Poikani Kevin

Kansi: Jussi Jääskeläinen

Lionel Shriver: Poikani Kevin. (We need to talk about Kevin. 2003 Suom. Sari Karhulahti.) Avain. 2006. (544 sivua)

 "Te heräätte, katsotte telkkaria, menette autoon ja kuuntelette radiota. Sitten te menette teidän omalle pikku työpaikalle tai omaan pikku kouluun, mutta siitä ei kerrota kuuden uutisissa, koska - niin, arvatkaa mitä? Oikeastaan teille ei tapahdu mitään. Te luette sanomalehteä tai kirjaa, jos tykkäätte romaaneista, ja se on ihan samanlaista kuin telkkarin katselu mutta vielä tylsempää. Te katsotte telkkaria koko illan tai lähdette ulos niin että voitte mennä katsomaan jonkin elokuvan, ja ehkä joku soittaa teille niin että te voitte kertoa teidän kavereille, mitä te olette katsoneet. Ja tilanne on kuulkaa mennyt niin pahaksi, että minun mielestä ne ihmiset, jotka on telkkarissa katsoo telkkaria puolet ajasta. Ja mitä ne ihmiset tekee, jotka rakastuu jossain elokuvassa? Menee tietty elokuviin. (--) Ne jotka tosiaan tekee jotain on jumalauta uhanalaisia." (s. 483)

Näin tylyttää meitä 16-vuotias Kevin, tarkkanäköinen koulusurmaaja Lionel Shriverin mestariteoksessa Poikani Kevin. Kirjeromaani kertoo meistä, sinusta ja minusta, länsimaisten hyvinvointiyhteiskuntien jäsenistä, jotka haaveilemme monenlaisesta. Turhaudumme individualististen haaveittemme saavuttamattomuuteen ja syytämme pahasta olostamme muita. Rakennamme yhteiskuntaamme kielloin, jolloin osamme on vain nyrpistellä ja katsella, uskaltaako kukaan ylittää kiellettyä rajaa. Hallitsemme väkivallalla ja kieltäydymme näkemästä tekojemme seurauksia.

Poikani Kevin tuo esiin paljon tärkeitä teemoja, joista osaa pohdin lyhyesti seuraavassa. Teksti sisältää juonipaljastuksia, joten niitä ehdottomasti välttelevien lukijoiden kannattaa hypätä suoraan loppuun lukemaan lyhyttä arviota kirjasta ja suosituksia.

Äitiys

(--)[J]os yrittää olla hyvä äiti, saattaa epäonnistua yhtä surkeasti kuin silloin kun yrittää pitää hauskaa. (s. 268)

Äitiys on yksi vahvimmin latautuneita käsitteitä ja ilmiöitä maailmassamme. Kun nainen tulee raskaaksi, häntä sekä ihannoidaan että holhotaan. Niin raskauteen kuin vauvanhoitoonkin liittyy valtavasti tunnetta ja sen vuoksi myös monenlaisia näkemyksiä siitä, miten ollaan äitejä oikein.

Eva, Kevinin äiti, kokee äitiyden ristiriidat hyvin voimakkaina niin ulkoisten kuin sisäistenkin paineiden alla. Hänellä on sekä muiden asettamia tavoitteita kuin omia ihanteitaan siitä, millaista on olla äiti ja millainen on unelmavauva ja -lapsi. Kun Kevin ei pysty vastaamaan unelmiin, Eva lannistuu pilvilinnojen haihtuessa ja uupuu. Uupumuksensa hän heittää lapsensa ja koko keskinäisen vuorovaikutuksensa päälle tuhoisin seurauksin. Pojan ja äidin suhteesta tulee taistelutanner, ja Eva haikailee jatkuvasti takaisin elämäänsä, joka hänellä oli ennen Kevinin syntymää; Evan mielestä Kevin tuli ja pilasi kaiken.

Poikani Kevin on hätähuuto rennon ja yksinkertaisen äitiyden, tai laajemmin koko ihmisyyden puolesta. Jos Evan ei olisi tarvinnut kuunnella muiden mielipiteitä siitä, kuinka vastasyntyneen saaminen syliin on täyttä onnea ja autuutta, hän olisi kenties pystynyt rauhassa rakentamaan suhteensa vauvaansa. Kun Kevin ei kuitenkaan heti herättänyt Evassa suurta rakkauden tunnetta ja oli niin sanottu vaativa vauva, Eva ajautui pitämään lastansa lähtökohtaisesti pahana. Eva näkee kaiken negatiivisena. Jos Kevin hymyilee, Eva pitää sitä ivallisena. Jos Kevin käyttäytyy normaalisti, Evasta se on liian normaalia ollakseen aitoa. Näissä tunteissa ja tapahtumissa rinnastin Poikani Kevinin Dave Pelzerin karmeaan omaelämäkerralliseen romaaniin Pimeän poika.

Äitinä minulle oli hurjan järkyttävää luettavaa, kuinka Eva syytti ilkeydestä jo yksivuotiastaan eikä antanut tälle aikaa oppia asioita rauhassa. Evan haaveissa lapsi oppii asiat kerralla ilman harjoitusta. Koin vahvasti myötätuntoa Keviniä kohtaan ja halusin ravistella Evaa näkemään, kuinka armottomassa maailmassa hän elää ja kasvattaa lastaan. Näin Shriver tuli kuvanneeksi meidän todellisuutemme armottomuutta. Ei meilläkään ole aikaa opetella, harjotella ja epäonnistua. Meidän odotetaan olevan valmiita ja tehokkaita alinomaa, tehokkaita jopa äitiydessämme.

Vieraantuneisuus

Shriver on luonut Kevinin perheen nerokkaasti kuvaamaan sitä, kuinka vieraantunut ihminen voi olla kotonaan. Eva inhoaa kaikkea yhdysvaltalaista, kun taas Kevinin isä Franklin on perusamerikkalainen ja isänmaan ystävä henkeen ja vereen. Jo tästä asetelmasta perheeseen luodaan epätasapaino, jossa ei ole mikään hyvin. Eva rakastaa matkustamista, puoliksi asuu ulkomailla elämäänsä paossa ja tekee työkseen matkaoppaita, mutta Kevin syntymällään "varastaa" Evalta tämän lempityön. Eva ei ole kotonaan omassa kodissaan, jota hän myös inhoaa ja jonka vangiksi hän on lapsen synnyttyä vastahakoisesti jäänyt. Hän ei ole kotonaan kehossaankaan. Paljastavaa on, kun Kevin kysyy äidiltään, mikä tätä kotimaassaan oikein risoo:

Amerikkalaiset ovat lihavia, tökeröitä ja tietämättömiä. He ovat vaativia, ylimielisiä ja poispilattuja. He ovat koppavia ja itserakkaita, koska pitävät hienoa demokratiaansa muita parempana, ja suhtautuvat alentuvasti muunmaalaisiin, koska luulevat, että tekevät aina oikein, vaikka puolet tämän maan aikuisväestöstä jättää äänestämättä. Lisäksi he ovat leuhkoja. Usko tai älä, mutta Euroopassa ei ole soveliasta kertoa uudelle tuttavalle heti kättelyssä, että on opiskellut Harvardissa ja että omistaa ison talon, eikä siellä myöskään pidä selostaa, miten paljon se talo maksoi ja keitä julkkiksia siellä kestitsee. Eivätkä amerikkalaiset ymmärrä sitäkään, että joissakin kulttuureissa on törkeää puhua mieltymyksistään anaaliseksiin jollekulle, jonka on tavannut kokkareilla viisi minuuttia aikaisemmin. Mutta täällä ei tunnetakaan enää käsitettä yksityiselämä. Se johtuu siitä, että amerikkalaiset ovat liian luottavaisia ja niin naiiveja, että se on jo typerää. Ja mikä pahinta, he eivät ymmärrä alkuunkaan, ettei muu maailma voi sietää heitä. (s. 380)

Tämän vuodatuksen jälkeen Kevin huomauttaa, miten Eva on itse kaikkea kuvaamaansa (paitsi lihava), Eva suuttuu ja keskustelu jää siihen. Seuraavan kerran Eva ja Kevin istuvat merkitysten äärellä vasta Kevinin vankilassa.

Vastuu

Kun omasta elämästä ja onnesta ei ota itse vastuuta, vastuun vyöryttää muiden päälle. Tällöin syyt löytyvät aina muista ihmisistä tai vallitsevista olosuhteista. Eva heittää vastuun onnellisuudestaan Kevinin päälle. Synnyttyään Kevin ei tuonut Evalle onnea ja iloa, vaan hänestä tuli syntipukki. Franklin sanoo vaimolleen:

Sinä nälvit Kevin parkaa. (--) Syytät aina häntä, jos jokin menee vikaan täällä kotona. Tai leikkikoulussa. Olet valittanut hänestä joka vaiheessa. Ensin hän parkui liikaa ja sitten hänestä tuli liian hiljainen. Hänen ikioma kielensä ärsytti. Hän ei leiki oikealla tavalla - eli kuten sinä aikoinasi. Hän ei käsittele sinun tekemiäsi leluja kuin museoesineitä. Hän ei kehu sinua joka kerta kun oppii uuden sanan, ja koska meidän naapurimme eivät kilpaile joukolla hänen suosiostaan, sinä haluat väen vängällä leimata hänet hylkiöksi. Hänekllä on ollut yksi, niin, yksi vakava psykologinen ongelma, joka on liittynyt siisteyskasvatukseen - mikä ei ole kovinkaan harvinasta ja mikä saattaa olla lapsen kannalta hyvin noloa - mutta sinä haluat sen välttämättä nähdä jonkinlaisena pahantahtoisena kilpailuna, jota hän on käynyt sinua vastaan. (--) (s. 287)

Kontrolloimalla Eva pyrkii hallitsemaan kaoottista maailmaansa, mutta kontrolli johtaa vain uuteen kaaokseen. Eva ei pysty Kevinistä tekemään sellaista kuin haluaisi. Rakkaus on tipotiessään äidin ja pojan suhteesta ihan alusta lähtien. Jo raskaudestaankin Eva toteaa vastuuttomasti: "Aina kun [raskauskysymys] tuli puheeksi minusta tuntui, etttä olin seitsemänvuotias, joka miettii pyytäisikö pissaavaa vauvanukkea joululahjaksi" ja "[Pessaarin poisjättäminen on h]irveän vaarallista, minä sanoin. Puhuin totta, sillä yhdeksän kuukauden kuluttua meille saattaisi tulla kuka hyvänsä." Niin, elämä on sellaista arvaamatonta, Eva, mutta jokaisen on kannettava vastuu itse.

Rakkaus, hyväksyntä ja onni


Evan elämä on jatkuvaa (henkisen) väkivallan lietsontaa. Väkivalta johtaa vain väkivaltaan, kuten Kevinin teoista on helppo huomata. Eheytyminen alkaa, kun Eva huomaa menettäneensä kaiken elämässään, hän löytää rakkauden ja alkaa hyväksyä asiat sellaisina kuin ne ovat. Samalla hän avaa ovet onnelle elämässään. On viiltävää ja tyrmäävän surullista mutta samalla kovin paljastavaa, että Evan onni voi löytyä vasta sitten, kun mitään menetettävää ei ole enää jäljellä. Poikani Kevin alleviivaa ajatusta, että onni löytyykin juuri hyväksynnän myötä. Hyväksyntä johtaa rakkauteen ja rakkaus sinänsä on onni, joka ei ole riippuvainen ulkoisista puitteista.


Lyhyt arvio kirjasta ja suositukset

Poikani Kevin on henkeäsalpaavan intiimi ja intensiivinen romaani. Shriver on taidokkaasti ladannut kirjaan asetelman, jossa voi käsitellä yhteiskunnan nurjia puolia niin, että tabut eivät yksinkertaisesti pysty pysymään piilossa. Shriverin teksti on nokkelaa ja oivaltavaa. Yhteiskuntakritiikki osuu ja uppoaa. Vakavasta ja synkästä aiheestaan huolimatta Shriverin tekstissä on mukana mustaa huumoria pilkahtelemassa siellä täällä.

Toivon, ettätämän kirjan lukisi mahdollisimman moni, sillä se saattaa tehdä maailmasta hitusen paremman paikan elää. Kuitenkaan Poikani Kevin ei sovi hyvin herkille lukijoille tai niille, jotka hakevat kirjalta kaunista tarinaa. Lopetan kirjoitukseni mestariteosta koostavasti siihen, millä Lionel Shriver aloittaa kirjansa: "Lapsi tarvitsee rakkautta eniten silloin kun ansaitsee sitä vähiten." (Erma Bombeck)


Kiitokset Poikani Kevinin löytymisestä menevät jälleen kerran Booksylle, jonka kirja-arvio on luettavissa täällä. Poikani Kevin on esitelty myös ainakin Sallan lukupäiväkirjassa ja Sudet tulevat sekä Kertomus jatkuu -blogeissa.