Mietin, miksi ihmeessä (nuorten)kirjojen pitäisi kertoa vain niin sanotuista hyvistä nuorista. Tähän kysymykseen mielestäni keskustelu nimittäin kiertyy: saako kirjoittaa (nuorille) siitä, mikä ei ole virallista, hyväksyttyä, norminmukaista. Ja jos siitä kirjoittaa, saavatko (nuoret) ihmiset sitä lukea.
Miettikääpä, miksi julkimediasta puuttuu monilta osin esimerkiksi erityisnuorten näkökulma. Miksi esimerkiksi opettajien kohtaamista jopkapäiväisistä käytöshäiriöistä ei puhuta muualla kuin iltapäivälehdissä. Miksi huomattava osa väestöstä on uutisoinnin ulkopuolella lukuun ottamatta tilastotietoja: työttömyys on kasvanut niin ja niin monta prosenttia, toimeentulotuen määrä on kasvanut niin ja niin monta euroa, nuorisopsykiatrisen avun ulkopuolelle jää yhä useampi tarvitsija, teiniraskauksien määrä on kasvanut viime vuodesta. Osa todellisuudesta on vielä enemmän piilossa, kun kaikkien ihmisten arjesta, tavallisesta elämästä ei kerrota. Media maalaa omanlaistaan, valheellista kuvaa eteemme. Toisaalta viihde taas vääristää todellisuutta yliseksuaalisine muotoineen ja tekaistuine unelmineen. Uskotteko, että sillä maailma pelastuu? Minä epäilen, ettei todellakaan.
Taide - yhtenä sen osana kirjallisuus - on aina ollut valtamediaa tarkkasilmäisempi. Kirjallisuudella ei voi olla kiellettyjä aiheita. Kaikkea ei tarvitse kaikkien lukea, mutta kaikesta pitää kirjoittaa.
Mitä te ajattelette?
Nyt minä alan taas kirjoittaa.
 |
| freedigitalphotos.net / photostock |
Tom Sawyer ja Huckleberry Finn olivat varmasti koulussa erityisen huonoja ja Peppi Pitkätossu. Harry Potterillakin tuntuu olevan vaikeuksia olla hiljaa.
VastaaPoistaKaskiahon Tulitikkuihmisiä,Miikkasen Koukussa, Parkkisen Onnenpoika ja pelienkeli sekä Lehtisen Siivet varpaiden välissä kertoo osin huumeiden käyttäjistä ja moniongelmaisista, eli murros on jo tapahtunut
Nuorille saa ehdottomasti kirjoittaa kaikesta, kaikesta siitä mitä koskee heidän elämää ja herättävät tunteita. Ei se nuorena oleminen ole aina ruusuilla tanssimista; vanhemmat erovat, pahoinpitelya, onnetonta rakkautta... jopa samaan sukupuoleen.
VastaaPoistaNäköjään vieläkin monet sitä mieltä että väkivaltaiset elokuvat sopii nuorille, mutta rakkaus tabua...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKorjasin lukuisat lyöntivirheet:
VastaaPoistaMutta miten kirjoittaa ja minkä ikäisille?
Näissä keskusteluissahan on kiistelty siitä, pitäisikö lasten- ja nuortenkirjat lajitella ikäluokittain.
Minusta sellainen ei ollut tarpeen aikaisemmin. Vain silloin, jos kirja oli hyvin vaikeatajuinen, se ei sopinut lapselle.
Nyt aikamme on yliseksuaalinen ja väkivaltainen. Rajoja täytyy laittaa, suojella nuorempia lapsia, muutoin 8-vuotiaat lukevat isojen teinien kirjoja, joissa on avointa seksiä ja väkivaltaa.
Toiset vastustivat ikäryhmittelyä, toiset eivät. Sitähän harrastetaan rutiininomaisesti monissa maissa.
Minun ehdotukseni oli alkujaan, että yllä mainittu kirja on sopiva aikuisille tai lukiolaisille, siis aikuistenosastolle kirjastoon.
Toiset vastustivat sitä ankarasti. Kommenttini ovat to luettavisa myös omassa blogissani. Sieltä näkee, mitä todella sanoin.:)
Pitkissä keskusteluissa olisi tärkeää lainata toisen mielipidettä sanatarkasti, jotta ei laita omia kuvitelmiaan toisen sanomisiksi.
http://blogisisko.blogspot.com/2011/12/lasten-ja-nuortenkirjat.html
Tässä vain tuntemuksiani tuosta keskustelustra.
Tämäpäs onkin mennyt aivan ohitseni. Täytyy palata paremmalla ajalla lukemaan Annan ja Lastenkirjahyllyn kommentit.
VastaaPoistaÄkkiseltään olen ikäsuosituksia vastaan kirjojen osalta. Lukeminen ei ole samalla tavalla ikäsidonnainen asia kuin elokuva- tai pelimaailma. Uskon, että kirjan sijoittelulla sekä kirjakaupassa että kirjastossa, ammattimaisuudella edellisissä paikoissa, kirjojen näkyvyydellä, ulkoasun suunnittelulla on merkitystä paljon.
Se, mikä joskus on ongelmallista on, että kirjan nimi ja ulkoasu viittaa aivan väärään ikään verrattuna kirjan sisältöön. Siksi erityisesti lastenkirjallisuudessa pitäisi jaksaa nähdä vaivaa myös kirjan ulkoasun suunnittelemiseen.
On tärkeää, että nuori ja myös lapsi voi kokea asioita lukemalla. Tunnetaitojen ja emapatian harjoitteleminen ovat nekin osa elämää, joihin lapsi kuitenkin tarvitsee usein peilaavaa aikuista. Siksi esimerkiksi en itse kavahda Lidgrenin usein aikuisten mielestä rajujakin teemoja (kuolema, itsemurha, kiroilu, pelko). Ne ovat tärkeitä juuri siksi, että niihin voi tutustua ja niitä voi kokea jo lapsena. Curlingia en ole koskaan oikein kannattanut näissä asioissa.
Jokke, murros on menossa koko ajan, ajattelen. Se näkyy vain eri aikoina eri asioissa.
VastaaPoistaHannele, olen kanssasi täsmälleen samaa mieltä.
Anna Amnell, muissa blogeissa käyty keskustelu oli erittäin mielenkiintoinen ja nostan sinulle ehdottomasti hattua siitä, että olet tuonut asiaa esille ja jaksanut perustella mielipiteitäsi monipuolisesti. Sinänsä ikäluokitteluissa ei ole minusta mitään väärää - toimivathan ne oikeastaan jopa kirjojen markkinointivälineenä, ja mitä enemmän luetaan, sen parempi. IkäRAJOJA en missään nimessä kuitenkaan kannata. Rajojen kohdalla voidaan aina kysyä, kenen rajoista on kysymys ja toimivatko ne todella. Kammoksun ajatusta, että kirjan ostajalta kysytään henkilöllisyystodistusta, mihin ehkä pahimmillaan rajat johtaisivat!
Minä olen tyytyväinen, että Huotarisen Valoa valoa valoa on nimenomaan nuortenkirja. Voin silti kertoa, ettei kummityttöni - Mimin ja Mariian ikäinen - jaksanut teosta lukea sen tyylin vuoksi.
Luuletko todella, että kahdeksanvuotiaat haluavat lukea seksikohtauksia ja väkivaltaa? Minun tulee mieleen kysyä, että jos suojelemme lapsia lukemiselta, miltä oikeastaan heitä suojelemmekaan. En osaa itse pätevästi vastata tähän kysymykseen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että lapsuus on arvokas asia, jota on hyvä vaalia.
Valkoinen Kirahvi, kirjoitat viisaasti. Lisäksi minäkään en kannata curlingia, ja samaa ajattelen kanssasi elokuvista ja kirjoista.
Asiasta olen muuten aiemminkin kirjoittanut jotakin täällä: http://luenjakirjoitan.blogspot.com/2011/07/lapsilta-kielletty.html
Paula, tässä oma loppuanalyysini mainitusta kirjasta:
VastaaPoista"
Suosittelisin tätä kokeilevaa romaania aikuisten osastolle. Siinä on hankalahko rakenne ja runsaasti vaikeasti käsitettävää ja jo vanhentuneeseen postmodernismiin liittyvää kirjoittamisen teoriaa ja vahvaa seksuaalisuuden kuvausta - vaikka sitä on määrällisesti suhteellisen vähän. Se on kuitenkin kirjan keskeinen ilmiö. Lisäksi kirjan toisen päähenkilön kohtalo on erittäin traaginen ja päättyy itsemurhaan. Kirjan viimeinen sana on onneksi 'elämänhalu'."
koko juttu täällä:
http://blogisisko.blogspot.com/2011/11/vilja-tuulia-huotarinen-valoa-valoa.html
Olen pohtinyt pohtinut näitä asioita jo aikaisemmin eli sitä, miten kirjoittaa lapsille ja nuorille:
http://aurorakirjat.blogspot.com/2006/11/voiko-tyttkirjassa-olla-kauhua-ja.html
Linkissä uusimmat kirjani, joissa ollaan 1500-luvulla, ja ongelmina ovat mm lyhytkasvuisten asema ja lapsiavioliitot. Silloinkin jotkut ajattelivat, että pikkutytöt ovat valmiita seksiin eli heidät naitettiin lapsina yläluokan ja kuninkaallisten piireissä.
http://amnellinlucia.blogspot.com/search/label/lapsiavioliitot
Anna, kirjoissasi on tärkeitä aiheita.
VastaaPoistaMinä en löytänyt Valoa valoa valoa -teoksesta erityisen vahvoja seksuaalisuuden kuvauksia. Minä luin ne enempikin tekstin takaa, jolloin ne kumpusivat lähinnä omista mielikuvistani. Sinänsähän seksuaalinen heräämien kuuluu nuoruuteen ja hyvinkin noin neljätoistavuotiaiden elämään, joten vahvakaan seksuaalinen lataus ei tällaisessa kirjassa olisi ihmeellistä. Seksuaalisuus on samalla tavalla kirjan ilmiö kuin on vastaavassa kirjassa, jossa kuvataan heterosuhdetta. Kaksi ihmistä rakastuu.
Mimin kohtalo on traaginen, mutta itsemurhaa käsitellään mielestäni taidokkaasti, ei niin että se hyppäisi lukijan silmille.
Tämä on mielenkiintoista! Valoa valoa valoa jättää todellakin tilaa tulkinnoille. Siinä(kin) kirja onnistuu erinomaisesti. Muun muassa rakanteensa vuoksi se ei ole kaikkien nuotrten kirja, mutta eiväthän kaikki kirjat ole muutenkaan kaikkien lukijoiden kirjoja.
Kiitos noista linkeistä! Tutustun niihin ajan kanssa.
Mielenkiintoinen keskustelunaloitus - jälleen kerran. Olen tosin itse kuumehouruissa tällä hetkellä ja taidan kirjoittaa hieman aiheen vierestä, mutta!
VastaaPoistaHeti tuli vain mieleeni, aika kun teininä (öö...yläasteella lähinnä seiskalla, kasilla) vielä jonkun verran luin nuortenkirjoja, vaikka olin siirtynyt jo osaksi aikuistenpuolelle. Koin silloin nuortenkirjat melko samantyylisiksi. En osaa enää antaa esimerkkejä kirjoista, joita silloin satuin summamutikassa lukemaan (sieltä vain hyllystä poimin nimen tai kannen tai takakansitekstin perusteella lukemista). Silloin tuntui kuitenkin, että KAIKKI (hieman ehkä kärjistystä, mutta silti) kirjat kertoivat näistä jollain tapaa surullisista ja elämänkolhimista nuorista. Siis jos ei oteta huomioon Viisikkoja ja muita jännityssarjoja jne. Siirryin osaksi siksi kokonaan aikuisten puolelle, koska koin että löysin sieltä kaikenlaisia elämäntarinoita, jotka eivät olleet vain joko pelkkää hölynpölyä tyyliin Sweet Valley High ja tai rankka-aiheisia siskoni-teki-itsemurhan-veljeni-käyttää-huumeita-serkku-ryöstää-autoja-viikonloppuisin. Aikuisten puolelta löysin tavallisista kaduntallaajista kertovia kirjoja, joissa yhdistyy suru ja elämänilo sen kummemmin alleviivaamatta. No, nämähän ovat vain kuumeisen tyypin muistikuvia kymmenen vuoden takaa, mutta tuollaisia muistoja minulta on nuortenkirjoista jäänyt. Olin itse pirtsakka nuori neito kaveriporukan keskellä, elämä oli hauskaa vaikka välillä vitutti:) Olisin kuitenkin useammin halunnut lukea nuoren pienieleisestä arjesta, jossa puhutaan suoraan, mutta vältetään ääripäät.
Kuten sanoin, ehkä hieman asian vierestä, mutta halusin höpistä, kun mieleeni tuli. Ja usein nuortenkirjoja lukiessani mietin mitä teini-Sonja olisi kustakin kirjasta tykännyt.
Arvokas kommentti, Sonja!
VastaaPoistaTietenkään kaiken ei tarvitse olla vain kurjuutta ja hammasten kiristystä. Monipuolisuus on kaikessa plussaa. Sellaista kirjallisuutta kaipaan (nuorillekin), jossa on tasoja, kuten esimerkiksi Valoa valoa valoa -teoksessa.