Tiikeriäidin taistelulaulu

Kannen suunnittelu: Susanna Appel
Kannen kuva: Edith Held

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu. (Battle Hymn of the Tiger Mother. 2011. Suom. Auri Paajanen ja Susanna Tuomi-Giddings.) Siltala. 2011.

Olen lukenut Tiikeriäidin taistelulaulusta Mari A:n kirjablogissa, Kirjavassa kammarissa ja Kirjainten virrassa (linkit lopussa), joten osasin olla kirjaan tarttuessani varuillani. Otin hyvän asennon ja päätin, ettei Amy Chua saa minua provosoitua. Ei saanut. Sen sijaan kirja toimi loistavasti oman kasvatusnäkemyksen ja arjen käytäntöjen peilinä. Lisäksi löysin jopa itseironiaa Chuan kertomuksesta:

Olin lopulta alkanut pitää Cocoa [lemmikkikoiraa] eläimenä ja tajunnut, että siinä nyt vain oli paljon vähemmän potentiaalia kuin Sophiassa ja Lulussa. (s. 122)

Tiikeriäidin taistelulaulu on Amy Chuan kertomus omasta äitiydestään kahden tyttären perheessä. Chua on kiinalaisine sukujuurineen ensimmäisen polven syntyperäinen yhdysvaltalainen ja Yalen yliopiston oikeutieteen professori, joka on valittu 100 maailman vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon ja joka haluaa kasvattaa lapsistaan menestyjiä kasvatusmenetelmällään, jota hän kutsuu kiinalaiseksi tavaksi. Menetelmä on äärimmäinen: hän painostaa, pakottaa, uhkaa, alistaa, mitätöi. Yritin kaikesta huolimatta lukea kirjaa siitä näkökulmasta, mitä hyvää löydän Chuan tavasta olla äiti.

Usko lapsiin!

Chua kirjoittaa: "[L]änsimaiset vanhemmat ovat huolissaan lastensa psyykestä. Kiinalaiset vanhemmat eivät ole. He odottavat lapsilta vahvuutta, eivät heikkoutta, ja käyttäytyvät tämän vuoksi eri tavalla." (s. 46.) Tarkkanäköistä, eikö vain? Eihän meillä ole harvinaista se, että lastenpsykologit varoittelevat vanhempia toimimasta milloin mitenkin, ettei lapsi saisi traumoja, ettei pieni ihminen särkyisi tai kehitys vaarantuisi. Myös äidit keskenään puhuvat, miten suojella lapsia traumoilta. Kukaan ei todella uskalla tunnustaa olevansa vaativa ja tiukka vanhempi. Mistä kulttuuriimme on tullut sellainen usko, että lapsemme eivät kestä? Miksi luulemme, että vaikeuksien koittaessa lapsi luhistuu? Eikö oikeasti olisi kaikille parasta, että uskoisimme siihen, että vaikeudet tekevät vahvaksi lapsemmekin? Miksi annamme lastemme päästä helpolla ja luovuttaa, jos jokin ei heti onnistu:

Länsimaiset vanhemmat kantavat kovasti huolta lastensa itsetunnosta. Mutta harva asia on lapsen itsetunnon kannalta vahingollisempaa kuin se, että antaa hänen luovuttaa. Ja vastaavasti mikään ei vahvista itsetuntoa yhtä tehokkaasti kuin se, että oppii tekemään asioita, joihin ei uskonut pystyvänsä. (s. 74 - 75)

Sisaruussuhteet kukoistamaan

Äärimmäisistä kasvatustavoistani [Chua myöntää tapansa omalaatuisuuden!] oli sellainen mukava seuraus, että Sophia ja Lulu olivat keskenään hyvin läheisiä: he olivat asetovereita taistelussa määräilevää ja fanaattista [!] äitiään vastaan. [--] Kuten tytöille usein sanoin: "Minun tavoitteeni vanhempana on valmistaa teitä tulevaisuutta varten, ei saada teitä pitämään minusta." (s. 60)

Mikäpä sen mukavampaa kuin toisilleen läheiset sisarukset! Uskon, että vanhempien kilpailu lastensa suosiosta saattaa vaarantaa sisarusten välisen luonnollisen läheisyyden ja kiintymyksen. Chua kertoo myös vaihtaneensa Lulun soitinta sen vuoksi, etteivät siskokset alkaisi kilpailla keskenään.


Vanhemman ylpeys 

Lapselle tekee hyvää, kun hän huomaa, että vanhempi on hänestä ylpeä. Vaikka Chua määräsi tyttärensä hurjiin harjoituskertoihin soittimillaan, hän osasi ottaa menestyksestä kaiken irti. Kun esimerkiksi Sophia menestyy pianokonserttokilpailussa, äiti kertoo riehaantuneensa:

Kun paikallislehdessä julkaistiin artikkeli Sophiasta, minä suurensin ja kehystin sen. Kutsuin yli sata ihmistä konserttiin ja järjestin tilaisuuden kunniaksi isot juhlat. Sophia sai ensimmäisen pitkän iltapukunsa ja siihen sopivat kengät. Kaikki neljä isovanhempaa tulivat paikalle. [--] (s. 69)

On aivan selvää, että Chuan perheessä lapset huomaavat, kun ovat tehneet jotakin todella merkittävää. Pienistä menestysaskelista ei palkita, mutta kun todellinen edistyminen huomataan, se noteerataan isosti, jopa liioitellun mahtipontisesti. Tavanomaisesta osaamisesta ei kehuja heru:

Koira tekee jotakin, minkä kaikki koirat osaavat - esimerkiksi ui koiraa - ja me kehumme ja taputamme. Kuvitella kuinka helpooa olisi, jos voisimme kohdella tyttäriä samalla tavoin! Mutta emme me voi. Se olisi piittaamattomuutta. (s. 133)

Onnistumisen kehä

Kiinalainen malli perustuu menestykseen. Menestyksestä syntyy myönteinen kierre, jonka rakennusaineita ovat itseluottamus, kova työ ja yhä uudet onnistumiset. (s. 158)

Näinhän se menee, mutta vain kuitenkin parhaimmillaan. Chua myöntää, että kiinalaisessa mallissa epäonnistumisia ei osata käsitellä, niitä ei kerta kaikkiaan pidetä mahdollisina.

Vanhemman sitoutuminen

Chua paitsi teettää tyttärillään valtavasti työtä menestyksen eteen, hän myös on itse oikea tehopakkaus:

Toisinaan minä aamulla herätessäni ajattelen kauhulla kaikkea sitä, mitä minun on päivän mittaan tehtävä ja mietin kuinka helppo olisikaan tokaista: "Joo, kyllä me Lulu voidaan jättää tämän päivän viuluharjoitukset väliin." Toisin kuin länsimaiset ystäväni, minä en voi koskaan sanoa: "minun ei auta muu kuin antaa lasten itse tehdä omat valintansa ja seurata sydämensä ääntä, vaikka se ottaakin koville. Se on maailman vaikein tehtävä, mutta teen parhaani antaakseni heille tilaa." Sitten ystäväni saavat juoda lasin viiniä tai lähteä joogatunnille, ja minun pitää jäädä kotiin ja karjua lapsille ja saada heidät inhoamaan itseäni. (s. 160 - 161)

Chua tekee lastensa eteen kaikkensa. Hän kuljettaa heitä piano- ja viulutunneille parituntisia matkoja ja omistaa vapaa-aikansa, niin sanotun oman aikansa, tyttäriensä menestykselle. Jos jokainen vanhempi olisi lapseensa yhtä sitoutunut, meillä olisi paljon vähemmän sosiaalisia ongelmia.

Elämä omissa (tai ainakin äidin) käsissä

Kaikki ne länsimaiset vanhemmat, joilla on sama vastaus siihen, mikä on lapsille hyväksi ja mikä ei - minä vähän epäilen etteivät he itse tee valintoja ollenkaan. He tekevät vain samoin kuin kaikki muutkin. He eivät myöskään kyseenalaista mitään, vaikka länsimaisten pitäisi olla siinä niin erinomaisia. He vain hokevat sellaisia lauseita kuin 'lapsille on annettava vapaus seurata kutsumustaan', vaikka on ilmiselvää että siinä tapauksessa tuo 'kutsumus' on kymmenen tuntia Facebookia päivässä [--]. (s. 242)

Jos lapsen vapaus valita tekemisensä todella on tietokoneella istumista päivästä toiseen tai television katsomista kaiket illat, on aivan varmaa, että niissä perheissä, joissa tehdään jotakin muuta, tullaan siinä paremmaksi. Jos lapsi harjoittelee vaikka kaikki vapaa-aikansa ilmaveiviä, hän oppii sen.


Kiinalainen vanhemmuus vs. länsimainen vanhemmuus

Tiikeriäidin taistelulaulu on loistava teos kuvaamaan sitä, miten yhtä oikeaa kasvatusmenetelmää ei ole olemassa. Chua joutuu luopumaan tiukimmista periaatteistaan ja kallistumaan länsimaisempaan tapaan nuoremman tyttärensä kasvatuksessa. Yhtälailla kirja on kuvaus siitä, miten yksi keino on toimiva yhden lapsen kanssa, mutta jokin toinen sopii toiselle. Edelleen, kuten Chuakin kertoo, ei kiinalainenkaan kasvatustapa ole jokaisella Kiinassa samanlainen, eikä lansimaissa lapsia kasvateta yhden kaavan mukaan, eikä kummassakaan lapset ole toista onnellisempia. Tiikeriäidin taistelulaulu on yksi arvokas ravistelu yhteiskunnassamme, jossa curling-vanhemmuus on alkanut rappeuttaa kulttuuria, jos saksalaiseen psykiatriin on uskominen. Toisaalta meillä on omat vahvuutemme, kuten mahdollisuus sisäisen motivaation syntyyn ja luovuuteen.

Chua mainitsee joitakin kiinalaisen kasvatustyylin heikkoulsia. Kiinalainen vanhemmuus on yksinäistä, Chua toteaa. Hän kirjoittaa, ettei ole pystynyt kertoa kasvatuksellisista ratkaisuistaan kenellekään, mikä nostaakin esiin kysymyksen siitä, onko kyseessä sittenkään ns. kiinalainen tapa kasvattaa vai sittenkin narsistinen ja kieroutunut vanhemmuus. Chua sanoo, että kiinalainen vanhemmuus on yksi vaikeimpia asioita, joita hän tietää: on asetuttava alttiiksi rakastamiensa ihmisten vihalle. Kiinalainen vanhemmuus on "loputonta kiven vierittämistä ylämäkeen". 


Arvio ja suositukset

Vaikka Chua vaikuttaa totalitaariselta kasvattajalta, on tärkeä huomata, miten Tiikeriäidin taistelulaulu on kirjoitettu perheen kanssa yhteistyössä. Chua kuvaa sitä, miten hän tyttäriensä ja miehensä Jedin kanssa on käynyt teoksensa tekstiä läpi ja samalla terapoinut itseään ja perhettään. Kaikkein eniten kaipasinkin kirjaa lukiessani kuvausta Chuan ja hänen aviomiehensä suhteesta. Miten äärimmäisen luja kasvatustyyli vaikuttaa vanhempian parisuhteeseen? Chua toteaa kirjan lopussa, että Jed ansaitsisi kokonaisen oman kirjansa. Epäilemättä!

Kirjalliset ansiot Tiikeriäidin taistelulaulussa jäävät vähäiseksi. Vaikka aihe on todella kiinnostava, sivuja oli liiaksi täytetty luettelemalla tyttärien soitonopettajien nimiä, heidän taustojaan ja kuvauksia musiikin nyansseista niin, että tällainen tavallinen musiikinkuuntelija ymmärsi oman sivistymättömyytensä. Samalla tavalla kirjailijan sisaren sairaus ja kamppailu tuntuivat irrallisilta, vaikka jonkin merkityksen Chua näille tapahtumille koetti tarinaansa nivoa. Mieluummin olisin lukenut isän osuuden ohella enemmän vaikka siitä, miksi ylipäätään Chuan tyylinen 'menestys' on kasvatuksessa niin tärkeää.

Chuan teos on lastenkasvatuksen puolustuspuheenvuoro. Toisaalta Judith Rich Harris todistelee Kasvatuksen myytti -kirjassaan (2000), kuinka kotikasvatuksella on vain rahtunen vaikutusta siihen, millainen lapsesta kasvaa. Totuus lienee jossakin näiden näkemysten välimaastossa yksilöllisesti vaihdellen, mutta siitä huolimatta Tiikeriäidin taistelulaulu on ajattelua virkistävää luettavaa lapsiperheisiin.


Kirjan ja kirjailijan sivut:
http://amychua.com/


Tätä kirjaa en olisi huomannut ilman seuraavia loistavia kirjablogeja:
Mari A:n kirjablogi
Hannan Kirjainten virrassa
Karoliinan Kirjava kammari