Anne Frank 1929 - 1945 on päähenkilönsä elämäkerta. Carol Ann Leen teos valottaa Anne Frankin Päiväkirjan ympärillä ollutta todellisuutta niin Annen sukutaustan, lapsuusajan kuin päiväkirjavuosienkin osalta sekä paljastaa myös keskitysleirielämää ja Annan läheisten sodan jälkeisiä vaiheita. Teos onnistuu hyvin siinä, ettei se liiemmin toista Päiväkirjan tekstejä, vaan kertoo monia asioita noiden sivujen takaa. Annesta piirtyy eloisa, Päiväkirjasta tuttua neitoa monisyisempi kuva.
Anne Frankin elämä on kiinnostava, mutta on kamalaa huomata, että kiinnostavan siitä tekee juuri ne asiat, mistä saksalaisneito ja hänen päiväkirjansa ovat kuuluisia: holokausti ja toisen maailmansodan hirvittävät tapahtumat. Itse Päiväkirja on toki muutakin. Se on kirjallisesti ansiokas ja paljastava teos nuoren naisen kasvusta ja ajatuksista. Oman leimansa Päiväkirjalle lyö kiistämättä kuitenkin julmin vaihe ihmiskunnan historiassa.
Ihmiset pahuuden hampaissa
Anne Frankin elämäkerrasta on järisyttävää lukea, miten juutalaisten olot käyvät toisen maailmansodan kynnyksellä kuukausi kuukaudelta aina vain kurjemmiksi, aluksi Saksassa, lopulta myös miehitetyissä Alankomaissa. Juutalaiset eivät saa ajaa polkupyörällä eivätkä käydä kalassa, elokuvista ja luistelukentistä puhumattakaan. Silti heidän elämänsä yrittää jatkua kuin mitään ei tapahtuisi: lapset käyvät koulua ja vanhemmat töissä, he unelmoivat tulevaisuudesta ja odottavat, että vaino loppuu pian. Pinnan alla kuitenkin tapahtuu. Monet yrittävät Yhdysvaltoihin, mutta 40-luvulla oli jo liian myöhäistä. Tämä selvisi myös Frankin perheelle, joka päättääkin tuttaviensa kanssa piiloutua, kun Anne on 13-vuotias. Se on sitten jo osa kirjallisuushistoriaakin.
Kahden vuoden - niin, kaksi kokonaista vuotta samojen seinien sisällä saman seuran kanssa! - piileskelyn jälkeen Anne perheineen joutuu keskitysleirille. Carol Ann Lee kuvaa leirien oloja reilun yhden luvun verran, mutta se on tarpeeksi. On mahdotonta kuvitellakaan, mitä juutalaiset ja muut vainotut ovat Euroopassa 30- ja 40-lukujen aikana kokeneet. En pysty ymmärtämään sen kaltaista pahuutta, johon osallistuu vieläpä valtavat väkijoukot. Esimerkiksi juuri Amsterdamissa juutalaisväestö väheni 75 %:lla! Lee lainaa saksalaisselontekoa: "Kaikki [juutalaisväestön poistaminen kaupungista] sujui välikohtauksitta. Alankomaiden väestö vastustaa pakkosiirtoja ankarasti, mutta valtaosa ei tuo tunteitaan julki (s. 324)." Mitenköhän olisin itse toiminut? Olisinko kaiken antanut tapahtua?
Toisaalta taas juutalaisväestö kuvitteli, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. "Ajattelimme, että kaikki käy hyvin, kunhan teemme mitä vaaditaan. Kun passiin käsketään lisätä J-kirjain, niin kaikki tottelevat ja lisäävät. (--) Ajattelimme, että jos pidämme tähteä, noudatamme ulkonaliikkumiskieltoa ja tottelemme kaikessa, meille ei käy kuinkaan. Me tosiaan uskoimme niin (s. 260)", selvittää Eva Geiringer, Annen kanssa samankaltaiset kokemukset läpikäynyt mutta hengissä selvinnyt ystävätär, josta lopulta tuli jo edesmenneen Annen siskopuoli. Olisinko itsekin uskonut kaiken muuttuvan pian? Mitä nyt oikein maailmassa tapahtuu, ja mihin uskon?
Nuori kirjailijatar ja päiväkirjan tie
Kirjassa minua kiinnostaa paljon myös Annen kirjailijuutta ja päiväkirjaa pohtivat osuudet. Otan kirjalla siis myös osaa Kirjallista elämää -haasteeseen. Tuntuu uskomattomalta, että Anne haaveili kirjailijan urasta, ja vaikka kuoli ennen yhdenkään tekstinsä julkaisemista, hän on nyt yksi tunnetuimpia kirjailijattaria maailmassa.
Päiväkirjan tarina on kiinnostava. Anne kirjoitti sitä aluksi itselleen, välillä kirjemuodossa käyttäen vastaanottajana mielikuvitusystävää. Päiväkirja oli Annelle uskottu, kuin paras ystävä, joka piilopaikasta puuttui. Radiosta kuultuaan, että päiväkirjalla saattaisi olla arvoa sota-ajan arjen dokumenttina, hän alkoi itse toimittaa sitä julkaisemista silmällä pitäen. Päiväkirja jäi kuitenkin kesken, kun Frankin perhe löydettiin piilostaan.
Eri vaiheiden kautta kirja päätyi sodan jälkeen Annen isälle Otto Frankille, joka toimitti siitä kustantamoon omannäköisensä kappaleen. Päiväkirjan mahdollista menestystä puntaroitiin moneen kertaan, kunnes yksi kustantamo teki vielä omat muokkauksensa poistaen lähinnä nuoren naisen seksuaalisuuteen liittyviä katkelmia. Kirja julkaistiin 1500 kappaleen painoksena kesäkuussa 1947, jolloin Anne olisi täyttänyt 18 vuotta. Sittemmin kirjasta on otettu uusia uudistettuja painoksia, jossa alkuperäismateriaalia on käytetty hyödyksi eri tavoin. Löytyipä muutama kadoksissa ollut sivu päiväkirjasta vielä 1990-luvun lopulla!
On siis selvää, että se, minkä me tunnemme Anne Frankin Päiväkirjana, poikkeaa monilta osin alkuperäisestä nuoren tytön muistikirjasta. Alkuperäisen kirjan alkulehdillä kirjalliset kyvytkään eivät pääse esiin niin, kuin olemme tottuneet Anne Frankista ajattelemaan. Kolmetoistavuotias tyttö kirjoittaa ikäisensä näköisiä tekstejä: listoja ominaisuuksista, joita kauniilla naisella on, asioita koulukavereistaan ja niin edelleen. Harjaantumisen myötä taito kuitenkin kasvaa, ja päiväkirjasta tulee menestys. Otto-isä toteaa: "Kaikki lukemani on niin sanoinkuvaamattoman jännittävää, etten malta lopettaa. En osaa selittää tätä sinulle! (--) Hän kirjoittaa aikuistumisestaan uskomattoman itsekriittisesti. Teksti olisi kiinnostanut minua, vaikkei se olisi ollut hänen kirjoittamaansa (s. 405)."
Päiväkirjansa ohella Anne kirjoitti piilossa olonsa aikana myös muuta, lähinnä erilaisia tarinoita. Anne pohtii kirjoittajaidentiteettiään, kuten kuka tahansa kynäilijä: "[T]iedän, että osaan kirjoittaa - tarinoitteni joukossa on pari hyvääkin (--) - mutta nähtäväksi jää, onko minulla todellisia lahjoja. (--) [P]ystynkö koskaan kirjoittamaan mitään suurta, tuleeko minusta milloinkaan sanomalehtinainen tai kirjailija? Toivon niin, voi, toivon sitä niin kovasti, sillä kirjoittaessani pystyn tavoittamaan kaiken (--) (s. 320)." Pahinta, mitä Anne saattoi kuvitella, oli päiväkirjan katoaminen, sillä hän koki, että hän katoaisi siinä mukana. "En halua elää tyhjän takia niin kuin useimmat", hän kirjoitti.
 |
| Kuva Anne Frankin kotisivulta. |
Lopuksi
Villasukka kirjahyllyssä luki Anne Frankin Päiväkirjan vähän aikaa sitten. Ajattelin silloin, että luen Päiväkirjan uudestaan itsekin, mutta sitten silmiini osui tämä uusi elämäkerta. Teoksena tämä ei ole Päiväkirjan veroinen, mutta sen rinnalle hyvä taustoittava ja selittävä lisä. Minulle, joka pitää kirjailijakirjoista ja elämäkerroista, Anne Frank 1929 - 1945 oli myös oivallinen valinta. Yhtä lailla historian kuvauksena tämä Carol Ann Leen teos on kiintoisa.
Suosittelen siis ehdottomasti kaikille Anne Frankin ystäville, historiasta (varsinkin toisesta maailmansodasta ja holokaustista) kiinnostuneille ja vähän myös kirjailijaelämästä innostuneille.
Tähtiä: 3/5
Tämän Anne Frankin elämäkerran on lukenut aiemmin myös Susa P. ja kirjoittanut siitä kirjastossaan.
Tämän Anne Frankin elämäkerran on lukenut aiemmin myös Susa P. ja kirjoittanut siitä kirjastossaan.
Nyt on vielä noin päivä aikaa vastata palautekyselyyni ja osallistua arvontaan!
Ihana, että postasit tästä! Elämäkerta kiinnostaa. On aikaa jo kovasti päiväkirjan lukemisesta. Siitä huolimatta oli aikamoinen kokemus seisoa huoneiston sisäpuolella Amsterdamissa noin kymmenen vuotta sitten, kun kirjan lukemisesta oli kulunut toinen mokoma.
VastaaPoistaPaula, minä janoan taiteilija- ja etenkin kirjailijaelämänkertoja. Tämä on mennyt minulta ohi. Aloittlein silloin blogia ja oli aikamoista, kun melkein pioneerina myin itseäni kustantamoille...
VastaaPoistaSiis Anne Frankin Päiväkirja on niin iso kokemus lukea nuorena tyttönä, että se on jo oma juttunsa. Ja myös se, että hän listaa noita ominaisuuksiaan ja kirjoittaa haaveistaan, niihin samaistui ja vertasi omiin päiväkirjamerkintöihinsä ja sitten kuitenkin se...loppu.
Näin televisiosta dokumentin Anne Frankin isän sihteeristä, joka auttoi heitä, toimitti ruokaa etc. Siitä on sen verran aikaa, etten muista oliko siinä mukana yksi perhekin. He toivat kaikkea mitä Frankin perhe vankeudessa tarvitsi.
Toivottavasti mahdollisimman moni lukee sekä tämän että myös Anne Frankin Päiväkirjan.
Kiitos tärkeästä postauksesta!
Kuten tekin, Valkoinen kirahvi ja Leena, luin Anne Frankin päiväkirjan nuorena tyttönä. Samoin kuin Päiväkirjassa myös tässä elämäkerrassa on vahvana juuri se ristiriita, joka syntyy toiveikkuuden, elämänilon ja nuoren elämän loppumisen ristiaallokossa.
VastaaPoistaOtto Frankin sihteeri Miep Gies oli tosiaan yksi auttajista, mutta heitä oli muitakin. Otto Frank meni sodan loputtua myös asumaan vähäksi aikaa entisen sihteerinsä ja tämän miehen luokse. Todella koskettavaa, että tällaista lähimmäisenrakkautta on olemassa. senkin vuoksi elämäkerta kannattaa lukea!
Nyt tekisi mieli tarttua Päiväkirjaan! Amsterdamiinkin tekisi mieli. Tietäisin, mihin suuntaisin ensimmäisenä! Olet onnekas, Valkoinen kirahvi, kun olet saanut jo käydä Anne Frankin talossa.
Kiitos tästä! Olen joskus nuorempana lukenut päiväkirjan enkä ole oikein sen jälkeen palannut Annen elämään. Sinun kirjoituksesi kuitenkin luin nyt ja raskaasta aiheesta huolimatta oli hyvä palata Annen elämään hetkeksi.
VastaaPoistaOlen myös lukenut tämän joskus nuorempana ja käynyt myös Amsterdamissa. Aikanaan tämä oli järisyttävä kokemus, nuoren tytön ihon alle menevä, mutta myös pelottava kokemus.
VastaaPoistaSe, että ihmiset alistuivat ja alistuivat johtuu siitä, ettei heillä ollut muuta mahdollisuutta, ei ollut ketään joka olisi puolustanut heitä.
Myös Suomeen tuli juutalaispakolaisia, ensimmäiset 1938, jolloin jo monissa maissa alettiin kiristää heidän maahantulopääsyään. Niin Suomikin teki, ja seuraava laiva käännytettiinkin takaisin Saksaan.
Eli emme mekään tästä selviä puhtain käsin, niin kuin ei mikään maa Euroopassa, ei myöskään Yhdysvallat ja se on yksi syy miksi holokausti herättää niin vahvoja tunteita, sillä siinä on myös kollektiivista syyllisyyttä, miksei näitä kauheuksia estetty, miksei tarjottu turvaa kärsiville ihmisille.
En siis tätä, vaan päiväkirjat. Anteeksi sekoilu ;(
VastaaPoistaSonja, suosittelen kyllä tätä elämäkertaa! Se antaa lisää sävyjä Päiväkirjaan.
VastaaPoistaJaana, holokaustiin ja kirjoituksiin ja puheisiin siitä liittyy tosiaan tuo kollektiivinen syyllisyys. Ennen kauheuksia olisi voitu tehdä paljonkin. Uskon, että myös juutalaisilla olisi ollut mahdollisuus vaikuttaa tapahtumiin jollakin, edes pienellä tapaa (vaikka tietenkään en missään tapauksessa halua heidän syykseen laittaa hirvittävää kohtaloaan). Haluan nimittäin uskoa, että jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Jokainen meistä on vastuullinen. Myös uhrit ovat vastuussa, vaikka heidän syytään tapahtumat eivät koskaan olekaan. Mitä taas näihin toisen maailmansodan tapahtumiin tulee, jälkiviisashan on aina helppo olla.
Siitä huolimatta on mahdotonta ajatella, miten niin monet ihan oikeasti sulkivat silmänsä kansanmurhalta ja vielä uskomattomampaa on se, että siihen lähtivät niin monet mukaan. Onneksi löytyi myös noita Giesin tapaisia Ihmisiä. Toivon, että itse pystyisin tekemään tarvittaessa oikeita tekoja.
Kiitos linkityksestä ja kirja-arviosta! Tästä aiheesta on mielestäni tärkeä puhua edelleen, vaikka 2. maailmansodan tapahtumista onkin jo aikaa. Nyt viimeistään täytyy hankkia käsiin tuo Carol Ann Leen kirja, kiitos muistutuksesta!
VastaaPoistaHieno arvio. Jos en olisi jo lukenut kirjaa, lukisin sen varmasti tämän arvion perusteella:) Hyvä pointti muuten, että vaikka Anne ei ehtinyt itse julkaista yhtään kirjaa, hän on silti maailman tunnetuimpia kirjailijoita.
VastaaPoistaVillasukka, olen aivan samaa mieltä. Tunnen itse, miten paljon on jo unohtunut. Nuoremmat sukupolvet ovat entistä kauempana näistä tapahtumista. Tämä on tärkeää historiaa.
VastaaPoistaSusa P., kiitos :-)!
Tuo Jaanan kommentti on hyvä, laaja kollektiivinen syyllisyys varmaan sellittää osittain miksi holokausti on yhä edelleen ajankohtainen. Luen juuri japanilaisen kirjailjan romaania, jossa siinäkin vilahtaa tämä teema... ehkä Anne Frankin tarina on omiaan juuri herättämään näitä miten minä toimisin ja miksei tehty mitään-kysymyksiä, koska jokainen voi eläytyä tilanteeseen.
VastaaPoistaAlkoipa, Booksy, kiinnostaa tuo lukemasi kirja! :-)
VastaaPoistaKaikki voivat eläytyä tästä hetkestä käsin. On helppo sanoa, että kyllä minä ainakin olisin sanonut, että tämä on väärin, ja kyllä olisin uskaltanut nousta vastustamaan vääryyttä vaikka oman henkeni uhalla. Kiinnostavaa on, että silti jää aina epäilys kytemään: olisinko ihan oikeasti? Enkö olisi ollut ihan yhtä sokea kuin kaikki muutkin silloin ennen?
Toivon, että silmäni olisivat auki nyt ja pysyisivät niin aina!