Pauliina Rauhala ja Taivaslaulu Oulun kaupunginkirjastossa

Torstai-iltana 21.11. Oulun kaupunginkirjaston Pakkalan sali oli täynnä, kun esikoiskirjailija Pauliina Rauhala oli saapunut kertomaan upeasta teoksestaan Taivaslaulu. Minä olin tietysti myös mukana. Rauhalaa haastatteli kirjastotoimen apulaisjohtaja Maija Saraste.

Aluksi Rauhala kertoi kirjoittamisestaan, mikä olikin toiselle kirjoittavalle mielenkiintoista kuultavaa. Taivaslaulun kustantaja Gummerus oli kahden päivän jälkeen käsikirjoituksen lähettämisestä ottanut kirjailijaan yhteyttä kustannussopimuksen toivossa, mutta kaksi muuta isoa kustannustaloa oli hylännyt käsiksen. Voi heitä! 

Taivaslauluhan on ollut suurmenestys. Ajatus kirjasta Rauhalalla syntyi jo yli viisi vuotta sitten, josta kului vielä pari vuotta, ennen kuin hän ryhtyi työstämään ajatusta käsikirjoitukseksi. Kirjoittamisen mahdollisti perheen muutto entiselle kotiseudulle Ouluun ja Rauhalan jääminen perheen yhteisellä sopimuksella pois työelämästä. Teemoista Rauhalalla oli jo alun perin valmiina naisen väsyminen ja siihen solmittu rakkaus.

Kirjoittamistyö vei aikaa noin kaksi vuotta. Valmiina oli alku, keskikohta ja loppu, jonka jälkeen Rauhala halusi palautetta ja lähestyi menestyksekkäästi kustantajaansa. Gummeruksen kanssa teos työstettiin rauhassa ja huolella loppuun, Rauhalan mukaan vanhanajan hyvässä kustannusyhteistyössä, kunnes Taivaslaulu julkaistiin syksyllä. Siitä lähtien kirjailijaa on viety.

Taivaslaulusta puhuttiin tilaisuudessa paljon, ja Rauhala luki teoksestaan katkelmia. Kiinnostavaa oli se, että Maija Saraste vertasi Taivaslaulua Virginia Woolfin Omaan huoneeseen. Rauhalan mukaan hän ei ole Omaa huonetta teokseensa kirjoittanut, mutta minusta Sarasteen vertaus oli todella osuva. Toinen kiinnostava seikka Taivaslaulusta paljastui, kun Rauhala kertoi mieslukijoiden pitävän kirjan päähenkilönä Aleksia. Kenties luonnollista, mutta yllättävää!

Tilaisuuden liikuttavin hetki oli se, kun senioripuolelle kääntyvä mieshenkilö antoi Pauliina Rauhalalle lukijapalautetta. Hän kertoi vuodattaneensa kyyneliä lukiessaan Viljan ja Aleksin tarinaa. Kyyneleet taisivat olla koko täyden salin kuulijoiden silmissäkin, sillä niin koskettava ja herkistävä tilanne oli.

Sain Rauhalalta tilaisuuden lopuksi omakätiset terveiset, jotka tekin näette alla. <3

Seikkailutarinoita pojille

Seikkailutarinoita pojille. Read.me. 2012. (336 sivua.)

Vaikka meidän pienet lukutoukat ovatkin varsin kaikkiruokaisia lukemistonsa suhteen, on silti aina ilo löytää sellaisia kirjoja, jotka selvästi vievät muita virtaavammin mukanaan. Seikkailutarinoita pojille on tällainen opus. Kirjalliset ansiot järkäleessä eivät ole kaksiset, puuttuipa muutamasta lauseesta tärkeitä lauseenjäseniäkin ilmeisesti huolimattoman toimitustyön vuoksi, mutta jos tarina vetää ja pikkulukija nauttii, ei kannata nipottaa. Paremmasta ilmaisusta voi  sitten nautiskella muiden kirjojen äärellä!

Seikkailutarinoita pojille marssittaa lasten eteen Monte Criston kreivin, Zendan vangin, Kolme muskettisoturia, Don Quijoten ja 39 askelta selkeästi sanailtuina juonireferaatteina. Kaikki muut me luimme, mutta John Buchanin kirjoittama mutta sittemmin Hitchcockin tunnetuksi tekemä 39 askelta jäi odottamaan pikkulukijoiden varttumista. Se on aiheeltaan kirjan synkin, ja jo sen kuvitus on tummemmanpuhuvampi kuin muissa tarinoissa. Hurjia juttuja sisältävät jotkin muutkin seikkailut, mutta parin julmimman kohdan lievällä siistimisellä tarinat olivat meille kuitenkin aivan sopivia.

Kirjan parhain ja nautittavin oli ehdottomasti Cervantesin Don Quijoten seloste. Pikkumiehet nauraa rätkättivät hupsun ritariraasun edesottamuksille. Näytti siltä, että pojat ymmärsivät mahdottoman hyvin, mistä tarinassa on kyse.

Sen sijaan Monte Criston kreivi tuntui jäävän typistettynä juonikuvaelmana aika kauaksi monen rakastamaa klassikkoa. Kirja kuitenkin piti otteessaan vahvasti. Toive lukea vielä seuraava luku tai aloittaa uusi tarina esitettiin aina, kun oli jo aika lopettaa.

Seikkailutarinoita pojille on ihastuttava esine. Sen kannet ovat pehmustetut, ja siinä on kirjanmerkkinauha mukana. Kuvitustyyli vaihtelee tarinasta toiseen. Parhaiten kirja sopii hyvin itse lukeville pojille ja tytöille, jotka kuitenkin vielä kaipaavat kirjaansa mielellään kuvia.

Jos tämä kirja tekee tehtävänsä, se herättää lukijassa himon lukea kirjan tarinat aitoina teoksina. Alkuperäiskirjailijat esitellään kirjan lopussa, joten lähteille on helppo suunnistaa. Meidän veljekset haluavat myöhemmin lukea tämän perusteella ainakin ehdottomasti Don Quijoten ja Kolme muskettisoturia.

Pikkuritareiden kanssa annamme Seikkailutarinoita pojille -kokoelmalle

tähtiä 3/5

ja odotamme innoissamme aikaa, kun nämä tarinat pääsevät esiin uudestaan ihan oikeina, aitoina klassikkoteoksina!

Blogihaastattelussa Hammaskeijo-kirjailija Janne Nevala

Kansi: Retrofocus

Alkuviikosta blogissa oli esillä Janne Nevalan Hammaskeijo-romaani, ja nyt kirjailija vastaa taustottaviin kysymyksiin. Mistä kirja sai alkunsa, mitä sitten tapahtui ja mitä tämän jälkeen?

* * *

Minä: Onneksi olkoon! Voitit Hammaskeijolla Möllärimestari 2012 -palkinnon, jolla palkitaan vuosittain omakustanteita. Miltä palkinnon saaminen tuntuu ja minkälaisena näet sen merkityksen teoksellesi ja urallesi?

Janne: Kiitos! Mukavaltahan se tietenkin tuntuu, etenkin entisessä kotipitäjässä saada tällainen tunnustus. Tittelin mukana tuli näkyvyyttä, mikä on tietysti kaikille kirjoittajille tärkeää. Ja ehkä Möllärimestari-palkinto on jonkun näköinen varmistus sille, että oikealla tiellä ollaan.

Minä: Mistä sait aiheen kirjallesi? Miksi kirja on kirjoitettu? Kenelle se on kirjoitettu?

Janne: Idea syntyi David Beckhamin tekemästä käsittämättömästä viikatetaklauksesta, jonka ainoana tarkoituksena oli vahingoittaa vastustajaa. Koripallokentillä olen joskus törmännyt vähän samansuuntaisiin hermokontrollin menetyksiin. Syntyi Mikko Jokelan hahmo. Kaveri, joka pelaa liian tosissaan, eikä osaa itsekään selittää syitä teoilleen. Toisaalta kirja on myös kuvaus kaveruudesta, joka kestää, vaikka muu elämä ympärillä vähän horjuukin.

Koripallo oli tuttu laji, johon tarina oli hyvä sijoittaa ja miljöönä Taivalkoski oli itsestäänselvyys. Halusin kertoa tarinan siitä, millaista oli elää nuoruutta 80-luvun suomalaisessa pikkukylässä. Tarinaa ei sinänsä ole suunnattu kenellekään, mutta ajattelin sen kiinnostavan lähinnä omaa ikäluokkaani. On ollut hienoa kuulla, että kirjaa ovat ostaneet ja lainanneet etenkin sellaiset nuoret miehet, joita ei kirjastoissa ja kirjakaupoissa juuri muuten näy.

Minä: Kun kyseessä on omakustanne, yhteistyö kustannustoimittajan kanssa puuttuu kirjoittamisprosessista. Siksi kiinnostaakin, miten Hammaskeijo on syntynyt? Oletko saanut tekstillesi esimerkiksi palautetta jostakin? Missä vaiheessa tiesit, että kirja on niin sanotusti valmis? Missä tunsit ehkä epävarmuutta? Miten hioit tyylin ja päätit rakenteen?

Janne: Tarjosin toki kirjaa myös kustantamoille. Parin kanssa käytiin keskusteluitakin, toinen halusi tehdä kirjasta puhtaasti nuorten kirjan ja jättää aikuisosuuden kokonaan pois, mutta minusta silloin tarina olisi jäänyt kesken. Toisen kanssa oltiin jo pidemmällä, mutta omistajan vaihduttua uusi kustannuspäällikkö ei enää innostunutkaan kirjasta.

Luetin käsikirjoitusta muutamalla tutulla ja sain arvokkaita vinkkejä. Kustantamon hylkäyspäätöksen jälkeen annoin kirjan olla melkein pari vuotta, kunnes luin käsikirjoituksen vielä kerran ja tulin siihen tulokseen, että tarina on sen verran hyvä, että se täytyy saada kansien väliin. Kirjoitin kirjan vielä kerran uudestaan, tiivistin tarinaa ja jätin pois epäolennaisuuksia. Kirja oli valmis, kun siinä ei ollut enää mitään lisättävää tai pois otettavaa.

Tarinan runko oli valmis heti kirjoitusprosessin alussa. Tyyli hioutui oikeastaan vähän veistostyyliin. Alussa oli iso möhkäle, josta sitten hiottiin liikoja pois, jotta saatiin olennainen esiin.

Minä: Miksi julkaisit kirjan omakustanteena? Olet ilmeisesti perustanut Rokkimopo-kustannustalon kirjasi tiimoilta - onko jatkosuunnitelmia kustannussaralla olemassa?

Janne: Osa syistä käy ilmi edellisestä vastuksesta. Viimeinen sysäys tuli oikeastaan kun kuulin, että koripallon Pohjois-Suomen ikämiesturnaus 2012 pelataan Taivalkosken Kaarihallilla, eli juuri siinä paikassa, mihin suuri osa kirjan tapahtumia sijoittuu. Silloin päätin, että jos Hammaskeijoa ei tuossa turnauksessa julkaista, niin se jää julkaisematta kokonaan. Toki päätöstä auttoi sekin, että tiesin turnaukseen osallistuvan 250 potentiaalista kirjan ostajaa. Lisäksi idea kirjanjulkaisukoripallo-ottelusta oli minusta aika ainutlaatuinen.

Suurin kannustaja oli varmaan vaimoni Eija, joka ei pelkästään oikolukenut tekstiä ja rohkaissut julkaisemaan kirjan itse, vaan myös lainasi kirjan painattamiseen tarvittavan rahasumman. Rokkimopo Kustannuksen (http://www.facebook.com/Rokkimopo) kautta teen myös keikkamyyntiä soolokeikoilleni ja Konihauta ja Vaikeat Ihmiset United-bändeille, joiden musiikkia tullaan luultavasti myös julkaisemaan Rokkimopon kautta. Ja voidaanhan myös ajatella niin päin, että Hammaskeijo on uuden pienkustantamon esikoisteos.

Minä: Minkälaista palautetta olet kirjastasi saanut? Huomasin, että olet kirjan kanssa parasta aikaa myös kierroksella kouluissa ja kirjastoissa, mikä vaikuttaa hienolta! Miten kierros on mennyt?

Janne: Aika voittopuolisesti positiivista, tosin tuskinpa kukaan viitsii ihan päin naamaa tulla haukkumaankaan. Mutta näkyvyyttä on tullut ihan mukavasti ja arvostelujakin Hammaskeijo on saanut varsin hyvin.

Hammaskeijo-kiertue meni oikein mainiosti. Aloitin kirjoittajan urani lauluntekijänä ja esityksessä kerroin kirjan syntytarinoita ja soitin aiheeseen liittyviä kappaleita. Tein kuuden päivän aikana kymmenen keikkaa ja oli mukava huomata, että tarina upposi niin kolmetoistavuotiaisiin, kuin vähän varttuneempiinkin kuulijoihin. Ehdottomasti positiivinen kokemus, ja tulihan reissulla niitä kirjojakin kaupattua.

Minä: Minkälaisia tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on kirjallisella urallasi? Joko uusi käsikirjoitus on syntymässä? Mitä tulevaisuudelta esikoiskirjailijana toivot?

Janne: Uusi käsikirjoitus syntyy hitaasti, mutta epävarmasti. Tosin tiedän jo mihin tarina sijoittuu ja milloin se tapahtuu, mutta hahmot ja tapahtumat ovat vielä kovastikin kehitysvaiheessa. Luulenkin, että ennen seuraavaa romaania julkaisulistalla on musiikkia. Mutta kyllä se kirjakin sieltä vielä tulee.

* * *

Kiitos haastattelusta, Janne Nevala!

Tunnustettakoon lopuksi, että arvelin Hammaskeijossa - muuten erittäin mainion ja omaperäisen - nimen vuoksi koripallopojalta tippuvan hampaat suusta, mutta ihan niin ei tässä teoksessa sentään käy. Muuten huumoria on mukavasti mukana!

Möllärimestari-kisa on asemansa ansainnut! Tällaisia helmiä ei kirjavasta omakustannepinosta muuten tuskin tulisi löytäneeksi. Hammaskeijon lisäksi toisella sijalla palkittiin Pirkko (ei poliitikko) Mattilan Auksuuni, josta kirjoitin jo aiemmin, ja kolmanneksi romaanisarjassa tuli Pirjo Leimusen Lapsuuden lyhyt oppimäärä.

Möllärimestari-raadin arvio Hammaskeijosta on luettavissa täällä. Romaanisarjan lisäksi Möllärimestari-kisassa on oma sarjansa novelli- ja kertomuskokoelmille, elämäkerrallisille teoksille, runokokoelmille, lastenkirjoille, antologioille ja tietoteoksille.

Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta o.s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo

Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta o.s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo. (Fredrika Charlotta, född Tengström. En nationalskalds hustru. Suom. Raija Viitanen.) Tammi. 2007. (294 / viitteineen, liitteineen ja luetteloineen 334 sivua.)


"Minun täytyi kirjoittaa, vaikka kukaan ei koskaan lukisi mitä olen kirjoittanut. Kuitenkin koetin välttää kaikenlaista yltiöpäisyyttä, pysyä ajan tavallisen romaanikirjailijan jäljillä eikä olla niin "epänaisellinen" että uskaltaisin sanoa oman ajatuksen. Olin aivan liian usein sekä lukenut että kuullut sanottavan ettei semmoinen vähääkään sovi naiselle - mutta ajattelin ettei kai ollut niin ylenmäärin, niin anteeksiantamattoman rohkeata viedä torille samaa tavaraa kuin tuhannet muut."

Näin pohdiskelee Fredrika Runeberg siihen aikaan, kun hän maamme yhtenä merkittävimmistä naiskirjailijoista alkoi saavuttaa ominta ääntään, kun tunne-elämän tyrskyt lainehtivat mielen meriltä paperille saakka. Lainauksessa tulee erinomaisesti esiin Fredrika Runebergin kirjailijaminä: yhtäältä kova palo kirjoittaa ja tahto sanoa ilmi sisinpänsä, toisaalta kahleet, jotka pidättelevät (naista) niin ulkoisesti kuin sisäisesti, kolmanneksi kapinahenki, joka tuuppii sanomaan kaikesta huolimatta.

Merete Mazzarella kirjoittaa Fredrika Runebergin elämästä ja tuotannosta kiinnostavan kokonaisuuden, jossa ääneen pääsee päähenkilö itse. Mazzarella käyttää elämäkerta-aineistona laajalti Fredrikan kirjeenvaihtoa ja kirjoituksia. Fredrika Charlotta o.s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo (jatkossa FCTKV) onkin monitasoinen kokonaisuus, joka kulkee elämäkerrallisista tekstistä ja historiakuvauksesta kirjallisuusesseeseen ja polveilee niiden välillä sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Mazzarellalla on kaunis kieli ja terävä kynä, mikä tekee lukemisesta erityisen nautinnon.

Mazzarella kuvaa päähenkilöään ihastuttavan ristiriitaisena persoonana, sielultaan aitona henkilönä. Lukiessa tuntuu, että Fredrika saapuu kahdensadan vuoden takaa kulkemaan hetkeksi rinnalle ja kertomaan näkemyksiään ajan kulusta. Vaikka naisen asema on paljon Fredrikan ajoista muuttunut, edelleen nykyäänkin perhe nauttii useimmiten juuri äidin huolenpidosta ja kukoistaa sen kuistannuksella, kuten aikoinaan kansallisrunoilijan perheessä, johon siunaantui yhteensä kahdeksan lasta:

-- milloin on leivottu näkkileipää taoi muunlaista leipää, milloin hillottu, mehustettu tai pesty suurpyykki, vedetty lakanat, mankeloitu ja silitetty. Lisäksi pantiin olutta, suolattiin liha ja kalaa, keitettiin lihalientä pullotettavaksi tehtiin makkaraa, valettiin kynttilöitä ja keitettiin saippuaa. Hänellä oli tosin keittäjä ja useita piikoja, mutta vastuu oli hänen. Hän nousi aamuisin neljältä tai viideltä, mutta yhä useammin hänestä silti tuntui, että työt karkasivat käsistä. (--)  Taloon virtasi kaupunkilaisia ja pitempiaikaisia vieraita, yhä enemmän sitä mukaa kuin Runebergin maine kasvoi. Kaikille piti tarjota ruokaa ja monet viihtyivät aamukolmeen, -neljään tai -kuuteenkin saakka.

Kuulostaa tutulta, mutta samalla tulee miettineeksi, mitä me nykyaikana valitamme, kun koneet tekee valtaosan töistä ja kaupasta voi valmiina ostaa lähes mitä tahansa! - Toisaalta, nykyään kirjoja julkaistaan moninkerron se määrä, mitä Runebergin aikaan julkaistiin.

Samaan aikaan, kun Fredrika huolehti näin suurtaloudesta ja piti lähes kestikievaria miehensä ystäville ja tuttaville, hän haaveili kirjailijuudesta ja kirjoitti. Ajan oloon hän julkaisi teoksiaan, joista kriitikot yleensä kohtuullisesti pitivätkin, lukuunottamatta C. G. Estlanderia, joka tuntui ottaneensa Fredrikan hampaisiinsa ja sai kirjailijan itsetunnon vapisemaan. Uransa heikolla hetkellä Fredrika jopa ajatteli polttaa koko tuotantonsa!

FCTKV on upea kokonaisuus naisesta, jonka kirjailijaura on usein nykypolvilta piilotettu rommilla ja mantelilla maustetun leivonnaisen sisään ja koristeltu vadelmahillolla ja sokerikuorrutteella. Arvatenkaan tästä osin sepitetystä perinteestä Mazzarella ei mainitse teoksessaan sanallakaan! FCTKV antaa sen sijaan Fredrikalle sen äänen, jota ilman hän jäi aikanaan.

(On totta vieköön petos suomalaista kulttuuria kohtaan, että Fredrika Runebergista kerrotaan alakoulusta saakka meille vain se, että hän leipoi Johan Ludvigille torttuja!)

FCTKV:n lukijalle syntyy pakosta ajatus, kuinka Fredrikasta olisi tullut mitä taitavin kirjailija, jos hän olisi voinut keskittyä kirjoittamiseen paremmin ja päässyt miehensä varjosta näkyvämmin esiin. Kirjoitukset olivat tasokkaita näinkin! Etuoikeutettu Fredrika kaikesta huolimatta oli aikanaan. Hän kuului niihin piireihin, jossa muun muassa Sakari Topelius saattoi antaa kirjallista suojelustaan kirjailijalle, ja pystyi nauttimaan apuvoimasta kodinhoidossa, jolloin kirjoittamiseen oli käytettävissä edes se vähä aika, joka talouden johtotehtäviltä jäi. Olisi ollut kiinnostavaa lukea Mazzarellan luonnehdintaa myös Fredrika Runebergin sosio-kulttuurisesta asemasta. Nyt aihe jää paljolti rivien väliin.

Suosittelen FCTKV:a kaikille niille, joita kiinnostaa suomalainen kirjallisuus- tai kulttuurihistoria, naisen asema 1800-luvulla tai (nais)kirjailijan elämä ja ajatukset kirjoittamisesta. On ihan selvää, että tämän jälkeen kannattaa lukea myös Fredrika Runebergin omaa tuotantoa, josta minua kiinnostaa ensisijaisesti nyt Kynäni tarina.

Tähtiä: 4/5.

Sinisen linnan kirjaston Maria haastoi minut kesällä lukemaan Merete Mazzarellan Fredrika Charlotta o.s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimon. Teos jää useasta syystä sydämeeni loppuiäksi. Kiitos, Maria! <3

Osallistun teoksella myös Marian Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen. Tämä on haasteeseen kolmas kirjani, joten olen nyt päässyt haasteessa maaliin saakka!

Miss Farkku-Suomi -elokuva ja kirjailija Kauko Röyhkä Muusajuhlilla

Kauko Röyhkän samannimiseen romaaniin perustuva Miss Farkku-Suomi -elokuva on tarina nuoruudesta, kasvusta ja yhden ajanjakson loppumisesta. Yhtälailla se on toteutumaton rakkaustarina, kuvaus siitä, kun tuskin uskalletaan katsoa päin, ja tarina oman tien kulkemisesta. Elokuva on kuvaus Suomi-rockin alkutahdeista. Miss Farkku-Suomi on pala oululaista kulttuurihistoriaa Kuusrockeineen ja Rattori-lupeineen.

Ohjaaja Matti Kinnusen käsissä Miss Farkku-Suomesta on tullut sympaattinen kaikenikäisten elokuva, joka lainehtii tasaisesti alusta loppuun ilman vaarallisempaa allokkoa. Siitä huolimatta Välden tarina ujosta pojanklopista rokkariksi naurattaa ja itkettää.

Näyttelijäsuorituksissa pääosan esittäjät Mikko Neuvonen ja Sanni Kurkisuo onnistuvat loistavasti eläytymään nuorten häpeilevään ja ujoilevaan pirtaan, vaikka toisaalta molemmat henkilöhahmot, Miss-Pike ja rokkari-Välde, ovat valinnoissaan rohkeitakin. Erityisen piristyksen elokuvaan tuo Välden naapurin lestadiolaisperhe, jonka pikkupojat fanittavat Väldeä ja Välden kanssa samaa musiikkia. Sivuosa-Jussit heille!

Miss Farkku-Suomi perustuu osittain Kauko Röyhkän omiin kokemuksiin, mutta elämäkertana sitä ei voi pitää. Elokuva on aivan kelpo pläjäys, jota suosittelen mielelläni (Suomi-)rockista kiinnostuneille, 1970- ja -80-lukujen taitteessa nuoruuttaan eläneille sekä nykynuorille. Miss Farkku-Suomi sijoittuu yhdeksi suureksi Oulu-elokuvaksi Ilkka Järvi-Laturin Kotia päin ja  Mikko Niskasen Pojat-elokuvan rinnalle.

Sain ilon kuulla Röyhkän mietteitä elokuvasta ja kirjailijaurastaan Oulun Muusajuhlilla elokuussa:

Röyhkä kertoi, miten hänen nuoruutensa Oulussa oli tarjolla ajanvietteeksi lähinnä urheilu tai uskonto. Kaupungissa oli kuitenkin myös kirjasto, jolloin vaihtoehto edellä mainituille onneksi löytyi: hän valitsi kirjat. Röyhkä nimesi vaikuttaviksi teoksiksi nuoruudestaan  muun muassa erilaiset sotakirjat, kuten Ohut punainen viiva, James Joycen, Fjodor Dostojevskin, Henry Millerin, Timo K. Mukan, Hannu Salaman, Veijo Meren ja Charles Bukowskin.

Nuoren Kauko Röyhkän (oik. Jukka-Pekka Välimaan) elämä muuttui kertaheitolla, kun vuonna 1980 julkaistiin hänen esikoisteoksensa Tien laidalla Waterloo ja debyyttilevy Steppaillen. Alun perin Röyhkä oli ajatellut, että kirjailijana menestyminen olisi muusikonuraa helpompaa, mutta hän ajautui myös rokkariksi - eikä suotta. (Juuri toisin päin kuin Miss Farkku-Suomi -elokuvassa!) Esikoisteoksen julkaisi Weilin&Göös, jossa oli julkaissut aiemmin suurista nimistä vain Tommy Taberman, ja Kauko Röyhkä ajatteli tulevansa itse toiseksi staraksi kustantajalleen.

Kirjoittajana Kauko Röyhkä on ollut tuottelias: 12 proosateosta sekä muita julkaisuja ja lehtijuttuja - laululyriikkaa tietenkään unohtamatta. Yksi pitkä vuosikausien tauko kirjoittamisessa on ollut ennen Finlandia-ehdokkaana ollutta Kaksi loistavaa aurinkoa. Nyt Kauko Röyhkä kirjoittaa romaania parasta aikaa. Hän kertoo työskentelevänsä aina aamuisin pari tuntia ennen kuin muu perhe herää.

Miss Farkku-Suomesta Röyhkä toteaa, että se pohjautuu hänen omiin kokemuksiinsa, mutta esimerkiksi rakkausjutut on pitkälti silkkaa fiktiota. Aikoja ja paikkojakin on teoksessa sotkettu, sillä Röyhkä on halunnut sijoittaa teoksensa Suomi-rockin merkittäviin vuosiin.

Kirjaansa pohjautuvan elokuvan teossa Röyhkä ei ole juurikaan ollut mukana, mutta kehuu tätä visuaalisesti kovaksi leffaksi, jossa Oulu on edustavasti mukana. Elokuvan musiikin teossa on ollut mukana Röyhkän muusikkokollega Riku Mattila.

Kauko Röyhkä paljastaa, että Miss Farkku-Suomelle on tulossa kirjana jatkoa. Jatko-osassa menestystä saavalle muusikolle nousee kusi päähän, hän kokee epäonnistumisia ja rokkihulluutta. Väldeen rakastuneille huonoja uutisia: Välde jää tarinan jatkossa sivuosaan.

Kauko Röyhkä jutteli ja lauloi
Muusajuhlilla Limingan uudessa kirjastossa.

Oulun kirjamessuvälähdyksiä ja bloginäkymiä

Oulussa pidettiin kirjamessut viime viikonvaihteessa. Messut olivat viisipäiväiset, joten ohjelmaa oli monipuolisesti. Pääsin itse mukaan vain sunnuntaina, jolloin lavalla oli muun muassa Katja Kettu Oulun kaupunginteatterin tuoreen taiteellisen johtajan Mikko Koukin haastattelussa.

Kettu kertoi, että seuraavaksi häneltä julkaistaan novellikokoelma.

Katja Ketun Kätilö tulee Oulun kaupunginteatterissa ensi-iltaan tänä syksynä! Ohjelmistossa ensi-illan saa myös Riikka Pulkkisen Raja. Lapsille taas on luvassa ainakin Urpoa ja Turpoa. Vaude vau, mikä teatterivuosi on tulossa!

Messuilla läänintaiteilija Tuomo Heikkisen haastattelussa nähtiin sarjakuva- ja pilapiirtäjä Ville Ranta.

Ville Ranta kertoi, että aika ajoin häntä vastaan nousee kansanryhmä, joka
vaatii pilapiirrosten poistamista Kirkko ja kaupunki -lehdestä,
mutta lehden kylmähermoinen päätoimittaja Seppo Simola
ei vaatimuksista vähällä hätkähdä.

Hain tietysti omistuskirjoituksen uuteen kokoelmateokseen. Oijoi, katsokaa, miten minua hemmoteltiin:

Toinen omistuskirjoitus messuilta on Janne Nevalan Hammaskeijo-kirjassa, joka voitti ensimmäisen palkinnon Möllärimestari kisassa:

Toiselle sijalle Möllärimestarissa yltänyt Auksuuni oli myös messuilemassa, ja minulla olikin ilo olla kekkereillä Pirkko Mattilan vieraana. Tapasin kirjan keskushenkilön Eeron, ja olipa kyllä mielenkiintoista jutella hänen kanssaan tovi!

Messutunnelmista on muuten kirjoittanut myös Villasukka kirjahyllyssä.

Blogiin on siis tulossa syksyn aikana Joku raja ja Hammaskeijo. Varmasti iltojen pimetessä välittyy myös teatteritunnelmia. Oulun Muusajuhlilla osallistuin muutamaan kirjailijatilaisuuteen, joten niistäkin on juttuja luvassa. Lisäksi tietysti blogin perussetti jatkuu. Nyt parhaillaan kesken luvun ovat ainakin Nichollsin Sinä päivänä ja Mazzarellan Fredrika Charlotta o.s. Tengström, kansallisrunoilijan vaimo, jota luen Marian haastamana. Lasten- ja nuortenkirjojen kausi on myös ollut jo pitkään tulella.

Huomenna on muuten Oulussa Taiteiden yö!

Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia.

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia. (The Discomfort Zone. 2006. Suom. Tero Valkonen.) Siltala. 2012. (245 sivua)

Epämukavuusalue on Jonathan Franzenin esseekokoelma, tai pikemminkin kirjailijan oma osaelämäkerta, jossa hän läpikäy lapsuuttaan, nuoruuttaan ja aikuiseksi kasvuaan. Suosittu yhdysvaltalaiskirjailija ei kerronnassaan säästele itseään, vaan lataa itsekritiikkiä melkoisesti, sekä kohdistaa osan piikeistä myös perheeseensä ja muihin merkittäviin lapsuusvuosien yhteisöihin.

Omaelämäkerroissa on aina taustalla perustava kysymys: millaisena kirjailija haluaa itsensä nähtävän? Vaikka Epämukavuusalue on nimensäkin puolesta jotakin sellaista, johon ei ole kaikkein helpoin tekijänsä tarttua, kirjassa esitetyt katkelmat elämästä on valittu tarkoin, tai juuri ne ovat syystä tai toisesta tarttuneet kirjailijan muistoihin paremmin kuin muut tapahtumat. Omaelämäkerta, ihan niin kuin elämäkertakin, on aina harkittu kuva päähenkilöstään. Epämukavuusalue esittää Jonathan Franzenin lukijalle sellaisena, kuin Franzen sen itse on halunnut maalata. - Voisi hieman liioitellen todeta, että kyseessä on tällä kertaa surkeudesta suuruuteen -veistely.

Odotin suosikkikirjailijalta jotakin mahdotonta, hengästyttävää viiltävyyttä ja tiukkaa terävänäköisyyttä, mutta Epämukavuusalue ei jaksanut kannatella kiinnostustani kovinkaan pitkään. Luin kuitenkin sinnikkäästi teoksen loppuun saakka, ja kiinnostavinta taisikin olla lopun osuus. Lopussa nähkääs Franzen ikään kuin eheytyy lintuharrastuksen kautta ja harrastuksen kuvaus on hienoa rinnastuen avio-ongelmiin, hän antaa itselleen luvan rakastaa äitiään ja muutenkin tuntuu balansoituvan suhteessa muihin ihmisiin ja suhteessa itseensä.

Varsin uuvuttavassa ja jaarittelevassa teoksessa oli omat hyveensäkin. Erityisesti pidin kertomuksesta Kaksi ponia, jossa Franzen selvittää pitkästi sarjakuvapiirtäjä Charles M. Schulzin elämää ja uraa. Schulzin elämä ja kokemukset Epämukavuusalueessa rinnastuvat houkuttelevasti ja selittävästi Franzenin omaan elämään ja kokemuksiin. Syntyy kiehtova merkitysten luuppi. Yhtälailla luuppi syntyy siitä, kun Franzen kertoo tuntevansa Sigmund Freudin teorioita, ja yhtä aikaa hän rämpii tekstissään äitisuhteessaan. Franzen ikään kuin selittää äidistä eroon pyristelyn psykoanalyysin ja sen johdannaisten teorioilla. Ja kuitenkin kyseessä on aina vain elämä ja universumi itse:

Mutta milloin se varsinainen tarina sitten alkaa? Olen neljäkymmentäviisivuotiaana melkein päivittäin kiitollinen, että olen se aikuinen joka tahdoin seitsemäntoistavuotiaana olla. Vahvistan käsivoimiani kuntosalilla, ja minusta on tullut aika hyvä työkalujen käsittelijä. Mutta häviän myös melkein päivittäin taisteluja sille seitsemäntoistavuotiaalle joka on yhä sisälläni. Syön lounaaksi puoli purkkia Oreo-keksejä, katson liikaa televisiota, lausun yleistyksiin perustuvia moraalisia tuomioita, juoksen ympäri kaupunkia revenneissä farkuissa, juon tiistai-iltana martineja, tuijotan kaljamainokseen pantua rintojenväliä, määrittelen tylsäksi jokaisen ryhmän johon en voi kuulua, tunnen halua viillellä Range Rovereita avaimella ja repiä niiden renkaat riekaleiksi ja teeskentelen etten kuole koskaan.

Peruspulma, se että tietoisuus yhdistyy tyhjyyteen, ei katoa koskaan. Sitä ei koskaan lakkaa odottamasta että todellinen tarina alkaisi, koska ainoa tosi tarina on lopulta se, että ihminen kuolee. (s. 143 - 144)

Huumoriakin Franzen on siis teoksessaan päässyt ajoittain kylvämään. Pidin Epämukavuusalueesta myös erityisesti yhtenä kirjailijakirjana. Osa teistä muistaa varmasti Kirjallista elämää -haasteen viime vuodelta, ja siihen tämä sopisi mainiosti! Vahvuuksiin voidaan lukea sekin, että vaikka kirja ei ollutkaan mikään häikäisevä esitys, siinä oli jonkin verran sellaista yhteiskunnallista ja yhteisöllistä tarkkuutta, jota olisin kaivannut lisääkin. Saattaa siksi olla, että jaksan vielä kokeilla kirjailijan parhaimmaksi sanottua Vapautta.


En ole siis muuta lukenut Franzenilta, mutta ylistettynä kertojana halusin tämän tutustumisretken tehdä. Epämukavuusalue taisi olla huono valinta kirjailijan ensimmäiseksi... Katsokaa toki, mitä muutkin ovat kirjoittaneet, esimerkiksi blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjava kammari ja Kirjojen keskellä. Minulta tippuu kirjailijan kiemurteluista huolimatta Epämukavuusalueelle lukukokemuksena


tähtiä: 2/5


PS. Ai niin, tämähän taitaa sopia hienosti Sinisen linnan kirjaston Marian Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen!

Miehen alter egona nainen

Sanomalehti Kalevassa oli keskiviikkona 6.6. kiinnostava Pia Kaitasuon juttu palkitusta sota- ja eräkirjailija Jorma Kurvisesta (1931 - 2002). Moni saattaa muistaa hänet myös Susikoira Roin isänä.

Jorma Kurvinen oli tuottelias ja monipuolinen kirjailija. Hän kirjoitti nimittäin myös 17 kirjaa naisyleisölle kirjailijanimellä Elsa Anttila. Kurvisen alter egoa on tutkinut oululiastutkija ja -kirjailija Myry Voipio, ja Kalevan artikkeli pohjautuu osittain Voipion vetämän naisten viihteen lukupiirin kokemuksiin.

Kuva: Otava / Irmeli Jung

Anttilana kirjoitetut kirjat ovat hyvin suosittuja edelleen. Niissä päähenkilö on sanavalmis, itsenäinen ja kipakka. Teemoiksi nousevat artikkelin mukaan naisten asema ja heikomman puolustaminen tiiviin yhteiskuntakritiikin siivin. Teemat on verhottu juonta eteenpäin vievän rakkaustarinan ja onnellisen lopun kääreeseen, vaikka miehet teoksissa ovatkin stereotyyppisiä lurjuksia. Artikkeli on otsikoitu innostavasti: Rötkäleiden äiti olikin mies. Erä-, sota- ja seikkailukirjojen Jorma Kurvinen puolusti Elsa Anttilana naisten asemaa.

Lukupiiriläisten kokemusten mukaan naiskuva ja naisten maailman kuvaus Anttilana kirjoitetuissa teoksissa on aito. Kurvinen on työskennellyt muun muassa naisviihdettä julkaisseen legendaarisen oululaisen Kolmiokirja Oy:n julkaisujohtajana. Ehkä Nyyrikki ja Regina ovat osaltaan vaikuttaneet Kurvisen kykyyn eläytyä naiskirjailijaksi? Kuinka vain, mutta minua kiehtoo kirjallinen mielikuvituselämä alter egon kautta! Vai onko kyse vain teknisestä kirjoittamissuorituksesta, taidosta nykiä oikeita lankoja naislukijoiden kouluttamiseksi - kirjallisuuden konventioiden sumeilemattomasta hyödyntämisestä?

Onko kukaan lukenut Elsa Anttilan kirjoja, ja mitä mieltä niistä ollaan?

Miten suhtaudut alter egoihin?

Kirjallisia paikkoja: Kallioniemi, Jokijärvi, Taivalkoski

Kallioniemi Taivalkosken Jokijärven kylässä on Kalle Päätalon lapsuudenkoti, kirjailijan tuotannon lukijoiden pyhiinvaelluskohde. Nimen kotipaikalle antavat pihan kalliopaljastumat. Itse sain ilon käydä Kallioniemessä toukokuun alussa, mutta minun matkani ei ollut varsinainen pyhiinvaellus.

Sen sijaan tein retken kirjoittajaporukkani kanssa, kun kunnioitimme Kalle Päätalon testamenttia meille kaikille: kirjoittajakoulutusta Taivalkosken Päätalo-instituutissa.

Näkymä meijerikamarin pirtin ikkunasta järvelle.

Päätaloa lukeneet tietävät Kallioniemestä enemmän kuin minä. He tuntevat sen läpikotaisin, sillä muun muassa siitä Kalle Päätalo on teoksissaan vuolaasti kertonut. Kirjat paljastavat Kallioniemen sijainnin niin tarkoin, että ennen paikan muuttumista museoksi sivulliset kävivät kurkkimassa talon ja saunan ikkunoista sisään suosikkikirjojensa tapahtumapaikkoihin tutustuakseen, vaikka sauna oli lämmin ja kylpijät sisällä!

Sauna, jonka intimiteetin säilyttävistä ikkunoista turistit
pystyvät kuitenkin kurkkaamaan sisään saakka.
Riitu-äiti käytti tätä saunaa kuppaustoimintansa tukikohtana.

Museoksi Kallioniemi avattiin 1991. Alun perin Kalle Päätalon Herman-isä oli uittanut meijerikamarin paikalle vuonna 1922. Talossa oli aluksi vain pieni pirtti ja kööki.

Kööki. Kokkaisitko sinä tässä päivittäiset ruoat kymmenelle hengelle?

Pirtissä on nähtävillä uuni, jonka rakennustyötä Kalle kirjoissaan hersyvästi kuvaa. Muurari Antti Lohilahti oli niin puhelias mies, että Kallen isä risti tämän satusedäksi.

Pirtissä ja köökissä asui yhdeksänhenkinen perhe liki kymmenen vuotta, minkä jälkeen meijerikamarin kupeeseen rakennettiin laajennuksena isompi pirtti, joka tarjosi yöpaikan usealle uittomiehellekin.

Kangaspuut.

Vanha puoli jätettiin tällöin kesäkäyttöön. Kallioniemessä on nähtävillä Päätalon perheen esineistöä, ja koko museo on upea kohde suomalaisesta arjen historiasta kiinnostuneille.

Onko tämä kehto keinutellut Kalleakin?

Kallioniemestä Kalle on ponnistanut pitkälle. 45 kirjoitettua teosta ja yli 3,5 miljoonaa myytyä kappaletta. Se vetää hiljaiseksi. Hyvä on Kallen ollut täällä sitkeytensä juurruttaa.

Arkisia esineitä: survin, puulusikka, kauha, sokerisakset ja keritsimet.
Vasemmanpuoleisinta en osaa nimetä.

Kalle oli koko ikänsä ahkera lukija. Jo Kallioniemessä hän luki Jokikylän pikkukirjaston loppuun - piilossa isältään, joka arvosti enempi rehellistä ruumiillista työtä.

Vyyhtipuu.

Kallioniemi on toiminut myös Päätalo-elokuvien kuvauspaikkana. Näkymiä isomman pirtin puolelta:

Voi, kun näitä olisi saanut maistaa tuoreeltaan!

Kolmetoistavuotiaana Kalle Päätalo lähti metsätöihin. Lienee sanomattakin selvää, ettei Kalle lapsuuttaan ilman työntekoa siihenkään saakka viettänyt. Kalle oli vanhempiensa vanhin elossa oleva lapsi.

Sivustavedettävä monitoimihuonekalu. Elintärkeä esine
suomalaiselle suurelle ikäluokalle!

Kalle Päätalo on todennut, että kun muistojen lukot avautuvat, niitä ei saa enää kiinni millään. Kalle on kirjoittanut oman elämänsä lävitse repliikki repliikiltä. Tuotannossa on suomalainen menneisyys kirjoitettu auki.

Tämä kaunotar toimii takuulla vieläkin!

On myös sanottu, että Kalle Päätalo on tehnyt tuotannossaan ripin, joka häneltä jäi lestadiolaisseuroissa tekemättä. Minä uskon, että rippi tai ei, Päätalo on kirjoittanut maaseudulta kotoisin olevan koko sukupolvensa tarinan. Mikä muu suosion selittää?

Kallen ja perheen avara "kylpyhuone".

"Jos olisin antanut esteille ja hankaluuksille periksi, niin kirjailijaurani olisi voinut jättää kesken jo monta kertaa, mutta jollakin tavalla olen sitkaasti lannistumaton ja olen aina lopulta kuitenkin uskonut itseeni - ihan jääräpäisestikin. Ja se on kannattanut", toteaa Kalle Päätalo. Siinäpä oppi meille jokaiselle.

Separaattori.

Leivontavälineistöä.

Minulle Kallioniemi on erityisesti kirjailijakoti. Vierailun aikana saatoin kuvitella Kallen istumaan järven rantaan tai kantamaan puita saunalle. Kiinnostava yksityiskohta on pirtin seinällä riippuva Kallen reppu:

Mahtuisiko sinulle tärkeät tavarat tähän?

Repussa Kallella oli mukanaan kaikki maallinen omaisuus, kun hän kotiutui sodasta 1944 Tampereelle: äidin kutomia villasukkia ja vanttuita sekä pieni takki, raanuja nukkumiseen sekä neljä nimettyä kirjaa sekä 2 - 3 nimeämätöntä. Nimettyjen joukossa tietysti Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi, jota Kalle kantoi mukanaan missä tahansa: uittotyömailla, riiuulla ja sodassa. Kirja on muuten nähtävillä Taivalkoskella Päätalo-keskuksessa kirkonkylän kupeessa, ja on ehdottomasti näkemisen arvoinen!

Kallioniemen uuden pirtin leveä näkymä pihalle ja järvenselälle.

Kalle Päätalo ei pistänyt elämäänsä suosion myötä koskaan risaiseksi vaan hän eli varsin kohtuullista elämää Tampereella elämänsä loppuun saakka. Hän kirjoitti kurinalaisesti 79-vuotiaaksi, jolloin sai päätökseen omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjansa. Taivalkoskella hän kävi akheraan ja osallistui nimeään kantaville kulttuuripäiville mielellään. Ensi kesänä Päätalo-viikko pidetään 2. - 8.7.2012.

Järvenselkää kaihoisasti tähyää Kallioniemessä myös uittomies,
taiteilija Veikko Haukkavaaran "Uneutettu vonkamies".

Kallioniemi on tunnelmallinen paikka! Parastaan se antaa varmasti lämpimänä kesäpäivänä, kun lempeä tuuli puhaltaa järveltä. Silloin kirjoittaja voisi ehdottomasti kaivaa kupeestaan kirjoittamisvälineet ja istua vaikka rantakivelle ja pistää ylös tunnelmiaan ja vaikutelmiaan.

Elsa Beskow Lasten linnoituksessa

Elsa Beskow on ollut minulle kuluneen talven iso positiivinen yllätys. Selvitän ensin lyhyesti kirjailijan ja hänen klassikkotuotantonsa kiinnostavimpia taustoja, ja palaan sitten siihen, mikä hänen teoksissaan on minut yllättänyt.

Ruotsalaisen Elsa Beskowin (1874 - 1953) suosikkikirjailija oli Sakari Topelius. Beskow itse tiesi kuuden vanhana, että haluaa tulla piirtäjäksi ja tehdä satukirjoja. Hän rakasti piirtämistä. Melkein yhtä tärkeää hänelle olivat tarinat, joita hän kertoi jo lapsena erityisesti veljelleen. Hänestä tulikin yksi Ruotsin parhaiten tunnetuista lastenkirjakuvittajista.

Kun Elsa Beskow (os. Maartman) oli 15-vuotias, hänen isänsä kuoli. Äiti muutti lastensa kanssa sisarustensa luokse. On todettu, että nämä äidin sisarukset ovat olleet esikuvia Täti Ruskealle, Täti Vihreälle, Täti Sinipunaiselle ja Setä Siniselle.

Elsa Beskow avioitui ja sai kuusi poikaa. Hänen omat poikansa ovat olleet monille Beskowin tarinoiden päähenkilöille esikuvia niin, että jokaiselle pojalle on oma tarinansa. Myös kirjailijan oma lapsuus on vaikuttanut aihevalintoihin. Beskoweilla oli kodissaan rehevä puutarha, joka on puolestaan innoittanut useiden kertomusten miljöökuvausta. Beskowin tarinoissa luonnolla on hallitseva rooli tapahtumapaikkana, jopa henkilöhahmona.

Mikä tässä klassikossa on sitten minut päässyt yllättämään? Beskowin kirjat ovat aiemmin edustaneet minulle omassa päänsisäisessä luokittelussani lähinnä tyttökirjallisuutta - enkä oikein tiedä, miksi! Ehkä olen Petteriä ja Lottaa lapsena lukiessani samaistunut niin Lotan hahmoon, että olen niputtanut hänen persoonaansa kaiken Beskowin tuotannon. Ehkä Beskowin herkkä kynänjälki on antanut tarinoille feminiinisen painotuksen. Nyt kun olen omien poikieni kanssa lukenut laajemmalti ja ennakkoluulottomasti Beskowia, olen huomannut, että useimmiten kirjan päähenkilönä onkin poika! Kirja kirjan jälkeen olemme lasteni kanssa ihastuneet Beskowin maailmaan aina vain enemmän.

Osa Beskow-lukemistoamme.

Meillä pikkumiehet pitävät tarinoista siis varsin paljon, eikä ihme. Beskow vie lukijan mielikuvitusmatkalle milloin metsän siimekseen, milloin puutarhan lumoon, ja kaiken seikkailun keskellä lapsi selviytyy aina mustelmitta takaisin kotiin. Kieli on joko riimittelyä tai proosaa, parhaimmillaan niiden rinnakkainoloa. Erityistapaus on tarina nimeltä Sesselin seikkailut, jossa lukija (tai kuulija) saa itse täydentää riimit ja osallistua näin tarinan tekemiseen. Sesselistä en kirjoita tässä yhteydessä kuitenkaan enempää, vaikka sekin on ihan hauska kirja.

Luettua Beskowia: Satu pikku pikku eukosta (1897)

Oi ihanuutta, katsokaa tuota koivuista kuvakehystä!

Elsa Beskowin ensimmäinen lastenkirja on Satu pikku pikku eukosta. Se on pikku pikku kertomus eukosta, hänen mökistään ja eläimistään. Beskow muokkasi sadun loppua kahdesti painosten välillä ennen kuin se asettui nykymuotoonsa. Alun perin sadulle epätyypillisesti loppu ei ollut edes onnellinen, vaan se sai lapset surulliseksi. Satu on jo yli 120 vuotta vanha ja kertoo menneen ajan maailmasta, mutta silti se hämmästyttävästi toimii edelleen hienosti lasten kanssa.

Luettua Beskowia:  Ollin hiihtoretki (1907)

Olli tapaa talven kuninkaan istumassa
upeassa valtaistuimessa.

Olli saa uudet sukset ja lähtee niitä kokeilemaan. Hän hiihtää metsään ja joutuu seikkailuun, jonka aikana tapaa muun muassa talven kuninkaan. Ollin hiihtoretki on upea talvinen mielikuvitustarina vuodenaikojen vaihtelusta. Vuodenajat saavat kirjassa omat jännittävät hahmonsa.

Luettua Beskowia: Lotta ja Petteri, Täti Vihreä, Täti Ruskea, Täti Sinipunainen ja Setä Sininen (1918 - 1947)

Beskowia lukeneille tuttuja ovat silhuettikuvat.

En tiedä, pitääkö tämä paikkansa, mutta voin väittää Petteri ja Lotta -kirjojen olevan tunnetuinta Beskowia. Minullakin oli lapsena ainakin oma Petterin ja Lotan joulu -teos. Se on mukava kirja, mutta muistan pitäneeni Setä Sinistä paljon kärttyisempänä kuin hän nyt minulle näyttäytyy. Muissa Petteri ja Lotta -kirjoissa sedästä löytyy kyllä enemmän jäykkyyttä, mutta ei hänestä pahista saa tekemälläkään!

Elsa Beskow on kirjoittanut Petteri ja Lotta -kirjansa ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaan. On kerrottu, että Beskow pakeni näin sodan kauheuksia ja pettymystään ympäröivään maailmaan. Petteri ja Lotta -sarjan maailma on hyvin tasapainoinen ja lempeä, mutta eivät nekään pelkkää onnea ole. Kaikkiaan sarjaan kuuluu viisi eri kirjaa, joissa kuvataan tätien ja sedän rinnakkaiseloa, veneretkeä, syntymäpäiviä ja muita Petterin ja Lotan seikkailuita. Lisäksi sadut on julkaistu muutamana yhteisnidoksena.

Petteri ja Lotta ovat isättömiä ja äidittömiä lapsia, jotka muuttavat tätien luo häijyn Pyykkäri-Kristiinan luota. Tätien luona on paljon leppoisampaa, mutta lapset joutuvat seikkailuihin, joissa he muun muassa eksyvät ja tapaavat pelottavia ihmisiä. Mitään pahaa ei kuitenkaan tapahdu, ja kuten saduissa aina, loppu on onnellinen.

Beskowin maailmaa onkin pidetty konservatiivisena ja koko tuotantoa jopa vanhanaikaisena. Tarinat hyväkäytöksisistä lapsista ja menneestä maailmasta luontokuvauksineen eivät houkuttaneet 1960- ja 1970-lukujen lapsia yhtä paljon kuin aiemmin. Beskowia verrattiin Astrid Lindgreniin ja Peppi Pitkätossuun ja todettiin huomattavat erot, mutta kritiikistä huolimatta suosio on ansaitusti taas kasvanut.

Vaikka Beskowin maailmankuva onkin hyvin hillitty ja kaunis, pidän näitä kirjoja silti huomattavan paljon kiinnostavimpina kuin esimerkiksi suurta joukkoa uutta käännöskirjallisuutta, jossa kaikki imelletään ylivuotavalla ystävyydellä tai rakkaudella ja opetuksilla.

Luettua Beskowia: Pikku Lassi puutarhassa (1920)

Puutarha herää eloon.

Jos tässä postauksessa esillä olevista Beskowin kirjoista pitäisi valita kuvitussuosikki, olisi se miltei mahdoton tehtävä, mutta valituksi tulisi hyvin todennäköisesti Pikku Lassi puutarhassa -seikkailu. Lassi hukkaa pallonsa puutarhaan ja sitä etsiskellessään hän tapaa puutarhassa musikaalisen Syyskuun, karviaistyttöjä ja -poikia, rouva Talviomenan, Sinisen ja Keltaisen Luumuneidin, rouva Kaalinpään ja monia muita puutarhan asukkaita. Kuvitus on hyvin yksityiskohtainen ja kauniisti sommiteltu. Tarina on ihastuttava kertomus Lassin kiertelystä kasvien lomassa. Kerronnassa sekoittuu lumoavasti runo ja proosa, ja kuten kaikissa Beskowin kirjoissa, suomennos nostaa kirjan arvoa entisestään.

Vuosisatu (1927)

Huhtikuu.

Vuosisatu käy lävitse vuoden kierron ja samalla kertaa kellotaulun, viikonpäivät ja kuukaudet sekä kuukausien päivien määrät. Jokaisesta kuukaudesta on oma runonsa, ja huhtikuusta sanotaan muun muassa näin:

Huhtikuu,
se temmellyskuu.
Lätäköiden läiskytystä.
roiskutusta, räiskytystä,
märkää jalkaa, nuhanenää.
Eipä uskotakaan enää!

Kuulostaa aika tutulta! Käännös on jälleen Eila Kivikkahon.

Luettua Beskowia: Ruususuu ja pikkuhirvi (1924)

Ruususuu ja pikkuhirvi -kuvakirja alkaa prologilla, jossa kerrotaan, miten satu on syntynyt: Setä Sinistä muistuttava taiteilija on harmissaan, kun ei pääse siivouksen vuoksi työhuoneeseensa. Lapsenlapsi ehdottaa tälle kirjan piirtämistä. Isoisä lupaa piirtää, jos tyttö tekee riimit. 

Kirja kertoo Ruususuu-nimisestä pikkutytöstä, jolla on oma hirvenvasa. Tarina kertoo ystävyydestä ja sen arvosta kaiken maallisen vaurauden ja loiston keskellä.

Luettua Beskowia: Nappu, Nutta ja pikku Terho (1939)

Metsän elämää.

Runomuotoinen tarina kertoo Tammisen perheen lapsista, jotka lähtevät - jälleen kerran Beskowille tyypillisesti - seikkailemaan metsään. Äiti huhuilee lapsiaan huolestuneena turhaan. Lopulta kuitenkin jännittävien vaiheiden jälkeen lapset palaavat kotiin. Kirjassa koko luonto herää valloittavasti eloon.

Luettua Beskowia: Aakkosmatka (1945)

Aakkosmatkan suomentaja Eila Kivikkaho on arvatenkin tehnyt aivan loistavaa työtä tämänkin riimitellyn abc-kirjan kanssa. Beskowin kuvat tukevat luonnollisesti ruotsinkielistä loruttelua, mutta Kivikkaho on pystynyt tekemään käännöksestä vaivattomasti suomeksi soljuvan tästä piittaamatta. Aakkosmatka on nopealukuinen kirja, jossa pääsee maistelemaan erilaisia äänteitä yhdessä lapsen kanssa. Kirjan tarinassa Anna ja Ben retkeilevät yhdessä ja jäljittävät Annan nukkea, jonka orava nappaa mukaansa.

* * *

Elsa Beskowin teoksista on otettu 2000-luvulla paljon uusintapainoksia, mutta omista painoksistani eroten niissä ei ole enää viehättäviä kangaselkämyksiä. Maailma muuttuu, Eskoseni! Silti Beskowin tarinat ovat - kaikessa idealistisuudessaankin - erinomaisia ja eritoten upeannäköisiä lastenkirjoja varsinkin perheen pienimmille!

Elsa Beskow osallistuu blogissani Opuscolon Lasten linnoituksen rakentamiseen.

Lähteitä Elsa Beskowista:
www.elsabeskow.se
Elsa Beskow Floris Booksilla
Elsa Beskow Pegasoksessa (Kuusankosken kaupunginkirjaston sivusto)
Elsa Beskow Wikipediassa

Beskowista on kirjoitettu myös Kirjavassa kammarissa ja Saran kirjoissa.

Aura

Kansi: Katja Alanen

Anja Snellman: Aura. Otava. 2000.

Olen ympäri blogistaniaa ilmiantanut itseni siitä, että Anja Snellman (os. Kauranen) on minulle Se Kirjailija. Kaurasen Pelon maantieteen kautta pääsin kiinni kaunokirjallisuudessa johonkin sellaiseen kirjalliseen, joka puhutteli minua hyvin syvästi. Kaurasen tyyli teki jotakin kapealle ymmärrykselleni ja jäi ikuisesti kiinni. Pelon maantieteen aihekin puhutteli siihen maailmanaikaan minua erittäin jämäkästi. Pelon maantieteen jälkeen ahmin muutaman vuoden ajan Kaurasen tekstejä ja hankin aina hänen uusimman kirjansa.

Aura valikoitui kirjaston hyllystä luettevakseni aika tavalla sattumalta. Sattuma olikin oivallinen, sillä juuri tässä kohtaa olen alkanut nilkuttaa Snellmanin teoksissa, eli Aura on ensimmäinen kirjailijan uudemmasta tuotannosta, jota en ole lukenut. Omaan hyllyyn ja tutuiksi ovat tulleet Auran jälkeen ilmestyneet Safari Club, Äiti ja koira, Lyhytsiipiset ja Lemmikkikaupan tytöt. Muut uudemmat on toistaiseksi lukematta.

Aura pähkinänkuoressa

Aura on hyvin tyypillistä ja varmaotteista Snellmania, joten pidin siitä paljon. Mitään kirjasta etukäteen tietämättä olin iloisesti yllättynyt siitä, että Aura kertoo kirjoittamisesta ja kirjailijaksi tulemisesta! Tätähän minä hain koko viime vuoden loppupuoliskon.

Aurassa tarina rakentuu raameihin, jossa menestyskirjailija saa perintönä entiseltä kirjoittajaoppilaaltaan Aura Aulalta tekstiä täynnä olevia pahvilaatikoita. Oppilaasta ei koskaan tullut julkaissutta kirjailijaa. Mukana kulkevat vahvasti kirjoittaj(attar)ien isät ja Sylvia Plath, isänsä ja aviomiehensä varjossa hänkin kasvanut. Jo sivulla 14 aloitetaan aihe vahvasti: "Isi, minun täytyy sinut tappaa. Kuolit ennen kuin ehdin." Isän ja tyttären vaikea suhde, sairaus ja kuolema - ja kirjallisuus, varsin vahvat ainekset!


Kirjallisuus ja kirjoittaminen

Auran juonesta on hienosti kirjoittanut Hanna Kirjainten virrassa, joten itse en lähde sitä enemmälti referoimaan vaan keskityn hetken siihen, mitä teos puhuu kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.

  Kotimainen kaunokirjallisuus. Käännöskirjallisuus. Tietokirjallisuus. Matkakirjat. Runous.
  Katselen Akateemisen kirjakaupan tiskien ylle kiinnitettyjä kylttejä kuin näkisin ne ensimmäistä kertaa.
  Miksei kirjoja voisi luonnehtia toisin? Turvalliset teokset. Vaaralliset kirjat. Ikuinen valo. Lohduttavat varjot. Levottomat muusat. Sanat ilman rakastajaa. 

Aura nostaa esiin kirjallisuuden lukkiutumia ja teroittaa julkaisukynnyksen ylittämisen ehtoja. Kuka oikein on oikea kirjailija, kuka oikean kirjailijan tunnistaa? "Voiko olla kirjailija jos ei ole julkaissut yhtään kirjaa? Voiko olla olematta kirjailija vaikka olisi julkaissut tusinan teoksia?" 

Kirjoittaminen tunkee sisään myös isä-tytärsuhteeseen. Kirjoittamisharrastus on etenkin aloittelijalle varsin arka ja henkilökohtainen asia, joten kirjoittamisen reviirille tuleminen saattaa satuttaa:

  Lähettäisit sinäkin noita kirjoituksiasi lehtiin niin tienaisit siitä vähän taskurahaa, hän sanoi minulle kun asetteli pukuaan henkariin ovenkarmille.
  Mitä kirjoituksia? minä kysyin äreästi ja lämäytin päiväkirjani kiinni.
  Hän hymyili leveästi, kultahammas välähti. Oliko se ylimielistä hymyä vai tuntuiko minusta vain siltä? 

Ja sanat ja lauseet, ne ovat Aurassa läsnä. Sanavarasto on kuin ammusvarasto, siihen pitää suhtautua samalla vakavuudella, sanoo kirjailijakertoja isä. Kirjailija itse taas opastaa Aura Aulaa:

On elämäntapalauseita ja kuolinsyylauseita, on kaivoslauseita ja saippuakuplalauseita. Jotkut lauseet ovat kumia, käännettäväksi siloteltuja. Toiset piikkilankaa, ohdaketta, täynnä vastaan panemisen uhmaa. Jotkut lauseet ovat siinneet hurmiosta, toiset julmuudesta, kolmannet tulevat kohtisuoraan päin ja annen kuin huomaatkaan ne ovat muuttaneet elämäsi. 

Julkaisukynnys ja Nuoren Voiman liitto. Kirjoituskilpailut ja kirjallisuuden opiskelu. Uurastus ja yritys. Ketä ne kirjailijaksi haluavat oikein luulevat olevansa?

Yhtäkin romaania olin kirjoittanut jo viisi vuotta ja saanut sen aina takaisin eri kustantajilta ja kilpailuraadeilta. Vastauskirjeet olivat lakonisia, niitä lukiessani tunsin olevani pieni muurahainen jonka pään yläpuolella jossain korkeuksissa se iso tärkeä kirjallisuus tehtiin. Silti muurahaistakin tarvittiin, lohdutin itseäni, ilman muurahaisia ei ollut alttiita lukijoita, uskollista yleisöä, kirjallisuuden kenttää.

Onko kirjallisuus liikaa markkinoinnin tuote ja tarkoitus? Onko kirjallisuudesta tullut tyhjää? Kirjoitetaanko vain rahan takia, kysyy Aura.

Kesken kaiken tyttö otti kirveen Adidas-repustaan ja alkoi heiluttaa sitä edessämme. Älkää tappako kirjallisuutta! hän huusi.

Tähtiä 4/5.


Omistuskirjoitus

Tämän kirjoituksen omistan kaikille kirjoittajakavereilleni ja ihanille kirjoittajablogeille, joita löytyy blogini oikeasta reunasta. Uskokaa ja tehkää työtä! Älkää luovuttako!

Osallistun Auralla Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.

Muistan. Lapsuus.

Päällys: Markko Taina
Kuvat: Mäkelän kotialbumi

Hannu Mäkelä: Muistan. Lapsuus. Tammi. 2011. (336 sivua)


"Ei lapsuus katoa kenestäkään, se jää syvemmälle sydämeen, ja kestää ajan ja arjen pahimmatkin kolhut", kirjoittaa Hannu Mäkelä muistelmateoksessaan Muistan. Lapsuus. Teoksen luettuani olen ajatuksesta aivan vakuuttunut. Mäkelä on kirjoittanut niin elämänmakuisen kirjan, että minä olen muuttunut hetkeksi pikkupojaksi 40- ja 50-luvun Suomeen.

Muistan. Laspuus valikoitui luettavakseni Kirjallista elämää -haasteen mainingeissa. Kirjailijaelämät innostavat, ja niin tämäkin Mäkelän muistelma. Koska kyseessä on kirjailijan lapsuusmuistelmat, varsinaisesta kirjailijaelämästä teoksessa ei kerrota muutamaa välähdystä lukuunottamatta mitään. Se kerrotaan, että Mäkelä oli heti alle kouluikäisenä lukemaan opittuaan innokas kirjojen ystävä ja Kallion kirjaston kanta-asiakas, sekä se, että äiti ylisti aina kaunista suomen kieltä. Se perimä tässä kirjassa näkyykin, sillä Mäkelä osaa kyllä sijoitella sanansa niin kuin vain tuottelias kokenut (elämäkerta)kirjailija pystyy.

Lapsuudesta Muistan sen sijaan kertoo tavattomasti. Mäkelä on liikuttavan aidosti päässyt sisään lapsen kokemusmaailmaan. Välillä kirjailija epäilee muistiaan, mutta se ei lapsuusmuistojen illuusiota särje. Pikemminkin muistelu ja muistojen aitouden pohdiskelu tuo teokseen realistista otetta: kaikkea emme muista, vaikka niin tuskaisesti haluaisimmekin - osan taas muistamme juuri niin, kuin vain itse tahdomme. Toiset muistot taas ovat hyvin pikkutarkkoja ja täynnä tunnetta, joka helposti tarttuu lukijaankin:

   Apikset [apukoululaiset] eivät tule siihen aidan luo, koska voivat saada pilkkaa ja sylkeäkin niskaan. Ne ovat kaukana aidasta, oman koulunsa lähellä. Ne ovat erilaisia. Yksi meidän luokalta joutuu joulun jälkeen sinne. Äkkiä hän vain vaihtaa pihaa. Se on pelottavaa, jokaiselle voi käydä niin, puhumme. Ja kun niin käy, ei paluuta tälle pihalle enää koskaan ole.
   Sinne putoamista minäkin alan pelätä. (s. 187)

Ennen koulumuistoja Hannu Mäkelä kertoo kronologisesti edeten syntymästään, vauva-ajasta, päiväkotivuosista ja leikki-iästä, kesistä maalla, ja koulun aloittamisesta. Muistan kuvaa poikien elämää Helsingin Kalliossa, jossa jokaisen piti osoittaa, että kuuluu porukkaan ja uskaltaa. Mäkelä kertoo, millaista oli olla yksinhuoltajaäidin poika sodanjälkeisessä Suomessa. Hän keroo siitäkin, kuinka hankala isäsuhde hänellä oli. Huipentumia tai yllätyksiä kirjassa ei ole, mutta matka on tasaisen nautinnollinen.

Hannu Mäkelä on aiemmin kirjoittanut teokset Isä ja Äiti. Mäkelä kertoo rakastaneensa pienenä poikana äitiään tavattomasti samaan aikaan kuin pelkäsi ja vihasi isäänsä. Muistan päättyy aikaan, jolloin Mäkelä on kymmenvuotias ja suhde äitiin alkaa muuttua. Muistan. Lapsuus -teokselle onkin luontevaa odottaa jatkoa nuoruusvuosien muistelmilla. Niitä odottaessa kiinnostaisi lukea myös aiemmat, kirjailijan vanhemmista kertovat kirjat.

Muistan. Lapsuus on ihastuttava kirja pienen pojan elämästä, joka ei ole pohjimmiltaan vuosikymmenissä paljonkaan muuttunut. Koen päässeeni Mäkelän kirjan myötä lähemmäksi omien poikieni ajatusmaailmaa. Toisaalta Muistan on oivallinen ajankuva 1900-luvun puolivälin Kalliosta, mistä erityisesti helsinkiläiset saavat kiinnostavan aikamatkan omaan kaupunkiinsa. Teos yllyttää lukijaa muistelemaan omaa lapsuuttaan ruokkimalla tunnetiloja, jotka ovat lapsuudesta kaikille tuttuja. Muistan on myös kuva kirjailija Hannu Mäkelästä, siitä totisesta pikkupojasta, joka on peittynyt ajan kerrosten alle, mutta on yhä siellä jossakin hänen sisässään.

Tähtiä: 3/5

Kurkkaa myös Hannu Mäkelän kotisivut!

Aiotko kirjailijaksi? (Kirjallista elämää)

Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi? Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää. (1935. Neljäs painos.) WSOY. 2005.

Suomalainen kirjoittajaoppaiden klassikko on eittämättä Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi. Tähän hilpeään ja tuimaa asiaa sisältävään teokseen viitataan tuon tuosta eri kirjoittajatapahtumissa, ja mainitseepa moni kirjailija teoksen omaksi innoittajakseen. Itse sain vihoviimeisen potkun hankkia opuksen itselleni Päätalo-instituutin kirjoittajakurssilla, kun ymmärsin, miten valtavan tuen Aiotko kirjailijaksi on Kalle Päätalolle antanut. Vaikkei Päätalo olekaan oma kirjallinen idolini, hän on yksi tuotteliaimmista ja luetuimmista suomalaisista kirjailijoista, joten hänen esikuvansa ei voi olla väärä!

Mika Waltari on yksi suomalaisen kirjallisuuskentän suurimmista jalokivistä. Hän pystyi kirjoittamaan mitä tahansa kirjallisuuden lajia arvosteluista kuunnelmiin ja saduista propagandaan taitavasti, ja hänen kirjallinen tuotantonsa onkin erittäin laaja. Aiotko kirjailijaksi -teoksensa Waltari on kirjoittanut aikana, jolloin hän eli vielä säännöllisestä palkasta Suomen kuvalehden toimittajana, mutta jo 1938 hän siirtyi vapaaksi kirjailijaksi. Pääteoksensa Sinuhe egyptiläinen julkaistiin 1945.

Aluksi Waltarin teksti tuntui nuijivan minut toteamuksillaan pienimpiin maan rakoihin, mutta kun pääsin jujusta kiinni, aloin huomata teoksen alaotsikon purevan minuun kiinni. Aiotko kirjailijaksi nimittäin juttelee hilpeällä ja ironisellakin tavalla kaikesta siitä, mitä kirjailijanalun on pitänyt 1930-luvulla ottaa huomioon, eikä moni asia ole vanhentunut 2010-luvulle tultaessakaan. Kirjoittamisen haasteet ovat ikuiset ja kirjoittajien yhteiset. Ironiasta ja hulvattomasta huumorista - totuuden oraan puuttumatta - kertoo muun muassa seuraava katkelma:

Jos siis tämän teoksen lukeminen saa jonkun vakavasti uudelleen harkitsemaan omaa kirjailemistaan ja kerta kaikkiaan päättävästi luopumaan siitä, on se ainakin tähän lukijaan nähden täyttänyt tehtävänsä ja säästänyt paljon vaivaa ja ikävyyksiä kustantajilta mutta ennen kaikkea häneltä itseltään. (s. 10)

Waltari kertoo suoraan ja häpeilemättä, mitä kirjailijalta vaaditaan - ei enempää, ei vähempää:

1. mielikuvitusta
2. näkö- ja ajattelukykyä ja ymmärrystä
3. eläytymiskykyä
4. elävöittämisosaamista
5. tyylitaitoa
6. sivistystä
7. mahdollisimman paljon tietoa mahdollisimman monelta elämänalalta. (s. 18)

Runoilijalle Waltari tähdentää runousopin hallintaa. Hän listaa lisäksi neljä tärkeintä seikkaa:

1. on hallittava tavujen kesto ja paino
2. loppusointu aina painollisesta tavusta
3. puolisointuja ei hyväksytä
4. sanoja ei saa lyhentää, paitsi silloin, kun seuraava sana alkaa vokaalilla tai samalla äänteellä, mihin lyhennetty sana päättyy. (s. 84)

Runoilijan tietä Waltari ei kuitenkaan turhaan kaunistele, vaan lataa: "Runoilija voi elää Suomenmaassa, mutta miehuutensa parhaina vuosina hän kuitenkin tavallisesti havaitsee, että hänen on sittenkin helpointa kuolla." (s. 97) Iso tsemppi siis jokaiselle julki- ja pöytälaatikkorunoilijalle!

Novellisteja Waltari ei päästä runoilijoita helpommalla: "[M]eillä ei nykyhetken luovien kirjailijain joukossa ole ainoatakaan todella etevää novellistia siinä merkityksessä kuin asian tässä yhteydessä käsitämme, lukuun ottamatta ehkä Sillanpäätä silloin, kun hän vaivautuu kirjoittamaan todellisen novellin märehtimättä itseään ja ajatuksiaan." (s. 105) Onneksi voimme todeta, ettei Waltari ole päässyt lukemaan nykyisiä ja tulevia helmiä kirjailijoiden joukossa, vai mitä luulette? Yhtä kaikki, novelli on Waltarin mukaan rankka laji! Joka tapauksessa kirjoittamisen iloa ja paloa novellien parissa viihtyville!

Olen tuntenut huonoa omatuntoa siitä, etten ole ikinä viehättynyt Volter Kilven Alastalon salissa -merkkiteoksesta. En, vaikka olen kuinka yrittänyt nähdä siinä hyvää. Aiotko kirjailijaksi antaa minulle synninpäästön: "Tämä jättiläismäinen paisuttelu, johon vielä liittyy luonnottoman monimutkainen, paisuteltu, sivujen pituisia lauseita ja "maalauksellisia" sanoja käsittävä tyyli, on jokaiselle nuorelle kirjailijalle varoittava esimerkki siitä, millä tavoin ei pidä kirjoittaa. Siinä suhteessa sillä on kirjallisuushistoriallinen merkitys." (s. 159) Kiitos tästä(kin), Mika Waltari! Nostan silti hattua niille, jotka ovat pystyneet viihtymään Alastalon salissa -teoksen parissa!

Aiotko kirjailijaksi sisältää loputtomasti kirjoittajalle vinkkejä ja ohjeita käsikirjoituksen väsäämiseen. Sen vuoksi haluan suositella tätä teosta kaikille, jotka kirjoittavat huvikseen tai tositarkoituksella. Waltari, kuten niin monet muutkin kirjoittajat, tietävät, että "[k]irjailijan on oltava askeettinen elämässään, hänen on oltava ahkera, sitkeä ja hellittämätön työssään ja aina valmis näkemään rakkaimpienkin unelmiensa pettävän." (s. 176) Aiemmin mainitsemieni ja monien muiden teoksen alkupuoliskon "totuuksien" jälkeen muun muassa tämä paljastaa Waltarista herkemmän ja kannustavamman puolen. Kirjailijasuuruus haluaa empimättä jakaa osaamistaan ja kannustaa: kovalla työllä menestyy. Olihan Waltarikin alkuaikoinaan kokenut itse aliarvostusta ja pelkäksi viihdekirjailijaksi leimaamista yleisön ja kirjallisten piirien taholta.

Kirjabloggareille ja muille kirja-arvosteluja tekeville Waltarilla on myös kultaiset vinkkinsä annettavanaan:

• Älä arvostele, jos et todella rakasta kirjallisuutta, jos et voi käsi sydämellä sanoa, että elämäsi olisi köyhempi ilman kirjoja.
• Kunnioita kirjallisuutta koko sydämestäsi ja usko, että sillä on merkitystä ihmiskunnalle.
• Herätä teoillasi kiinnostusta ja rakkautta kirjallisuutta kohtaan.
• Muista, että et voi sanoa pintapuolisesti kirjaa heikoksi, vaan sinun on perusteltava väitteesi.
• Sinulla on oikeus ylistää kirjoja niiden hyvien ominaisuuksien perusteella, mutta älä mene liiallisuuksiin.
• Ole itsenäinen. 
• Muista, että et ole kaiken kirjallisuuden mittapuu, vaan edustat vaoin omaa käsitystäsi. Kukaan muukaan ei ole kaiken mittari.
• Arvostele muodollisessa mielessä vaihtelevasti. Älä kangistu kaavoihin.
• Älä arvostele mitään kirjaa vain pikaisen silmäilyn perusteella.
• Jos havaitset jonkun kirjan todella tylsäksi, sinulla on oikeus varoittaa siitä muita. Mutta arvostelijan tehtävä ei ole löytää teoksista pelkkiä puutteita.

Klassikkoa on hankala arvioida tähdissä, mutta tässä nopeasti:

tähtiä 4/5

Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi päättää loisteliaalla tavalla omalta osaltani Kirjallista elämää -haasteen, jonka kooste ... julkaistaan ... aivan ... pian...