Guy Delisle: Shenzhen

Guy Delisle: Shenzhen. (Shenzhen. 2000. Suom. Saara Pääkkönen.) WSOY. 2010.


Guy Delislestä tuli kertaheitolla suosikkini, kun luin häneltä Pjongjangin. Merkintöjä Burmasta oli myös mainio. Eipä lukija joutunut pettymään tälläkään kertaa, vaikken Shenzheniä Delislen parhaaksi nostakaan. Kirja on kuitenkin äärimmäisen nokkela ja hauska omaelämäkerrallinen katsaus, mutta yhteiskunnallisesti ei niin pureva kuin aiemmin lukemani. Kriittistä otetta on mukana, mutta löysemmin kuin olisin kenties halunnut. Tai sitten olen jo tottunut (puutunut?) tekijän oivalluksiin. Toisaalta Shenzhen on lukemistani teoksista tekijänsä ensimmäinen, joten voi olla, että kerrontataito on myös kehittynyt vuosien varrella.

Shenzen kertoo Guy Delislen kokemuksista animaatiotehtaan työnjohtajana Kiinassa. Vain harvat puhuvat päähenkilön kanssa samaa kieltä, yhtenä poikkeuksena hotellin portieeri, joka koettaa parhaansa usein aika absurdeillakin englannin fraaseilla. Delislellä on siksi paljon aikaa tehdä havaintoja, joita hän kirjassa kuvaa. Kulttuurien törmäilyltä ei tietenkään voi välttyä, mutta tilanteet hoituvat delislemäisen huomaamattomasti ilman suurempia tunnepurkauksia.

Ihan mahtavaa sarjista taas kerran! Kannattaa lukea.

Tähtiä: 4/5.

Delisleä on luettu (ansiosta) paljon blogeissa. Shenzheniin ovat tiensä löytäneet muun muassa myös Tessa ja Titania.

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

Kuvan lähde: WSOY

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet. WSOY. 2011. (216 sivua.)

Näkymättömät kädet on saanut paljon huomiota blogeissa, ja ylistys jatkuu tässä. Olen iloinen ja ylpeä, että Suomessa tehdään näin tasokasta sarjakuvaa tärkeistä maailman (poliittisista) asioista. Muhkea sarjakuvaromaani on palkittu myös Sarjakuva-Finlandialla, ja ansioita ei tarvitse tästä kirjasta etsiä suurennuslasilla. Arkkitehdiksi kouluttautuneen Ville Tietäväisen piirroksia on nautinto katsella, ja teksti tuo mukaan taidokkaasti sen lisän, mitä tarina tarvitsee. Teos on ollut lukulistallani kauan. Sain täyttymyksen nyt.

Näkymättömät kädet on tarina Rashidista, joka kotimaassaan Marokossa haaveilee tarjoavansa perheelleen leveämpää elämää ja epäröinnistä huolimatta päätyy häpeän ajamana, itsekunnioituksen rippeitä hyppysissään puristaen ihmissalakuljettajien kyydissä laittomasti Espanjaan. Siellä hän työllistyy paperittomana aluksi kurkkufarmille muiden kohtalotovereittensa tavoin. Rashidin toivotonta elämää seurataan monien käänteiden kautta aina Barcelonaan asti. Tarina on meidän länsimaalaisesta näkökulmastamme tarkasteltuna jopa absurdi. Rashidin kuuntelema Jamppa Tuomisen iskelmiä sisältämä c-kasetti kiertää tunnelmaa yhä vääremmäksi!

Näkymättömät kädet on vahvasti taustoitettu teos, joka vetää lukijalta jalat alta. Taustoituksesta voi lukea lisää vaikkapa Erjan lukupäiväkirjasta. Vaikken kuvittelekaan eläväni suuressa yhteisen maailmamme käsittävässä lintukodossa, Tietäväinen pääsee kuitenkin yllättämään. Mikä on ihmisen hinta tässä maailmassa, jossa jokainen vetää välistä, kaikki yrittää hyötyä muista? Kuinka kestävä on yhteiskuntarakenteemme, jossa maa imetään ravinteista kuiviin järjettömällä tehoviljelyllä? Millä turistikulissia pidetään pystyssä? Kuka tekee työn, jota minä en tekisi mistään hinnasta? Haluanko minä olla mukana kaikessa tässä? Onko minulla mahdollisuutta edes valita?

Kuten ehkä jo huomaatte, Tietäväisen teos sai minussa aikaan pitkän ajatusketjun. Toisaalta haluan teoksen luettuani olla entistä tiedostavampi kuluttaja, mutta toisaalta tuskani maailman asioista paisui entisestään. En halua murehtia, mutta en voi myöskään vain kääntää selkääni ja unohtaa monia vääryyksiä ja vääristymiä, joihin törmään päivittäin. Näkymättömät kädet kertoo marokkolaisen tarinan Espanjassa, mutta sama toistuu eri maustein, eri lavastein muuallakin. Ei auta, että poikotoimme espanjalaisia kasviksia. Koko tuotanto- ja kulutustodellisuus pitää alkaa nähdä uudella tavalla. Pitää nähdä ne monet kädet, jotka erilaisia asetelmia rakentavat. - Teoksen nimi on muuten nerokas monimerkityksisyydessään!

Tietäväistä on verrattu toiseen, ihailemaani sarjakuvataiteilijaan Guy Delisleen. Yhtäläisyysmerkkiä en kuitenkaan piirtäisi miesten tuotantojen välille. Sen, minkä Delisle tekee hiljaisella hervottomalla huumorilla, Tietäväinen näyttää totisella ja tummalla kynänjäljellä. Molemmat ovat omassa tyylissään vahvoilla. Silti, jos pidät Delislestä, todennäköisesti myös Tietäväisen tarina puree. Kaikki eivät tietenkään synkkyydestä pidä niin kuin minä. Lue esimerkiksi Villasukan kirjoitus Näkymättömistä käsistä.

Ville Tietäväinen valottaa tämän tarinan kautta montaakin julkista salaisuutta, jotka vaikuttavat meidänkin arkipäiväämme, mutta joita tulee harvemmin kyllin pohtineeksi. Teoksesta on otettu jo neljäs painos, kertoivat hiljattain kirjan Facebook-sivut. Upeaa!

Suosittelen kaikille!

Tähtiä: 5/5.

Näkymättömät kädet on luettu muun muassa myös Järjellä ja tunteella, Koko lailla kirjallisesti ja Sallan lukupäiväkirja -blogeissa.

Sarjakuvasta on tehty myös hieno traileri, jossa pääsee ihailemaan myös Tietäväisen upeaa kynänjälkeä.

Ville Ranta: Ohjeita rakastaville

Ville Ranta: Ohjeita rakastaville. Asema. 2010.

Olen pitänyt Ville Rannan sarjakuvista Isi on vähän väsynyt ja Kajaani. Pidin myös kovasti hänen pilapiirroksistaan tehdystä kokoelmasta Joku raja. Siksi valitsin välipalaksi kirjastosta innoissani myös ohuen sarjakuvavihkosen Ohjeita rakastaville.

Petyin kovasti ja harmittaa. Onneksi tämä on kirjastolaina.

Vihkosessa oli jotakin sellaista rantamaista, josta pidinkin, mutta kokonaisuus jäi valjuksi ja herätti vain nipun ihmetteleviä kysymyksiä. Ensimmäinen kysymys kuuluu, mitä ohjeita vihkossa oikein esitetään.

Tuumailtuani asiaa olen tullut siihen tulokseen, että vihko on olevinaan varoittava esimerkki siitä, mihin rakastuminen saattaa pahimmillaan johtaa: oman itsensä menettämiseen, toiseen uppoamiseen, identiteetin totaaliseen katoamiseen. Muuta selitystä en keksi.

Otsikko on kuitenkin monikossa, sarjakuva jaettu kolmeen osaan, ja keksimiäni vastauksia on vain yksi. Toinen kysymys onkin se, mitä tässä en kertakaikkiaan nyt ymmärrä. Luulen, että aika paljon jää minulta hämärän peittoon.

En vaikuttunut siitä, että teoksessa esiintyville söpöille nallukoille piirrettiin rinnat ja sukuelimet. Ok, kontrasti on kieltämättä huikea, ja sitä lienee haettukin, mutta oikeastaan asetelma on jo mauton. Rannan muissa teoksissa on kuvattu kokonaisuuden osana onnistuneesti IHMISTEN välistä seksiä.

Ohjeita rakastaville on kysymysmerkkejä jälkeensä jättävä välipala. Taiteen yksi tehtävä on herätellä ajatuksia - sen vihkonen teki. Ei muuta. Onneksi en lukenut tätä Ville Rannalta ensimmäisenä!

Kenelle tämä saattaisi sopia? Rakkaudessa totaalisesti riutuvalle. Sellaiselle, joka on jo kadottanut itsensä. Hän ehkä löytäisi vihkon sivuilta itsensä.

Mistä tässä oikein sitten edes pidin? Kynän rosoisesta jäljestä ja tunteen kuvauksesta. Niistä yksi tähti:

Tähtiä: 1/5.

Sorry.

Ville Ranta: Joku raja

Ville Ranta: Joku raja. Valitut pilapiirrokset 2009 - 2012. Toimittanut Ville Hänninen. WSOY. 2012.

Joku raja on vaikuttava kokoelma Ville Rannan pilapiirroksia. Teos alkaa teoksen kasaamisesta vastaavan Ville Hännisen esipuheella, jossa mies kertaa sarjakuvataiteilijan taivalta pilapiirtäjäksi. Esipuhe on ansiokas. Se valottaa myös pilapiirrosten asemaa mediassa 1970-luvulta nykypäivään, Ville Rannan nousua parrasvaloihin legendaarisen Kari Suomalaisen selän takaa ja poliittisen polarisaation muuttumista yhtä köyttä -yhdistyksen kekkereiksi. Kunnes persut tulivat ja pelastivat pilapiirroksen.

Joku raja esittää pilapiirroksia neljän kriisin kautta: mies, usko, politiikka ja järki joutuvat kaikki teoksessa koville. Ranta on aika julma. Hänen pilapiirroksensa harvoin varsinaisesti naurattavat, mutta sitäkin enemmän ne nostavat karvat pystyyn ja laittavat pohtimaan maailman menoa.

Pitääkö pilakuvan naurattaa?

Minulle Ranta ja hänen rosoinen kynänjälkensä ja huumorinsa passaavat paljon paremmin kuin Kari Suomalainen aikoinaan. Ehkä ymmärrän maailmaa aiempaa paremmin pilaiirrostenkin läpi katseltuna? Tai ehkäpä oman sukupolven ääni kuulostaa vaan kivemmalta?

Täytyy tässä yhteydessä antaa tunnustusta myös Kirkko ja kaupunki -lehdelle, joka julkaisee Rannan pilapiirroksia säännöllisesti ja ennakkoluulottoman rohkeasti. Seurakuntalehden voisi helposti kuvitella pysyttelevän kapealla mukavuusalueella, mutta pilapiirroksissa ainakin annetaan kulkijan mutkitella! Ravistelua tarvitaan!

Tähtiä: 4/5.

Joku raja -teoksen lisäksi tuoretta ajattelemisen aihetta voi etsiä tiistaista 11.9.2012 alkaen Helsingin tuomiokirkon kryptasta, jossa avautuu Ville Rannan pilapiirrosnäyttely Erimielisyyden etiikka. Rannan pilapiirroksia ja sarjakuvia voi seurailla myös miehen sarjakuvien Facebook-faniryhmässä.

Ville Rannan mainioita sarjakuvia aiemmin tässä blogissa:
Isi on vähän väsynyt
Kajaani

Otan tästä tekstistä lähtien postausten otsikoihin myös kirjailijoiden nimet. Varsin selvää on, minkä tähden.

Pimppini on valloillaan

Kirjontatyö: Hanneriina Moisseinen

Katja Kettu & Krista Petäjäjärvi (toim.): Pimppini on valloillaan. Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö. WSOY. 2012. (250 sivua)

Ihastuttaviin kirjokansiin ovat kirjailijat ja asiantuntijat yhteistyössä neuloneet painavan kudelman tekstejä naisten kohtaamasta seksuaalisesta vallankäytöstä.

Kirjan kannet ovat kohopainetut, jolloin kirjailut voi sormin tuntea kansipaperista. Ihastuttavaa! Kokoelman upeaa ulkoasua täydentää kirjan paperikansien kääntöpuolella oleva Hannariina Moisseisen kirjoma sarjakuva. Sarjakuvasta on somisteena kuvia pitkin teosta.


Teoksen sisältö ei ole aivan niin ihastuttava, vaan pikemminkin ravisteleva. Sen vuoksi se on äärimmäisen tärkeä ja painava kannanotto maa(ilma)mme asianhaaroista. Tämä kirja pitäisi olla osa valtakunnan sukupuolivalistusta kaikenikäisille.

Pimppini on valloillaan antaa vuorotellen äänen seksuaalisesta vallankäytöstä tietäville asiantuntijoille ja vuoroin aihetta käsitteleville kirjailijoille. Kirja jakautuu kuuteen osaan asia-artikkelien mukaan. Artikkelien kirjoittajat ovat erilaisia terveyden ja hyvinvoinnin ammattilaisia (Susanna Ruuhilahti, Maaret Kallio, Sanna Aaltonen), kirjallisuuden (Sanna Karkulehto) tai sukupuolikulttuurin tutkijoita (Sari Näre) sekä oikeustieteen (Terttu Utriainen) ja ihmisoikeuksien (Pia Puu Oksanen) tuntijoita. Artikkelit taustoittavat ja selvittävät, sanataide tuo tapaukset iholle.

Suomalaisista naiskirjailijoista antologiassa mukana on vankka joukko. Itselleni parasta on Anja Snellmanin mukanaolo muita väheksymättä. Katkelma Pelon maantieteestä sai minut muistamaan, miksi se kirja on muuttanut elämääni ja käsityksiäni kirjallisuudesta ja maailmasta. Huikea on myös Riikka Pulkkisen novelli, jossa naiskirjailija riivitään palasiksi, ja jäljelle jää vain lehahteleva rajaton pimppi. Sinikka Vuolan runo taas on vallaton asettelultaan. Pirjo Hassinen taas kirjoittaa koskettavan novellin siitä, miten nainen havahtuu ottamaan vastuuta itsestään ja tyttärestään:

Sari haki kaapista pyyhkeitä ja laski marjasankoon lämmintä vettä. Hän oli vienyt Sampon jo aamulla sukulaistensa luo. Hän otti jääkaapista makkarapakkauksen, avasi sen saksilla, kaivoi sieltä kolme kylmää nakkia ja söi ne ikkunan ääressä. SItten hän meni Saritan luo ja alkoi riisua kokkareisia vaatteita tämän päältä.
  Hän riisui kaikki, narutangatkin, ja sulloi ne muovikassiin. Sitten hän kastoi pehmeän pyyhkeen veteen ja alkoi pyyhkiä lastaan puhtaaksi. (s. 171)

Johanna Sinisalo puristaa ja Rosa Liksom vääntää, Laura Lindstedt tökkii ja Essi Tammimaa muistuttaa. Otteestaan ei päästä Anja Erämaja, Mira Nurkka eikä varsinkaan Katja Kettu. Järkyttäviä, paljastavia tai pöyristyttäviä tarinoita kertovat myös Miina Supinen, Riikka Ala-Harja, Lotta Tuohino, Anu Silfverberg, Maria Hyökyvaara, Annastiina Storm, Helena Sinervo, Taina Latvala, Laura Gustafsson, Katariina Vuorinen, Raakel Liekki, Leena Parkkinen, Krista Petäjäjärvi ja Tuuve Aro. Miia Tervon runo liikuttaa: miltä tuntuu hyväksikäytetystä tytöstä:

Illalla isä lämmitti saunan
menin sinne kaikkien muitten jälkeen
pelko ja häpeä ottivat kiukaasta kivet ja täyttivät minut niillä
rakensivat täyteen muureja niinkö ois muka ollu jottain jäljellä mitä suojella

menin alasti hankeen seisomaan
iho ei enää ollut iho vaikka höyrysi
jalat ei ollut jalkoja käädet käsiä
mie en enää ollu siinä
pötkähdin lumeen
hanki ympärillä oli puhdas ja valkoinen
siihen ei ollut kukaan koskenut (s. 223)

Niin, että huh. Mitä luulette, että tässä maailmassa on jäljellä vielä 150 vuoden takaa? Moraalisäännöstö. Naisen sitominen miehiinsä. Naisen helppo huoramaine tuota moraalisäännöstöä rikottaessa. Nainen on perinteisesti nimittäin ollut ensisijaisesti isänsä tytär, veljensä sisar tai miehensä vaimo. Kunniamurhat eivät ole kaukana meidänkään kulttuurihistoriassamme, eivätkä ne mihinkään ole varsinaisesti edes kadonneet.

Raiskaus avioliiton sisällä kriminalisoitiin Suomessa 1994. 2010 tehdyssä Amnestyn ja Lapin yliopiston tutkimuksessa vielä kuitenkin 20 % miehistä ja naisistakin 13 % ajatteli lieventäväksi asianhaaraksi raiskauksessa sen, jos raiskaajalla on vakisuhde raiskattuun. Mitä ihmettä, Suomen naiset ja miehet!?

Ja kun seksuaalista väkivaltaa koetaan, siitä vaietaan. "Tytöille häirinnästä[kin] valittaminen on riski, koska huomio ja syytökset tapahtuneesta kohdistuvat usein epäoikeudenmukaisesti valittajaan. Häirinnästä valittajaa pidetään helposti joko avuttomana uhrina, tiukkapipoisena ja huumorintajuttomana turhanvalittajana tai tyttönä, jonka olemuksen arvioidaan jotenkin "kutsuvan" häirintää. Häirintätilanteisiin liittyy sekä oma että muiden taholta epäily siitä, että tyttö on mennyt väärään paikkaan, hankkiutunut oma-aloitteisesti hankalaan tilanteeseen tai ei ole osannut ennakoida tai varoa." (Sanna Aaltonen, s. 180) Koko ilmiötä tai tapahtumaa on siis helpompi olla kokonaan ajattelematta. Vaikenetko, hyssytteletkö sinä? Jos vaikenet, lopeta nyt!

Rakel Liekki kirjoittaa:

Me ollaan hiljaa ja kiltisti. Me ei aiheuteta kohtausta. Vittu! Jos me kaikki sanottaisiin päättäväisesti, että tämä ei käy, ei tämä näin mene, niin se olisi sillä selvä.
  Voidaanhan me jatkaa niin kuin ennenkin. Ollaan kilttejä ja ajoissa. Niinhän meidät on kasvatettu. Mutta kun miä en ole kiltti. Olen kokonainen ihminen, vaikka se sitten tällä sukupuolella tarkottaisikin, että minut nähdään erikoisena tai hankalana. Enkä kasvata pitkää tukkaa vaikka se kuinka olisi teistä nätimpi. Enkä muuten vittu ole hiljaa. (s. 205)

Tämä on niitä kirjoja, joita ihan kaikkien pitäisi lukea jo pelkästään aiheensa vuoksi.

Tähtiä: 4/5 

Pimppini on valloillaan -antologian on lukenut myös Jenni.
Teoksesta on kiintoisaa asiaa ja keskustelua myös mukana olevien kirjailijoiden blogeissa:
Sokeripala
Aaltopahvia
Dramaqueen

Osallistun tälläkin kirjalla Nooran Rumat kapinalliset -lukuhaasteeseen. 
 

Merkintöjä Burmasta

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta. (Chroniques Birmanes. 2007. Suom. Saara Pääkkönen.) WSOY. 2008. (263 sivua)

Kyllä Guy Delisle vain osaa! Olen jälleen mykistynyt omaperäisestä tyylistä, jolla sarjakuvataiteilija osaa sanoa sanottavansa. Selkeä ja niukka piirrosjälki yhdistettynä iskevään tekstiin hämmentää, järkyttää ja naurattaa.

Merkintöjä Burmasta on kokelma sattumia Delislen oleskelusta sotilasjuntan hallitsemassa Burmassa 2005 - 2006. Delislen vaimo on Lääkärit ilman rajoja -järjestön kautta avustustyössä, ja sarjakuvapiirtäjä itse hoitaa lasta kotona niinä aikoina, kun lastenhoitaja ei sitä tee, ja kirjoittaa ja piirtää työkseen. Teos koostuu pitkälti varsin arkisista asioista, kuten internetyhteyden tökkimisistä, sähkökatkoksista, helteessä hikoilusta ja tuttavien tapaamisesta. Arki tuo kuitenkin pääosin esiin Burman ne puolet, jotka ovat kiinnostavia ja merkittäviä.

Delislen vahvuus on se, että kepeähkön kerronnan lomassa hän paljastaa seikkoja, joita on muuten hankala, ellei mahdoton todeta. Merkintöjä Burmasta on reportaasi niistä oloista, joissa liki 53 500 000 ihmistä elää. Osa paljastuksista naurattaa, osa vetää viivanvakavaksi. Valtaapitävien säätämä tiukka sensuuri on kepeimpiä todettuja asioita, ja esimerkiksi kontrollista repaleiset sanomalehdet naurattavat niin kauan, kunnes kaverin elämä joutuu vaaraan viattoman lipsahduksen vuoksi. Hillitön huumeidenkäyttö taas seisauttaa: on kyliä joissa 86 % väestöstä piikittää heroiinia!

Silti Delisle pian taas naurattaa lukijaansa. Kauaa ei kuitenkaan tarvitse edetä, kun kritiikki kohdistuu Burman sijasta länsimaihin ja avustustyöhön:

 

Kyllä, Merkintöjä Burmasta kannattaa lukea! Se viihdyttää, sivistää ja antaa pohdittavaa. Silti pidän vielä parempana Delislen toista vastaavaa matkasarjakuvaa, Pohjois-Koreasta kertovaa Pjongjangia.

Tähtiä: 4/5


Merkintöjä Burmasta -teoksen on lukenut äskettäin myös ainakin Norkku ja Linnea.

Kajaani

Ville Ranta: Kajaani. Asema Kustannus. 2008.

Niin kuin aika moni meistä, myös Kajaani-sarjakuvaromaanin päähenkilö Elias Lönnrot haluaa paeta elämästään ulkomaille. Vastuuta tuntuu olevan liiaksi, ristiriitaiset tavoitteet ja tarpeet repivät runomieltä ja omalla elämälläkin pitäisi aikamiehen jotakin tehdä, kun vain osaisi päättää, mitä. Tällaisissa käänteissä Lönnrot pyristelee Ville Rannan teoksessa Kajaani, joka on tosiasioihin pohjautuva maukas fiktiokuvaus yhdestä suurmiehistämme.

Tartuin Kajaaniin Leinikin kehotuksesta, kun olin lukenut Rannan omaelämäkerrallisen teoksen Isi on vähän väsynyt ja tykästynyt siihen. Kajaanissa on samalla rantamaisella tavalla esillä miehen elämän peruskysymyksiä. Rannan perehtyneisyys Lönnrotin elämän käänteisiin näkyy, mutta sarjakuvataiteilija on saanut kansallisrunoilijamme persoonasta irti sopivasti maustamalla niin paljon, että tarina tempaa mukaansa päästämättä irti ennen viimeistä sivua. Itse herkuttelin Kajaanilla yhden illan Levin-lomalla.

Piirrosjälki on sopivan rosoista, ja se sopiikin hyvin elämän kirjon kuvaamiseen. Kajaanista ei puutu seksiä, saunaa, salasuhteita eikä sahtia. Häveliäämpää saattaisi hirvittää, ja kaikkia hirvittääkin viimeistään sitten, kun kaamea onnettomuus saa vakavamielisen lääkärin vaihtamaan maisemaa vihdoin ja viimein.

Klikkaa suuremmaksi!
Arvatkaa, mitä tämän stripin jälkeen tapahtuu!

Kajaani sopii loistavasti Rannan sarjakuvista pitävälle, Elias Lönnrotista kiinnostuneelle ja elämänsä suuntaa pohtivalle (miehelle). Sen parissa eivät pitkästy muutkaan. Tarkkasilmäisempi lukija saattaisi tosin huomauttaa jotakin nasevaa teoksen yksioikosista nais- ja mieskuvista, mutta lomalukija ei sellaiseen kiinnitä huomiota, varsinkin kun tarina muuten vetää voimakkaasti. Kajaanin Kajaani on pesä, josta on päästävä pois. Kuitenkin kaikki elämäänsä pakenevat tietävät: "[V]aikka lähtisin pois Kajaanista, Kajaani pysyy minussa".

Tähtiä: 4/5

Isi on vähän väsynyt (ja Kirjallista elämää -haaste)

Kansi: Ville Ranta

Ville Ranta: Isi on vähän väsynyt. 2. uusittu painos. Asema-kustannus. 2007. (149 sivua)


Isi on vähän väsynyt on päiväkirjamainen sarjakuvaromaani kirjailijan elämästä isänä vauvaperheessä. Ville Ranta nostaa teoksessaan esiin kysymyksiä taiteilija- ja perhe-elämän yhteensovittamisesta, vanhemman mahdollisuudesta omaan aikaan, parisuhteesta ja isyydestä. Teoksen päähenkilö sinnittelee jaksamisen rajamailla. Taakkaa ei kevennä se, että lapsi sairastuu vakavasti.

Rannan kynänjälki on luonnosmaista. Hän poimii osuvia, sattuvia kohtauksia ja ruotii elämäänsä liikuttavan, välillä miltei inhorealistisen rehellisesti, mutta niin, että peittelemättömät kohtaukset tai kommentit myös välillä huvittavat. Isi on vähän väsynyt voisi olla loistava vertaistukikirja jokaiselle vauvaperheen isälle, jopa yksinäkökulmainen, suora johdanto lapsiperheen elämään, joskin se on paljon muutakin. Ranta piirtää kuvan nykymiehestä, ehkä nykyperheestä erilaisten paineiden alaisena. Nautinnollista luettavaa Isi on vähän väsynyt on myös naisyleisölle, joka pystyy yhtä lailla samaistumaan joihinkin päähenkilön kokemuksiin, kun taas toisista hän voi punoa ymmärrystä (väsynyttä) miestä kohtaan. Tämä sarjakuva on näin ollen muun muassa hyvä lahjaidea vauvaperheisiin, sillä kirjan nimestä huolimatta Rannan teksti ja kuva eivät väsytä vaan päinvastoin nostavat ja kantavat, joskin pysäyttävät ja puhuttelevatkin. Suosittelen kaikille, erityisesti pienten lasten vanhemmille!

Miten olen voinut antaa kusettaa itseäni tällä tavalla? Millaisia neuvoja olen kuunnellut? "Onhan monilla taiteilijoilla lapsia..." "Ennen vanhaan taiteilijat ei hoitaneet itse lapsiaan, joo, mutta se johtui vain siitä, ettei miehet yleensäkään silloin hoitaneet..." "Älä viitsi valittaa. Sulla on koko elämä aikaa!" "Ei sulla ole valittamista." "Eikö se ole ihana etuoikeus, että voi olla lapsen kanssa kotona?" (--) (s. 138)

Otan käyttöön tästä lähtien kirjapostauksissani myös tähtiluokituksen, ja se alkaakin komeasti. Rannalle 4/5!

Osallistun samalla Kirjallista elämää -haasteeseen.

Tämä on toinen kolmesta valkoisesta kirjasta, joita olen viime aikoina lukenut. Ensimmäinen oli Tiikeriäidin taistelulaulu ja kolmas on blogeissa paljon kiitosta kerännyt Marisha Rasi-Koskisen Katariina. Se tulossa siis jossakin välissä lähiaikoina. Odotan itsekin malttamattomana!

Pjongjang

Guy Delisle: Pjongjang. (Pyongyang 2003. Suom. Saara Pääkkönen.) WSOY. 2009.

Blogistanian parhaita puolia on se, kun löytää kirjan, joka lumoaa ja jota tuskin ilman vinkkausta olisi huomannut. Näin on käynyt minulle, kun Booking it some more -blogin Booksy kirjoitti sarjakuvakirjasta nimeltä Pjongjang ja minä kiinnostuin, etsin kirjan käsiini ja sain luetuksi linnunlaulussa terassilla aurinkoisena lauantai-iltana. Ihastuin ikihyvikseni!

Pjongjang kertoo tekijänsä, kanadalaisen sarjakuvapiirtäjä ja -käsikirjoittaja Guy Delislen työkomennuksesta Pohjois-Korean pääkaupungissa Pjongjangissa. Olen ollut kovin kiinnostunut Pohjois-Korean tapahtuista ja koko maasta ilmiönä siitä saakka, kun luin pohjoiskorealaisen naisterroristin, Kim Huyn Heen muistelmat Sieluni kyyneleet. Me vapaan maailman kasvatit emmen voi kuvitellakaan, minkälaisessa umpiossa Pohjois-Koreassa eletään ja miltä heidän todellisuutensa näyttää. Aivopesu on ihmeitä tekevä konsti.

Koska Pohjois-Korea on kaikkea muuta kuin tavallinen paikka maan päällä, Delislen sarjakuva on kiintoisa. Sarjakuvapiirtäjä tuo taitavin juonivedoin ja kuvituksin esiin kokemuksiaan Pjongjangista ja sen ihmisistä. Teos on välillä vavisuttava, väliin hulvaton. Mitä pidemmälle tarinassa ehdin, sitä enemmän hekottelin, en Korealle vaan Delislen absurdeille kokemuksille kaupungissa, josta puuttuvat muun muassa ihmiset lähes tyystin. Delisle lukee sarjakuvassaan Pjonjangin vierailunsa aikana Orwellin 1984:ää - varsin sopiva matkaopaskirja siihen valtakuntaan!

Vaikka kuinka ajattelisi, että Pohjois-Korea on suljettu ja sulkeutunut valtakunta, on mahdotonta ymmärtää, miten valtiossa voidaan edelleen elää niin pimennossa. Tämän ihmettelyyn sarjakuvakin kannustaa. Demokraattisen kansantasavallan johtaja Kim Jong-ilillä ja hänen edeltäjällään, isällänsä Kim Il-sungilla on paljon yhteistä muiden itsevaltiaiden kanssa kaikkine kansaa alistavine ja suuruudenhulluine hankkeineen. Koko Pohjois-Korean ihmemaa paljastuu vasta sitten, kun se joko joutuu avaamaan pakosta rajansa tai se romahtaa täydellisesti, kuten Delislekin Pjongjangissa toteaa.

Delisle kertoo Pjongjangillaan niin paljon, että pakahdun, kun pitäisi valita, mistä tähän kirjoitan. Nostan nyt ainakin esiin sen, että kun länsimaat ulkoistavat muun muassa piirrettyjen elokuvien tuotantoa ensin Kiinaan, sitten isompien säästöjen toivossa edelleen Pohjois-Koreaan, syntyy aina vain enemmän piirrettyä elävää kuvaa, jota länsimaiden lapset vahtaavat silmät tapillaan. Kenenkään ei enää tarvitse vaivautua lukemaan, ja vähitellen ruvetaan kuvittelemaan, että tarinat ovat alkuperältäänkin tv-sarjoja. Länsimainen tuotanto siirrettynä Pohjois-Koreaan ei lisää kenenkään hyvinvointia - tai no, ehkä joku käärii siitä sievoiset summat rahaa (joskaan hyvinvointi ei ole sama asia kuin vauraus, varsinkaan harvainvauraus). Delislekin kertoo tekevänsä töitä Ranskan suurimmalle tv-yhtiölle, ja samaan aikaan pohjoiskorealaiset piirtäjät saavat palkkansa osittain riisinä.

Pjonjang on kuvaus yhdestä maailmamme kummajaisesta. Paitsi että se saa miettimään pohjoiskorealaisten arkea, se pistää lukijan kyseenalaistamaan omaakin todellisuuttaan: missä harhassa me elämme, mitä pajunköyttä meille syötetään? Samassa paketissa on roima annos Pohjois-Korea-tietoa, yhteiskunta- ja globalisaatiokritiikkiä ja lumoava taiteellinen muoto. Suosittelen!

En tiedä, vietetäänkö Pjongjangissa äitienpäivää, mutta iloiset toivotukset nyt kaikille maailman äideille joka tapauksessa!