjan mahdollista menestystä puntaroitiin moneen kertaan, kunnes yksi kustantamo teki vielä omat muokkauksensa poistaen lähinnä nuoren naisen seksuaalisuuteen liittyviä katkelmia. Kirja julkaistiin 1500 kappaleen painoksena kesäkuussa 1947, jolloin Anne olisi täyttänyt 18 vuotta. Sittemmin kirjasta on otettu uusia uudistettuja painoksia, jossa alkuperäismateriaalia on käytetty hyödyksi eri tavoin. Löytyipä muutama kadoksissa ollut sivu päiväkirjasta vielä 1990-luvun lopulla!

On siis selvää, että se, minkä me tunnemme Anne Frankin Päiväkirjana, poikkeaa monilta osin alkuperäisestä nuoren tytön muistikirjasta. Alkuperäisen kirjan alkulehdillä kirjalliset kyvytkään eivät pääse esiin niin, kuin olemme tottuneet Anne Frankista ajattelemaan. Kolmetoistavuotias tyttö kirjoittaa ikäisensä näköisiä tekstejä: listoja ominaisuuksista, joita kauniilla naisella on, asioita koulukavereistaan ja niin edelleen. Harjaantumisen myötä taito kuitenkin kasvaa, ja päiväkirjasta tulee menestys. Otto-isä toteaa: "Kaikki lukemani on niin sanoinkuvaamattoman jännittävää, etten malta lopettaa. En osaa selittää tätä sinulle! (--) Hän kirjoittaa aikuistumisestaan uskomattoman itsekriittisesti. Teksti olisi kiinnostanut minua, vaikkei se olisi ollut hänen kirjoittamaansa (s. 405)."

Päiväkirjansa ohella Anne kirjoitti piilossa olonsa aikana myös muuta, lähinnä erilaisia tarinoita. Anne pohtii kirjoittajaidentiteettiään, kuten kuka tahansa kynäilijä: "[T]iedän, että osaan kirjoittaa - tarinoitteni joukossa on pari hyvääkin (--) - mutta nähtäväksi jää, onko minulla todellisia lahjoja. (--) [P]ystynkö koskaan kirjoittamaan mitään suurta, tuleeko minusta milloinkaan sanomalehtinainen tai kirjailija? Toivon niin, voi, toivon sitä niin kovasti, sillä kirjoittaessani pystyn tavoittamaan kaiken (--) (s. 320)." Pahinta, mitä Anne saattoi kuvitella, oli päiväkirjan katoaminen, sillä hän koki, että hän katoaisi siinä mukana. "En halua elää tyhjän takia niin kuin useimmat", hän kirjoitti.

Kuva Anne Frankin kotisivulta.

Lopuksi

Villasukka kirjahyllyssä luki Anne Frankin Päiväkirjan vähän aikaa sitten. Ajattelin silloin, että luen Päiväkirjan uudestaan itsekin, mutta sitten silmiini osui tämä uusi elämäkerta. Teoksena tämä ei ole Päiväkirjan veroinen, mutta sen rinnalle hyvä taustoittava ja selittävä lisä. Minulle, joka pitää kirjailijakirjoista ja elämäkerroista, Anne Frank 1929 - 1945 oli myös oivallinen valinta. Yhtä lailla historian kuvauksena tämä Carol Ann Leen teos on kiintoisa.

Suosittelen siis ehdottomasti kaikille Anne Frankin ystäville, historiasta (varsinkin toisesta maailmansodasta ja holokaustista) kiinnostuneille ja vähän myös kirjailijaelämästä innostuneille.

Tähtiä: 3/5 

Tämän Anne Frankin elämäkerran on lukenut aiemmin myös Susa P. ja kirjoittanut siitä kirjastossaan.

Nyt on vielä noin päivä aikaa vastata palautekyselyyni ja osallistua arvontaan!