Ahdistus kasvaa

Luin tänään käsiksen alusta loppuun ja lisäsin siihen muutaman kappaleen jo kirjoitetun tekstin lomaan sekä korjasin pari ajatusvirhettä. Kokemus oli kaikin puolin hedelmällinen. Huomasin, että kirjoittamani on varsin sujuvaa ja kertomus etenee hienosti. Hurjimmalta tuntuu se, että pelkäsin koko ajan omaa tekstiä lukiessani, mitähän seuraavaksi tapahtuu. En tiedä, onko lataus vain pääni sisäistä vai olenko onnistunut siirtämään sen ihan oikeasti myös käsikirjoitukseen.

Joudun jatkamaan kertomusta seuraavalla kerralla sellaisesta kohdasta, jossa pitäisi erään sivuhenkilön antaa viedä tarinaa, mutta silloin tapahtumat eivät mene oikein kenellekään suotuisaan suuntaan. Päin vastoin odotettavissa on synkkiä aikoja. Tiedän, että henkilön pitäisi antaa viedä, estelemättä, kirjoittajan ei pitäisi liiemmin edes vikistä, mutta se tuntuu kamalalta. Päähenkilö on pahassa pulassa. Tai oikeammin kai hänen hankala elämänsä konkretisoituu näihin tapahtumiin. Uskallanko itse sukeltaa tarinan syövereihin?

Huhhuh. Saapa nähdä, miten kirjoittajaparka tästä selviää.

Haastevastaus: lukunurkkaus

K-blogin Jenni haastoi kirjabloggarit kertomaan lukunurkkauksestaan. Tässä on minun kesäinen sopukkani:

Luen, jos mahdollista, sillä aikaa, kun lapset leikivät pihalla. Muuten luen satunnaisten päiväunien aikana ja iltaisin. Sängyllä tai sohvilla. Joskus luen myös keittiössä.

Kuvassa tuolilla on parhaillaan lukemani Sata makkaralaatua ja yksi idea, jota luen Kirjallista elämää -haastetta varten. Muita kesken olevia kirjoja minulla on Jari Tervon novellikokoelma Siperian tango, jota olen lukenut huippuhitaasti, Maaria Helmisen runollinen ja feminiininen Silja ja Mai ja puuduttava Elif Shafakin Rakkauden aikakirja. Monipuolisuutta piisaa! Lisäksi luen esikoiseni kanssa Me Rosvolat -seikkailua.

Nyt kuitenkin lukunurkkaukseni kutsuu taas... Kesäistä viikonvaihdetta!

Haastevastaus ja kapula kiertämään: Kirjoittajan helmi

Lämmin kiitos Satakielelle Kirjoittajan helmi -haasteesta! Todella hauskaa osallistua välillä kirjoittamiseen liittyvään haasteeseen. Tästä se lähtee Satakielen ohjein:

1. Tämä haaste sai alkunsa Satakielen sanoin -blogista. Kerro kuka sinut haastoi.
2. Kirjaa ohjeet ja liitä tunnustuskuva blogiisi.
3. Valikoi kirjoituksiesi joukosta onnistunut teksti, josta olet syystäkin ylpeä. Teksti voi olla esimerkiksi runo, novelli tai katkelma romaanista. HUOM. haasteeseen vastaaminen ei edellytä varsinaisen tekstin julkaisemista.
4. Luonnehdi valitsemaasi tekstiä yleisluontoisesti. (haiku, eläinsatu, dialogi, maisemakuvaus jne.)
5. Listaa ainakin viisi tekijää, jotka tekevät tekstistä onnistuneen.
6. Lähetä haaste kommentin muodossa eteenpäin niin monelle kirjoittajaystävällesi kuin itse haluat.

No niin. Olen valinnut turvallisuushakuisesti tekstikseni lukioaikaisen, siis parikymmentä vuotta sitten tekemäni kirjoitusharjoituksen. Vaikka valinta onkin turvallinen, se on minulle tärkeä. Olen nimittäin jo pitkän aikaa halunnut kaivaa varaston uumenista laatikon, joka sisältää muun muassa varhaisia tekstejäni ja muuta vanhaa tavaraa (muun muassa vetämäni sanataidekerhon materiaaleja!). Kirjoituksiini en ole palannut vuosikausiin, joten laatikon anti on minulle samalla aikamatka menneeseen maailmaan.

Seuraava teksti on siis harjoitus, jonka tehtävänantoa en enää muista. Sellainen tuntuma minulla on, että tämä on ollut pikaharjoitus, sillä se ei ole tavanomaisella ainekonseptilla vaan paljon arkisemmin luentolehtiön sivulla ilman marginaaleja. Sen pituuskaan ei ole aineiden veroinen. Haluan omaksi huvikseni julkaista tämän tekstin, jolla ei ole edes otsikkoa. En korjaile raskaita lauserakenteita, välimerkkivirheitä enkä muitakaan pikkuseikkoja, vaan tallennan kirjoitukseni tähän autenttisena. Tässä se on:

Noppa oli punainen ja hyvin pieni. Itseasiassa se oli pienin näkemäni noppa pyöristettyine kulmineen. Se oli hyvin salaperäinen ja kiehtova, vaikkakin sen väri olikin varsin tavanomainen. Noppa toi mieleeni keltaisen superpallon. Heitettäessä palloa ilmaan ja tuulen samanaikaisesti kääntyessä pallon laskeutumispaikka on täysi mysteeri, niin kuin tulva tai ajatuskin - tai noppa.

Nopalla oli siniset silmät, joihin uppoutuessani saatoin istua paikoillani tovin unohtaen muun ja vain katsella. Uskon, että se oli tehty rakkaudesta, niin kaunis se oli. Siitä tulvi minuun lämpimiä ajatuksia, lapsenomaisia välähdyksiä maailmankaikkeudesta. Se oli kuin rakkain leikkikalu, jonka kanssa saattoi touhuta päivän tai useammankin ajattelematta ajanhukkaa.

En olisi luopunut nopastani milloinkaan, vaikka joskus se olikin vihamielinen kuin villikissa olematta hetkeäkään pelottava. Se oli turvallinen ystävä aina, joskus jopa turvallisempi kuin saatoin kuvitellakaan. Noppa oli päivisin minulle tärkein asia siihen saakka, kunnes huomasin nopan kasvaneen. Sille oli muodostunut sekä ylä- että alaraajat eikä se ollut enää niin salaperäinen kuin ennen. Sen pieni olomuoto oli muuttunut minun kaltaisekseni, siitä oli tullut pikkusisko. Eikä se ollut enää edes punainen.

Kirjoituksessa on vähintään muutama sellainen kohta, jonka nyt kirjoittaisin eri tavalla. En esimerkiksi käyttäisi fraasia "itse asiassa" (jonka olin kirjoittanut vieläpä yhteen, huh) enkä rakennetta komparatiivi + "kuin saatoin kuvitellakaan". Mutta haasteessahan ei pitänytkään kertoa, mikä tekstissä ei ole hyvää, vaan päin vastoin, kirjoitukselle piti antaa plussia!

Noppa-harjoitus on onnistunut, koska 1) siinä on onnistunut kerronnallinen jännite. Noppa paljastuukin lopussa pikkusiskoksi. Tarina on fiktiota, jopa fantasiaa, joten olen 2) ylittänyt lukioaikaisen faktakirjoittaja-itseni, mikä tietysti on positiivista. Noppaa 3) kuvataan hauskasti mysteeriksi ja 4) rinnastetaan yllättävästi, mutta tässä varsin onnistuneesti se superpalloon, tulvaan ja ajatukseen. Teksti 5) rakentaa myös kertojasta vahvan vaikutelman.

Siinäpä se. Kuulen mielelläni teidän muidenkin ajatuksia tekstistäni!

----------------------------

Haastan mukaan Vera A:n, jonka tiedän jo haastetun, mutta lisäpaine ei liene pahitteeksi ;-). Veran Kirjoitusripulia oli ensimmäinen kirjoittajablogi, jonka lukijaksi kevättalvella kirjauduin.

Haastan mukaan myös Jeren. Jere julkaisee tiheään blogissaan tekstejänsä, joten ne ovat tuttua kamaa, mutta olisi hauska kuulla myös vakavampaa itsearvioita. Jerekin on vanhimpia kirjoittajabloggaajakavereitani.

Haaste menee myös Rooibosille. Rooibos kirjoittaa ja kuvailee kirjoittamistaan monipuolisesti ja avoimesti. Jos mahdollista, olisi mukava lukea häneltäkin jokin teksti(katkelma), mutta haasteeseen mukaan lähteminen ei edellytä julkaisemista. Niin ikään Rooibosin blogia olen seurannut melkein koko oman bloggaushistoriani ajan.

Kirjallista elämää: Mauri Kunnas

Minä, Mauri Kunnas. (Muistiin merkinnyt Lotta Sonninen.) Otava. 2009.

Mauri Kunnaksen muistelmat saa kunnian aloittaa Kirjallista elämää -haastajan osuuden. Tämä sopii tilanteeseeni erinomaisesti, sillä tätänykyä luen kaikista genreistä juuri lastenkirjallisuutta kappalemäärissä laskettuna eniten. Lisäksi Mauri Kunnas on meidän perheessä selkeä suosikki muutamien muiden kirjailijoiden ja tarinoiden joukossa, kuten aiemmin kerroin.

Tässä blogikirjoituksessa kirjoitan siitä, mitä Minä, Mauri Kunnas kertoo minulle kirjailijan työstä. Näkökulmani on korostetun subjektiivinen, eli tämän tekstin otsikko voisi olla jotakin sellaista kuin "Minä ja Minä, Mauri Kunnas". En kirjoita pelkästään siitä, mitä käsillä olevassa teoksessa kirjoitetaan. Kertomani asiat ovat reippaita vaikutelmiani, tulkinojani ja minulle mieleen painuneita asioita, toki muistelmiin vankasti perustuen.

Mauri Kunnas on lastenkirjailijana ennen kaikkea piirtäjä. Tähän perustuu hänen suosionsa muiden tarinoiden kuvittajana (Seitsemän koiraveljestä, Koirien Kalevala, Robin Hood ym.), mutta ei hänen kirjoittajanakaan tarvitse hävetä. Mauri Kunnas tekee monet kirjansa yhteistyössä vaimonsa Tarja Kunnaksen kanssa, jolloin Tarja on mukana esimerkiksi värittämässä kuvia ja ratkomassa juonikuvioiden ongelmavyyhtejä.

Miten kirjailija kuoritaan?

Ehkäpä Mauri Kunnaksesta olisi voinut jo lapsena joku arvata, että hänestä tulee tunnettu ja arvostettu piirtäjä ja tarinankertojakin, vaikkei häntä lahjakkuudessaan varsinaisesti mitenkään tuettukaan. Mauri-poika vain rakasti piirtämistä. Hän kuvitti paljon poikamaisia ajatusjuoksujaan muun muassa villin lännen taisteluista intiaanien ja cowboyden välillä. Koulupoikana taide sai paikkansa koulukirjojen marginaaleissa ja kansissa. Piirtämiseen mieltynyt nuorimies hakeutui opiskelemaan taidekorkeakouluun, työskenteli mainostoimistossa ja pilapiirtäjänä sanomalehdessä ja keksi sitten kuvittaa lapsille tonttukirjan. Loppu onkin jo tunnetumpaa historiaa.

Mauri Kunnaksen käsialaa on muuten ensimmäinen Juissi-mehupurkin graafinen ilme ja edelleen käytössä oleva mahdottoman makee mehunimi! Mainostoimistotyö ei kuitenkaan jaksanut taiteilijaa kiinnostaa puolta vuotta kauempaa.

Samaan aikaan, kun Mauri kasvoi mieheksi melkein kaikki paperit täyteen piirrellen, hän oli valtavan kiinnostunut seikkailutarinoista. Lapsuus Vammalassa kului paitsi piirtäen myös poikajoukon kanssa metsissä erilaisia taruja eläen. Lempileikkejä olivat cowboy-ajot ja Robin Hoodin seikkailut. Mauri myös luki paljon ja otti asioista selvää. Aikuisuuden kynnyksellä Mauri kavereineen kokeili myös elokuvantekoa. Myös omat sarjakuvakokeilut oli toteutettu, monet jääneet puolitiehen - kuten elokuvakin. Lienee joka tapauksessa selvää, että tällaisista intohimoista syntyy jotakin merkittävää, jos vain luottaa sen ohjaukseen.

Kun sitten Mauri Kunnas sai kustannussopimuksen esikoiselleen erinäisten vaiheiden kautta (ei ensiyrittämällä kuitenkaan), kirjailija on tarjonnut Suomen lasten (ja aikuisten) luettavaksi kirjan vuodessa. Tuotantotahti on varsin kova. Siinä on kuitenkin yksi menestyksenkin salaisuus: jos et julkaise, et voi menestyä.

Menestyksen muita kulmakiviä?

Vaikka asia on Kunnaksen tuotantoa lukiessa ilmiselvä, en ole aiemmin älynnyt, kuinka valtavasti menestyskirjailija tekee hyvien kirjojen eteen työtä! Tässä salaisuus numero kaksi: kovalla työllä menestyy varmasti. Kunnas tutkii kirjojensa aihepiirejä seikkaperäisesti ennen suunnittelua ja luonnostelua. Hän lukee, kulkee museoissa, valokuvaa, mittaa ja haastattelee. Kuvien luonnostelukin vaikuttaa olevan pitkä työvaihe, vaikka rutinoituneelta piirtäjältä se käyneekin aloittelijaa näppärämmin.

Lopulta kuvat piirretään puhtaaksi, josta Kunnas toteaa, että joutuu pinnistelemään, jotta jälki olisi totutun huoliteltua eikä sutaistua. On lohduttavaa kuulla, ettei menestyneellekään kaikki ole helppoa tai itsestäänselvää! Värittäminenkin on vaihe, jota Kunnas vieroksuu, mutta onneksi vaimo auttaa. Painon jälkeen värisävyt ja kaikki muu pitää vielä huolella tarkistaa, ennen kuin kirja voidaan viedä tuotantoon. Hikistä hommaa, eikö totta? Kolme: Tee paljon työtä ja myös sellaista, mistä et pidä, jos se johtaa tavoitteeseesi.

Neljäs menestyksen salaisuus on se, että kannattaa ottaa oppia niiltä, jotka ovat työn jo tehneet. Tässä Kunnaksen esikuva on Richard Scarry, tavattomasti julkaissut menestyskirjailija. Ei Kunnas tietenkään Scarryltä suoraan kopioi, mutta Mauri kertoo pääsevänsä oikealle aallonpituudelle omia tarinoitaan varten lukemalla Touhulan tarinoita. Muita esikuvia Kunnakselle ovat muun muassa satukokoelma Hanhiemon satuaarre ja Aku Ankka, jonka piirtäjäksikin nuori Mauri Kunnas yhdessä elämänuransa muovautumispisteessä havitteli - tuloksetta. Ajatelkaapa, jos Kunnas olisi siinä vaiheessa pistänyt pillit pussiin!

Viides suotuisa tekijä tiellä menestykseen on se, että pitää tehdä paljon ja lannistumatta. Kunnaksella on kohta voimamiesmittelöihin sopiva kasa julkaistuja kirjoja, joista muutama on ehdottomia helmiä ja muutama ei terävintä klassikkokamaa. Täytyy olla altis työn tekemiselle. Kustantamo odottaa uusia kirjoja, ja niitä on hyvä olla halukas tekemään. Välillä vähän väkisinkin, niin kuin Herra Hakkaraisen aakkoset osoittaa. Se nimittäin oli kustantamon idea, jonka mukaan Hakkaraisen aapinen kasattiin kirjailijan aiemmista kuvista, sillä Kunnas oli tuohon aikaan monista projekteista väsynyt ja voimaton. Uusia kuvia tulikin lopulta mukaan enemmän kuin alun perin oli tarkoitus. Hakkaraisen höperrykset aapisen sivuilla eivät kuitenkaan ole Kunnaksen käsialaa, vaan ne on tehty talkoilla kustantamossa. Ilmankos ne ovatkin tuntuneet väkinäisiltä!

Kuudes vinkki wannabe-kirjailijoille on se, että omaa johtotähteä pitää seurata: se mihin itse uskoo, kantaa. Mauri Kunnaksen kirjat ovat sekoitus tekijänsä raudanlujaa ammattitaitoa sekä hänen henkilökohtaisia mieltymyksiään ja kiinnostuksiaan. Kunnas tekee kirjan siitä, mistä hän itse tietää paljon tai haluaa ottaa selvää: tontuista, entisajan elämästä, urheilusta, musiikista, avaruudesta... itse asiassa varsinaista musiikki-Kunnasta (Koiramäen laulukirjaa 2010 lukuunottamatta) ei ole vielä julkaistu, mutta aihetta sivutaan muissa kirjoissa varsin vakuuttavasti (esim. Ujo elvis, Hyvää yötä, Herra Hakkarainen). Tässäpä Kunnakselle uusi kirjaidea: musiikki!

Menestyä voi varmasti myös muulla reseptillä, mutta edellä kerrotut seikat ovat vieneet Mauri Kunnasta kirjailijana eteenpäin. Taustalla vaikuttaa ilman muuta myös moni muu asia, joita en lähde tässä arvailemaan.

Yllätyksiä?

Minä, Mauri Kunnas -kirja oli miellyttävä lukukokemus, joka antoi minulle paljon uutta tietoa suosikkikirjailijastamme ja valotti myös teosten taustoja. En ollut esimerkiksi tiennyt, että Kunnaksella on akateeminen loppututkinto Taideteollisesta korkeakoulusta, johon hän pääsi sisään kolmannella yrittämällä.

Opiskeluaikoinaan Mauri Kunnas ei tehnyt kesätöitä muiden tavoin, vaan vietti kesät vapaana ja kertoi kavereilleen harjoittelevansa piirtämistä. Siinä taiteilija tulikin oikein kelvolliseksi, sillä lopulta häntä pyysi itse Kari Suomalainen pilapiirtäjäksi Helsingin Sanomiin. Kunnas oli tässä aiemmin himoitsemassaan työssä vain puolitoista vuotta ennen kuin irtisanoutui ja keskittyi päätoimisesti kirjailijan työhön, joka oli hänet jo ehtinyt saada imuunsa.

Mauri Kunnas voisi olla myös menestyvä sarjakuvapiirtäjä, sillä sitäkin taiteenlajia hän on ehtinyt varsin vakavissaan harjoittaa piirtämällä muun muassa rock-sarjakuvaa Suosikkiin. Kunnas on tukenut tuhopoltetun Tyrvään Pyhän Olavin kirkon jälleenrakennustyötä niin, että lahjoitti koko kirjailijan osuutensa Koiramäen joulukirkko -teoksesta jälleenrakentamiseen. Kunnas on piirtänyt otteen myös Tuntemattomasta sotilaasta, mutta koko kirjaa hän ei lastenkirjaksi ryhdy tekemään rankan aihepiirin vuoksi.

Suosituksia

Minä, Mauri Kunnas -teos on aivan oivallinen kaikille Mauri Kunnas -faneille. Meidän pikkuväkikin katseli kiinnostuneena Maurin varhaisvuosien piirustuksia ja kuvia leikeistä Robin Hoodina. Kirja on mukavasti muiden Kunnaksen kirjojen kokoluokkaa ja sisältää paljon kuvia, joiden mukana on monia kansiluonnoksia ja varhaisia taidepläjäyksiä. Kerrassaan herkullista katseltavaa!

Minä, Mauri Kunnas on myös pala kulttuurihistoriaa. Tämä pala on Mauri Kunnaksen näköinen. Hän on itse päässyt vaikuttamaan siihen, millaisena hän haluaa yleisön hänet näkevän. Kirjailijakuva on kuitenkin rehellisen tuntuinen kaikkine epävarmuuden tunteineen ja harmituksineen sekä niine kertomuksineen, joissa Mauri Kunnas hapuilee ja harhailee päämäärättömästi ennen kuin hänestä tuli tuottelias suosikkikirjailija.

Mauri Kunnas ja mielenkiintoinen maailma

Ennustelin Richard Scarry -postauksessani, että teen samanmoisen tekstin Mauri Kunnaksesta, jonka ajattelin seuraavan kirjoissaan omalla tavallaan Scarryn viivanvetoja. Kirjallista elämää -haastetta varten hain kirjastosta Mauri Kunnaksen muistelmat (joista tulee oma postauksensa lähipäivinä) ja sain lukea sivulle 84 asti ennen kuin Scarryn nimi tuli esiin: "Tämä vaihe [tarinan synnyttäminen] sisältää runsaasti sohvalla makaamista, usein Richard Scarryn kirja mahan päällä." Vau!

Sekä Scarry että Mauri Kunnas ovat poikiemme takuuvarmoja suosikkeja. Melkeinpä kirja kuin kirja vie mennessään. Kunnakselta erityisiä suosikkeja ovat Koiramäet, Riku, Roope ja Ringo,  Koirien Kalevala, Seitsemän koiraveljestä, Herra Hakkarainen ja Robin Hood. Vaikka itse yleensä vieroksun sitä, että vanhoja tekstejä uudelleen lämmitetään (yleensä kaupallisiin tarkoituksiin), esimerkiksi Kunnaksen Kalevala ja Seitsemän veljestä eivät ärsytä minua rahtustakaan. Päin vastoin olen lukenut kirjoja kerta toisensa jälkeen ihastuksissani, sillä ne on tehty alkuperäistekstiä nöyrästi kunnioittaen ja sille kunniaa tehden. Kunnaksen kirjat tuovat tärkeät tarinat lähelle pieniäkin lapsia.

Kunnaksen matka meidän suosioomme 

Mauri Kunnas julkaisi ensimmäisen kirjansa, Suomalainen tonttukirja, 1979. Ennen kirjan ilmestymistä tehtiin TV2:lle kirjan kuvitukseen perustuva ohjelmasarja, jota olen alakoululaisena seurannut silmät ihastuksesta ymmyrkäisinä Koulu-TV:stä, jota siihen aikaan näytettiin aamupäivisin (jolloin muuta ohjelmaa ei tullut kummaltakaan Suomessa näkyvältä kanavalta) luultavimmin juuri koulujen käyttöön. Sen jälkeen Kunnaksen tuotanto on kasvanut valtavasti, ja nykyisin piirtäjältä on saatavana kirjallisen tuotannon oheistavarana myös muun muassa leluja, koriste-esineitä ja astioita, joita meidänkin lapsille on lahjaksi saatu muutamia.

Oma matkamme Kunnaksen kirjoihin ja varsinkin Koiramäkeen on alkanut Pohjois-Pohjanmaan museon satumaisesta Koiramäen lapset -pysyväisnäyttelystä. Olen kulkenut näyttelyssä jo parikymmentä vuotta sitten kummityttöni kanssa ja ihaillut sitä siitä lähtien joka käyntikerta ihan yhtä paljon. Omat lapsenikin haluavat näyttelyyn aina palata. - Suosittelen Oulun-kävijöille saman tien koko museota!

Meidän perheen luetuimmat kunnakset

Koiramäki-kirjat kertovat elämästä entisessä Suomessa maaseudulla, Koiramäen tilalla. Meidän poikia kirjoissa viehättävät erilaiset entiset puhteet ja työkalut, tavat ja tekemiset sekä koirien hahmoihin piirretyt henkilöt. Kaikki se, mitä Kunnas on kaupunkilaispoikana kirjoja varten itse opiskellut ja paperille siirtänyt, kiinnostaa valtavasti myös pikkuväkeämme. Onpa matka muinaiseen elämään avartava aikuisellekin. Koiramäestä on kirjoittanut blogissaan hiljattain myös Raisa. Koiramäki-sarjaan kuuluu kolme kirjaa, jotka on julkaistu myös kätevästi yhteisniteenä.

Riku, Roope ja Ringo ovat vauhdikkaita veijareita, jotka touhuavat omissa kirjoissaan monenmoista kivaa. Kuvituksen yksityiskohdat ja hurjat seikkailut avaruutta myöten pitävät pikkumiehet pihdeissään. Kaveruksista on postannut ainakin Reeta Karoliina. Riku-sarvikuonoa, Roope-pesukarhua ja Ringo-varista seurataan neljässä eri niteessä, joista on tehty myös kokoelmakirja Rikun, Roopen ja Ringon seikkailut.

Koirien Kalevala kertoo kansalliseepoksemme päätarinat upean kuvituksen kera. Kalevalan tarinathan ovat vailla vertaansa: huikeita seikkailuja ja kaikkivoipaa taikuutta, urheita ja uhkarohkeita sankareita ja toinen toistaan sykähdyttävämpiä kohtaloita. Kalevala on kirja, joka takuulla saa roolipelaamisesta innostuneen Harry Potter -nuorisonkin hurmioon. Sen muotoa ja kieltä pidetään liian yleisesti vaikeasti lähestyttävänä, ja sen käsitteleminen pölyttyneenä eepoksena ja kansallisaarteena loitontaa sitä lukijoista entisestään, vaikka se asemansa onkin ehdottomasti ansainnut. Uskon, että Koirien Kalevala alentaa merkittävästi lasten kynnystä tarttua ihan oikeaan kansalliseepokseemme myöhemmin. Ainakin meillä pojat ovat jääneet koukkuun.

Seitsemän koiraveljestä käy puolestaan läpi Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen. Ensimmäistä kertaa Seitsemää koiraveljestä kirjastosta lainatessani epäröin, joskohan pojat jaksavat kirjasta kiinnostua ollenkaan. Ilahduin kuitenkin kovin, kun pikkumiehet eivät olisi malttaneet kirjaa jättää kesken ollenkaan. Seitsemän veljeksen tarina on perustarina ihmisen elämästä ja kasvusta kaikkinensa, ja sehän ei voi kuin kiehtoa. Kunnaksen käsissä Kiven teksti on yksinkertaisunut lapsille sopivaan muotoon, mutta tuloksena on kuitenkin koirataiteilijan paksuin teos, ja kuvitus on tietysti loistava. Seitsemän veljeksen koirasovitus on luonteva kuin orava puunoksalla, lauletaanhan Eerostakin Kiven runossa Jukolan tiuskeana rakkina! Seitsemän koiraveljestä on tuonutkin Kunnakselle Pro Finlandia -mitalin vuonna 2002.

Herra Hakkarainen on sellainen veikeä kaveri, joka kävelee unissaan ja touhuaa sillä aikaa kaikenlaista hassua. Herra Hakkaraisen kanssa saa nauraa ja kummastella, ja samalla pääsee kurkistamaan moneen paikkaan, esimerkiksi maailman seitsemään ihmeeseen. Herra Hakkarainen seikkailee paitsi omissa kirjoissaan se vilahtelee myös muissa kirjoissa - onpa se eksynyt myös seitsemän veljeksen kanssa samoihin korpimetsiin.

Robin Hoodin tarina on sellaista poikakirjakamaa, ettei sitä pysty varmaan vastustamaan kukaan. Robin Hood on ollut Kunnaksen oma innokki jo lapsuusvuosina, joten on selvää, että lopulta se päätyi paperille myös maestron itsensä kuvittamana ja kertomana, pääosassa tällä kertaa yllättäen kissa, jonka Kunnaskin on todennut olevan sopivasti "itsenäinen eikä sitä määräillä".

Muut kirjat ja suosion salaisuus?

Kiistattomien suosikkien lisäksi meillä luetaan myös muita Kunnaksen lastenkirjoja. Viikingit tulevat on selvästi nousemassa pikkuhiljaa top 5:een ja Tassulan tarinatkin hauskuuttavat sitä mukaa koko ajan enemmän, kun eläinhahmot tulevat tutuiksi. Apua, merirosvoja on tuoreempi löytö, joka tulee ehdottomasti ankaraan tarpeeseen. Melkein jokaisessa Kunnaksen kirjassa on uutuudestaan huolimatta jotakin tuttuakin, kun kuvissa piileksii usein Hämähäkki-Heikki, jota on mukava yrittää pienimmänkin lukijan sivu sivun jälkeen löytää muun melskeen seasta. 

Kunnaksen suosio meidän perheessä perustuu ainakin lyömättömiin peruspositiivisiin tarinoihin, yksityiskohtaisiin taidokkaisiin kuviin, monipuoliseen huumoriin ja siihen, että kertomukset sisältävät fiktiivisen aineksen lisäksi myös tietoa reaalimaailmasta. Mauri Kunnaksen kirjojen todellisuus sykähdyttää vaivatta ainakin niitä (poika)lukijoita, jotka ovat kiinnostuneita seikkailuista ja maailman ilmiöistä monipuolisesti. Koska kirjat ovat kuvitukseltaan reheviä ja tarinoiltaan monisyisiä, maailman mielenkiintoisia ilmiöitä ihmetteleviä, ne kestävät vaivatta lukuisia lukukertoja. Kunnaksen teokset ovat kiistatonta klassikkoainesta.

Lisäluettavaa on esimerkiksi kirjailijan omilla sivuilla: http://www.maurikunnas.net/.

--------------------------------

Tervetuloa mukaan uudet lukijat! Mauri Kunnaksen lastenlukemiston merkeissä on hienoa juhlistaa täysiä kymppejä, kun lukijamäärä on nyt tasan 50!

10040

Meillä kävi tv-lupatarkastaja. Kerroin hänelle, ettemme katso televisiota, sillä se on säälimätön aikasyöppö. Tarkastaja totesi, että niinpä, se on kuin tupakanpoltto.

Yksi käsikirjoituksen rajapyykki on saavutettu. Olen tuhertanut pitkän proosan kässäriäni nyt niin kauan, että olen saanut aikaiseksi yli 10 000 sanaa! Se ei vielä ole paljon, mutta monta riviä jo kuitenkin. Välillä olen kirjoittanut yhden kappaleen, välillä monta sivua yhteen soittoon. Helmi-Maarian vinkistä aloin joka kirjoituskerta kirjoittaa jotakin, huvittipa tai ei.

Moni osaaminen koostuu paitsi sellaisesta tiedosta ja taidosta, joita pystyy helposti opettamaan ja "siirtämään" henkilöltä toiselle, myös niin sanotusta hiljaisesta tiedosta. Kun olen ylittänyt kymmenen tuhannen sanan rajapyykin, voin kertoa jo oppineeni yllättävän paljon kirjoittamisesta ja itsestäni. Valtaosa opistani on juuri hiljaista tietoa, joka tuntuu kehossa ja vaikuttaa asenteessa.

Suosittelen lukemaan Hanna van der Steenin innostavan kertomuksen siitä, kuinka hänestä tuli kirjailija. Hanna mainitsee tekstissään paljon tärkeitä asioita, joita voi peilata elämäänsä muutenkin kuin pelkästään kirjoittamiseen. Yksi yleinen huomio on se, että tärkeät asiat elämässä vaativat yksinkertaisesti paljon työtä. Ilman työn tekemistä mikään ei tule valmiiksi - aika itsestäänselvää, eikö, mutta helposti unohtuvaa? Toinen omistakin opeistani on Hannankin mainitsema huomio siitä, miten kirjoitustyö vaatii aikaa, aikaa ja vielä kerran aikaa. Sitä saa, kun esimerkiksi karsii jonninjoutavia aikasyöppöjä elämästään.

Hullu rakkaus. Selviytymisopas

Hannele Törrönen: Hullu Rakkaus. Selviytymisopas. WSOY. 2009.

Hullu rakkaus on ajatuksia herättävä teos tunteista kenties kuumimmasta. Kirjoittaja Hannele Törrönen osaa asettaa kysymyksiä ja tökkiä lukijaa miettimään erilaisia rakkaussuhteita. Hullu rakkaus kirjassa tarkoittaa suhdetta, joka jollakin tavalla runtelee sen osapuolia. Jompikumpi tai molemmat kärsivät, käyttäytyvät itsetuhoisesti, toimivat väkivaltaisesti, hukuttavat elämänsä johonkin addiktioon, antavat hyväksikäyttää itseään tai esimerkiksi unohtavat itsensä, toiveensa ja halunsa kokonaan. Joskus suhteen päättymisen jälkeenkin jompikumpi osapuolista jaksaa roikkua henkisesti suhteessa kymmeniäkin vuosia.

Rakkautta käytetään markkinoinnin vauhdittajana yhteiskuntamme kaikilla saroilla. Myös taide on käyttänyt rakkautta aiheenaan iän kaiken. Itsellänikin on parasta aikaa kesken Rakkauden aikakirja, joka kaiketi on kuvaus eräänlaisesta hullusta rakkaudesta. Samaan aikaan, kun avioerot ovat yleisiä, saattaa tuntua yllättävältä, että häihin satsataan nykyään ennennäkemättömiä taloudellisia ja henkisiä ponnistuksia!

Ihmiset tuntuvat täyttävän arvotyhjiötä rakkaudella ja kaikilla sen oletetuilla lupauksilla. Kun uskonnosta tai yhteisöstä ei ole tueksi elämän taipaleelle, kaikki toivo heitetään kumppanin niskaan. Luonnollinen vuorovaikutus ihmisten välillä on käynyt kovin kapeaksi. Ole luonani edes sinä, rakastettuni!

Törrösen teos kuljettaa lukijan läpi hullun rakkauden ilmentymien, valottaa syitä ja seurauksia ja kuvaa, miltä hullu rakkaus näyttää ja tuntuu. Lopuksi kirjoittaja antaa vinkkejä hullusta rakkaudesta irrottautumiseen:

Hullun rakkauden käsikirjoituksen muuttaminen on kova juttu. Sitä on yhdessä naputeltu, se on yhdessä tuotettu. Muutosta siihen ei voi kuitenkaan tehdä yhdessä. Kummankin on tehtävä oma osuutensa, ihan vain itsekseen.

Samalla Törrönen tulee antaneeksi aidon - voisiko sanoa terveen - rakkauden vihjeen.

Hullu rakkaus on tekijänsä näköinen. Kirjoittajan ammattitaito lastensuojelu-, päihde ja perhetyöstä näkyy tekstin otteessa. Asiantuntijan tekstiä siivittää ja keventää otteet elävästä elämästä hulluja rakkauksia kokeneiden lyhyinä tarinoina.

Suosittelen teosta selviytymisoppaaksi, parisuhteen puntarointiin (vaikkei ihan hullua olisikaan) ja välipalaksi rakkauden nälkään!

Kirjallista elämää -haaste

Olen saanut pinon suosituksia kirjoista, jotka käsittelevät kirjailijoiden elämää, heidän luomistyötään ja muita kirjoittamisen kysymyksiä tai jotka kertovat jotakin muuta kirjoittamisesta, kirjoittamalla elämisestä tai kirjallisuudesta itsestään. Nuo suositellut kirjat kiinnostavat minua niin, että olen päättänyt painottaa vastedes lukemisiani kirjailijaelämän suuntaan.

Haastan mukaan myös teidät muut Lukijat ja Kirjoittajat! Olen nimittäin kiinnostunut kuulemaan ja oppimaan, minkälaisia kirjoittajakirjoja on olemassa ja mistä niissä pidetään.

Ohjeet

Tarkoitus on siis lukea yksi tai useampi kirja kirjailijaelämästä, kirjoittamisesta tai kirjallisuudesta. Aihe on muuten vapaa. Kirja voi olla tyypiltään mikä tahansa: elämäkerta, kirjoittajaopas, kaunokirjallinen teos, esseekokoelma tai vaikkapa tutkielma. Idea on, että teoksen teema sopii Kirjallista elämää -haasteeseen. Haaste kestää vuoden loppuun asti.

Toivon, että haasteeseen mukaan lähtevä postaus otsikoidaan niin, että siinä näkyy myös haasteen nimi "Kirjallista elämää", jotta postaukset erottuvat muista kirjoituksista. Koetan kerätä vuoden lopussa listan haasteessa mukana olleista kirjoista kaikkien iloksi!

Haasteita on nyt menossa (ja lisää tulossa) vaikka millä mitalla, mutta sehän on vain hauskaa! Jokunen kirja sopii todennäköisesti mukaan useampaankin haasteeseen. Mukaan lähdöstä voit halutessasi ilmoittaa kommentissa.

Joitakin poimintoja

Olen itse niin fiilikseen luottava lukija, että luen haasteen rinnalla jatkuvasti myös kaikkea muuta kiinnostavaa. Kuitenkin tässä on sekalaisessa järjestyksessä joitakin suositeltujakin opuksia, joista osaan toivon tämän haasteen myötä pystyväni tarttumaan:

• Sata makkaralaatua ja yksi idea. 11 venäläistä kirjailijaa kertovat. (Toim. Anna Ljunggren ja Kristina Rotkirch)
• Kari Ojala: Ensimmäinen painos
• Janet Sternburg: The Writer on Her Work
• Claes Anderson: Luova mieli
• Hannu Raittila: Kirjailijaelämää
• Andrew Taylor: Kirjat jotka muuttivat maailmaa
• Terhi Rannela: Kirjoita nuorille
• Merete Mazzarella:  Fredrika Charlotta o.s. Tengström, kansallisrunoilijan vaimo
• Natalie Goldberg: Avoin mieli: kuinka elää kirjoittajan elämää
• Natalie Goldberg: Luihin ja ytimiin: kirja kirjoittajalle
• Märta Tikkanen: Kaksi

Kaikki lisävinkit ja suositukset otetaan avosylin vastaan!


LISÄTTY 17.5. klo 13.50
Joitakin aiemmin lukemiani, hyväksi kokemiani:

• Stephen King: Kirjoittamisesta. Muistelmia leipätyöstä
• Heikki Salo: (Kahle)kuningaslaji. Laululyriikan käsikirja.
• J. M. Coetzee: Huonon vuoden päiväkirja
• Jouko Turkka: Aiheita

Tunnistaminen ja tunnustaminen

Sain äitienpäivälahjaksi kirjastolainoja. Mikä upea idea! Suosittelen kokeilemista: Lainaaja valitsee joko sellaisia kirjoja, joista itse pitää, tai sellaisia, joista kuvittelee lahjan saajan pitävän. Joka tapauksessa tulos on eri kuin silloin, jos lahjan saaja kävisi itse lainailemassa. Mielenkiintoista ja avartavaa!

Toivon, että kirjalainoihin sisältyy lahjana myös lukuaika!

Yksi lainalahjoistani on Kai Vakkurin Sinä kirjoitat kirjan. Luovan kirjoittamisen opas (2006). Kirja on ohut ja nopealukuinen. Vaikka niin monessa kirjoittajablogissa onkin jo tultu siihen keskustelutulokseen, etteivät oppaat tee kenestäkään Kirjoittajaa, on niitä vaan mukava lueskella! Niistä saa parhaimmillaan ideoita ja ne toimivat tavallaan vertaistukena. Kirjoittajaoppaan lukeminen on kuin keskustelisi kirjoittamisesta jonkun toisen tekstintekijän kanssa.

Sinä kirjoitat kirjan -oppaan avulla tunnistin oman käsikirjoitukseni työvaiheen: "Aloittavan kirjoittajan vaikeus on, että hänellä on mielessään kuin suurina kaarina rakennetta kannattavat teemat, mutta työn alettua hän huomaa, ettei muita tarveaineita ole riittävästi. Seurauksena on joskus keskeyttäminen (--)." Hui kauhistus!

Tunnistatteko tilanteen?

Minusta tuo kuulosti tutulta ja pelottavalta. Tällaisessa vaiheessa sitä siis ryvetään täällä, mutta keskeyttäminen ei tule kysymykseen. Yli tästä mennään vaikka mikä olisi. Olen jo voiton puolella, kun olen tunnistanut ja tunnustanut tilanteen. Kiitos kirjoittajaoppaan!

(Olen muuten jo jonkin aikaa unelmoinut Terhi Rannelan kirjoittaman Kirjoita nuorille -oppaan lukemisesta. Onko kukaan lukenut tai selaillut sitä?)

Pjongjang

Guy Delisle: Pjongjang. (Pyongyang 2003. Suom. Saara Pääkkönen.) WSOY. 2009.

Blogistanian parhaita puolia on se, kun löytää kirjan, joka lumoaa ja jota tuskin ilman vinkkausta olisi huomannut. Näin on käynyt minulle, kun Booking it some more -blogin Booksy kirjoitti sarjakuvakirjasta nimeltä Pjongjang ja minä kiinnostuin, etsin kirjan käsiini ja sain luetuksi linnunlaulussa terassilla aurinkoisena lauantai-iltana. Ihastuin ikihyvikseni!

Pjongjang kertoo tekijänsä, kanadalaisen sarjakuvapiirtäjä ja -käsikirjoittaja Guy Delislen työkomennuksesta Pohjois-Korean pääkaupungissa Pjongjangissa. Olen ollut kovin kiinnostunut Pohjois-Korean tapahtuista ja koko maasta ilmiönä siitä saakka, kun luin pohjoiskorealaisen naisterroristin, Kim Huyn Heen muistelmat Sieluni kyyneleet. Me vapaan maailman kasvatit emmen voi kuvitellakaan, minkälaisessa umpiossa Pohjois-Koreassa eletään ja miltä heidän todellisuutensa näyttää. Aivopesu on ihmeitä tekevä konsti.

Koska Pohjois-Korea on kaikkea muuta kuin tavallinen paikka maan päällä, Delislen sarjakuva on kiintoisa. Sarjakuvapiirtäjä tuo taitavin juonivedoin ja kuvituksin esiin kokemuksiaan Pjongjangista ja sen ihmisistä. Teos on välillä vavisuttava, väliin hulvaton. Mitä pidemmälle tarinassa ehdin, sitä enemmän hekottelin, en Korealle vaan Delislen absurdeille kokemuksille kaupungissa, josta puuttuvat muun muassa ihmiset lähes tyystin. Delisle lukee sarjakuvassaan Pjonjangin vierailunsa aikana Orwellin 1984:ää - varsin sopiva matkaopaskirja siihen valtakuntaan!

Vaikka kuinka ajattelisi, että Pohjois-Korea on suljettu ja sulkeutunut valtakunta, on mahdotonta ymmärtää, miten valtiossa voidaan edelleen elää niin pimennossa. Tämän ihmettelyyn sarjakuvakin kannustaa. Demokraattisen kansantasavallan johtaja Kim Jong-ilillä ja hänen edeltäjällään, isällänsä Kim Il-sungilla on paljon yhteistä muiden itsevaltiaiden kanssa kaikkine kansaa alistavine ja suuruudenhulluine hankkeineen. Koko Pohjois-Korean ihmemaa paljastuu vasta sitten, kun se joko joutuu avaamaan pakosta rajansa tai se romahtaa täydellisesti, kuten Delislekin Pjongjangissa toteaa.

Delisle kertoo Pjongjangillaan niin paljon, että pakahdun, kun pitäisi valita, mistä tähän kirjoitan. Nostan nyt ainakin esiin sen, että kun länsimaat ulkoistavat muun muassa piirrettyjen elokuvien tuotantoa ensin Kiinaan, sitten isompien säästöjen toivossa edelleen Pohjois-Koreaan, syntyy aina vain enemmän piirrettyä elävää kuvaa, jota länsimaiden lapset vahtaavat silmät tapillaan. Kenenkään ei enää tarvitse vaivautua lukemaan, ja vähitellen ruvetaan kuvittelemaan, että tarinat ovat alkuperältäänkin tv-sarjoja. Länsimainen tuotanto siirrettynä Pohjois-Koreaan ei lisää kenenkään hyvinvointia - tai no, ehkä joku käärii siitä sievoiset summat rahaa (joskaan hyvinvointi ei ole sama asia kuin vauraus, varsinkaan harvainvauraus). Delislekin kertoo tekevänsä töitä Ranskan suurimmalle tv-yhtiölle, ja samaan aikaan pohjoiskorealaiset piirtäjät saavat palkkansa osittain riisinä.

Pjonjang on kuvaus yhdestä maailmamme kummajaisesta. Paitsi että se saa miettimään pohjoiskorealaisten arkea, se pistää lukijan kyseenalaistamaan omaakin todellisuuttaan: missä harhassa me elämme, mitä pajunköyttä meille syötetään? Samassa paketissa on roima annos Pohjois-Korea-tietoa, yhteiskunta- ja globalisaatiokritiikkiä ja lumoava taiteellinen muoto. Suosittelen!

En tiedä, vietetäänkö Pjongjangissa äitienpäivää, mutta iloiset toivotukset nyt kaikille maailman äideille joka tapauksessa!