Leon Leyson: Poika joka pelastui. Schindlerin listan kuopus

Leon Leyson: Poika joka pelastui. Schindlerin listan kuopus. (The boy on the wooden box. 2013. Suom. Annika Eräpuro.) Tammi. 2014.


Poika joka pelastui kertoo juutalaisen Leon Leysonin elämäntarinan kronologisesti alusta loppuun. Teos alkaa kirjoittajan juutalaisperheen ja sen olojen kuvailulla ennen toista maailmansotaa. Pääosan kirjasta kattaa sotakokemukset ghetossa, keskitysleirillä ja teollisuustyössä, joita kuvataan koululaispojan näkökulmasta. Lopussa kerrotaan hyvin pelkistettynä, mitä teoksen keskeisille henkilöille tapahtui sodan jälkeen, ja elämäkerralliseen tyyliin mukana on myös kuvia kirjoittajan elämän varrelta.

Leon Leysonin tarinan tekee kiinnostavaksi kaksi asiaa: toisen maailmansodan juutalaisvainot sekä takavuosina suureen suosioon nousseen Schindlerin lista -elokuvan juoni. Jokainen elokuvan nähnyt tietää, kuka oli Oskar Schindler ja mikä hänen roolinsa juutalaisvainojen ja toisen maailmansodan pyörteessä oli. Kaikki tietävät myös, kuinka tukalaa oli juutalaisilla 1940-luvun sotavuosina. Mikä Leon Leysonin osa tässä kokonaisuudessa on?

Poika joka pelastui -teosta voisi kutsua Anne Frankin päiväkirjojen veliteokseksi. Minusta se on kuitenkin vallan liikaa sanottu. Anne Frank kirjoittaa päiväkirjoissaan suoraan sydämestään tuntemuksiaan, ja näin hän piirtää eeteemme itsensä verevänä ja elävänä nuorena naisena. Sen sijaan Leon Leyson tyytyy kuvaamaan tapahtumia hyvin ulkokultaisesti passiivissa, ja huippuhetket hän ohittaa liian usein toteamalla, ettei "voi sanoin kuvata sitä hirvittävyyttä". Olisi kannattanut edes kokeilla löytää niitä sanoja, kirjoittamaan kun on ryhtynyt! Tällainen kieli jättää teoksen hyvin etäiseksi, ja voisinkin luonnehtia kirjaa helposti selostukseksi Leon Leysonin elämästä alusta loppuun.

Toki kirjasta sodan ja juutalaisvainojen kurjuuskin on ohuesti luettavissa. Kurjuus, ahdinko ja toivottomuus eivät tietenkään ole kirjojen itseisarvo, mutta jos vaino on kirjan aihe, sen tulisi näkyä. Leyson kuvaa muun muassa, miten juutalaisia nöyryytettiin täysin mielivaltaisesti:

Seisoimme pimeässä ja kylmässä tuntikausia; meidät laskettiin ja laskettiin uudelleen ja uudelleen, meitä solvattiin, uhkailtiin ja pahoinpideltiin umpimähkään, ja sitten meidät laskettiin vielä kerran ennen kuin työt viimein jaettiin. Työ oli sekä halpa-arvoista että vaarallista. Tavallisesti raahasin puutavaraa, kiviä ja hiekkaa uusien parakkien rakennustarpeiksi. Päivän päätteeksi saimme säälittävän annoksen vetistä soppaa. Sitten palasin parakkiin laverilleni parin tunnin levottomille unille, ennen kuin piina taas alkoi uudelleen seuraavana aamuna. (s. 123)

Myös nuoren pojan uhkarohkeus ja kenties naiiviuskin käy esiin muutamista tapauksista, joissa Leyson kertoo uhmanneensa kohtaloaan, onneksi kuitenkin positiivisin tuloksin. Lukijana kuitenkin jatkuvasti odotin kertomuksen alkavan toden teolla - luinkin kirjan parissa lyhyessä illassa ahmimalla - muitta koskaan se ei tarjonnut minulle täyttymystä, vaan tyytyi pysyttelemään loppuun saakka pintatasolla ja pitkälti passiivissa. Lopussa julkaistut Leon Leysonin muistolle osoitetut jälkeläisten puheenvuorot veivät lopullisesti maun koko kirjasta, olkoonkin kirjoittaja miten mahtava persoonallisuus ja loistava esimerkki selviytymisestä tahansa.

Siksi suureksi harmikseni ja isojen odotusten kanssa ajauduinkin ajattelemaan, että Poika joka pelastui ratsastaa Schindlerin nimellä ja toisaalta kurjilla sotakohtaloilla. Olen liikuttuneen iloinen Leon Leysonin, hänen perheensä ja kaikkien muidenkin sodasta selvinneiden puolesta, että heille kävi hyvin, toisin kuin monelle muulle kohtalotoverille. Tarinassa olisi ollut ainesta paljoon, mutta on kurja todeta, että tämä toteutus ei vakuuttanut. Teosta ei voi kiittää kirjallisista ansioista, mutta eräänlaisena selviytymistarinana sen voi ottaa. Kirjaa voisi sen tähden helppolukuisuutensa (ja pintatasonsakin) vuoksi suositella vaikkapa yläkoululaisille, jotka käsittelevät toisen maailmansodan aikaa ja ensimmäistä sotakirjaansa lukevalle sekä elämäntarinoihin ja muistelmiin auttamattomasti hurahtaneille tai hc-juutalaisvainofriikeille, joille koskaan maailmassa ei ole liikaa asiaa käsittelevää kirjallisuutta.

Tähtiä 2/5.

Kirja tuli minulle kustantajalta ennakkoon lukukappaleeksi - kiitos!
Teos julkaistaan Suomessa vainojen uhrien muistopäivänä 27.1.2014.

Annette Årheim: Misery lit

Kannen suunnittelu: Kalle Berglind

Annette Årheim: Misery lit. Brutaalien ja kaiken paljastavien kertomusten imu. (Misery lit. Om suget efter brutala och självut lämnande berättelser. 2012. Suom. Päivi Jokitalo.) Avain. 2013.







Enpä ole vähään aikaan (vai koskaan?) lukenut niin ärsyttävää kirjaa kuin Annette Årheimin Misery lit! Luetteloin ärsytykset, sillä olen kuullut, että tapa laskee stressitasoa. Vielä, kun voisin polttaa listan tai heittää sen roskikseen, teho olisi taattu, mutta nyt tyydyn taltioimaan ärsytykset tähän. Tervetuloa provosoitumaan!

1. Misery lit on niin sanottua kurjuuskirjallisuutta. Puhtaimmillaan se mässäilee synkillä aiheilla ja elämän varjopuolilla. Monesti kaavaan kuuluu se, että tarinalla on jokseenkin onnellinen loppu. Usein tarina alkaa päähenkilön kurjasta lapsuudesta, josta ei ankeutta puutu.
2. Annette Årheim tutkii aihettaa muutaman esimerkin voimin ja vetää näistä johtopäätöksiään. Eniten hän ruotii Liza Marklundin Uhatut-teosta. Muita vaatimattomammalla osuudella mukana olevia kirjoja ovat esimerkiksi Natascha Kampuschin 3096 päivää, Åsa Linderborgin Minua ei omista kukaan, Dave Pelzerin Pimeän poika ja suomalaisissa kirjablogeissa hiljattain näkyvyyttä saanut Felicia Feldtin Näkymätön tytär. Kurkkaa vaikka Kirjojen keskellä ja Kirjasähkökäyrä-blogeihin!
3. Misery litin kulutus on kasvanut (Ruotsissa) merkittävästi muun kaunokirjallisuuden kustannuksella (?). Lukiolaiset haluavat lukea misery litiä. Misery lit täyttää kirjakauppojen hyllyt.
4. Annette Årheim käyttää oppaanaan yhtä lukiolaispoikaa ja hänen mielipiteitään Lisa Marklundin kirjasta Uhatut.
5. Esitys on jokseenkin sekava. Välillä ollaan lukiolaispojan lukukokemuksissa tai elämänviisauksissa kiinni, välillä puhutaan kirjankansitaiteesta ja eri painosten kansien eroista. 
6. Myös misery litin käsite on sekava. Välillä tuntuu, että kaikki elämän laitapuolista kertova kirjallisuus on misery litiä.
7. Misery lit on vahingollista, sillä se ruokkii stereotypioita ja ennakkoluuloja. 
8. Siitä huolimatta sitä käytetään kouluissa viljalti, jotta nuoret innostuisivat lukemaan.
9. Suuri osa opettajistakin lukee vain misery litiä.
10. Misery litiin kuuluvia teoksia pidetään perusteettomasti totena! 

Huoh.

Kommenttini edellisiin:

1. Misery lit on oikeastaan varsin halventava nimitys muistelmille ja elämäkerroille, jotka käsittelevät hankalia aiheita. Misery lit niputtaa heterogeenisen teosjoukon perusteettomasti halvan genren alaisuuteen. (Katso myös lyhyt keskustelu tästä Kirjavalas-blogissa!)
2. Muutama esimerkki saattaa ehkä esitellä aihetta, mutta ei se anna kattavaa kuvaa ilmiöstä.
3. Mitä sitten, jos kirjojen kulutus kasvaa? Mitä sitten, jos kirjakaupat myyvät paljon ns. misery litiä? Onko kyseessä sama ilmiö kuin kaiken muunkin uuden taivastelemisessa: milloin tv on vahingollinen, milloin tietokonepelit, milloin taas hurja ja vaarallinen misery lit!
4. Yksi tyyppi kertomassa näkemyksiään värittää kokonaisuutta aika tavalla!
5. Olisiko lyhyestä kirjasta voitu karsia edes kustannusyhtiöiden business pois?
6. Itse olisin halukas rajaamaan misery litiin, jos sellaista käsitettä on edes järkevää käyttää, julkeat halvalla rahaa tahkoamaan tehdyt opukset, joissa jonkun oikean ihmisen kurjasta elämästä kirjoittaa ammattikirjailija, joka haamuna taustalla vie kustannusyhtiön lisäksi kirjan tuottamat voitot taskuihinsa... Misery litin ulkopuolelle taas rajaisin esimerkiksi ainakin kaiken puhtaasti fiktiivisen kirjallisuuden.
7. Mihin unohtui Jörn Donnerin viisaus: "Lukeminen kannattaa aina?" Kyllä ennen vanhaan kirjallisuuskin oli sitten niin paljon parempaa, eikö? No ei! Sitä paitsi uskon tässä porttiteoriaan: jos joku saadaan koukutetuksi kirjallisuuteen misery litillä, hän todennäköisesti kokeilee myös muita genrejä. No, sehän onkin tietysti jo varsin vaarallista! (Ja entäpä vampyyrikirjat? Nehän vasta vaarallisia ovat, sillä pian nuoret purevat toisiltaan kaulavaltimot poikki!)
8. Niin, eivätkö opettajat olekin melkoisen ovelia, kun on kyse lukuharrastuksen pariin houkuttelemisesta? - ja mikä taas olisi vaihtoehto? Pakkosyötettäisiin nuorille vain ns. korkeakirjallisuutta?
9. Ok, ymmärrän edes yhdessä kohdassa Årheimin pointin erittäin hyvin. Minunkin mielestäni opettajilla on oltava laaja kirjallinen sivistys useassa genressä, pelkkä misery lit ei riitä. Siitä huolimatta on muistettava, että opettajatkin ovat ihmisiä ja he lukevat viihtyäkseen tai ehkä elämyksiä saadakseen eniten ominta kirjallisuuttaan! 
10. Milloinpa silkan fiktion kirjoittajaa ei olisi rinnastettu omaan tarinaansa? Voiko Tuula-Liina Varis kirjoittaa naisen ja miehen välisestä suhteesta ilman, että lukija etsii tekstistä Pentti Saarikoskea ja kirjailijaa itseään? No voi tietysti! Ihan samalla tavalla misery litin lukijat osaavat erottaa todellisuuden kirjan tekstistä - tai sitten ei - riippuu lukijasta.

Kylläpä helpotti! Myönnän, että suhtaudun nyt Årheimin teokseen korostuneen tunteellisesti ja kärjistän, mutta onpa minua ärsyttänytkin! Jatkan kuitenkin vielä puhinaani hiukkasen siitä, mitä Årheim kirjoittaa misery litin imusta: miksi ihmeessä sitä luetaan.

Årheimin mukaan misery litiä lukevat haluavat jotakin kevyttä lukemista, joka ei vaadi ponnisteluja. He haluavat yhtä aikaa viihtyä ja oppia elämästä. Heillä on tarve tirkistellä, tai he etsivät vertaiskokemuksia, jos ovat itse tulleet kaltoinkohdelluiksi elämässään. Osa saa siitä terapiaa ja nojatuolimatkan pois todellisuudesta (sic! eikö Årheim juuri väittänyt, että tarinoita pidetään tosina?). Kyse on pohjimmiltaan turvattomuudesta: voidaan olla hyvillä mielin, että jollakulla on asiat vielä huonommin! Lopulta Årheim kysyy, voiko misery litin lukijaa pelastaa mikään.

Olen itse muun muassa tummien tarinoiden ystävä. En ehkä lue varsinaista misery litiä (mitä se ikinä tarkkaan ottaen onkaan), mutten voi kieltää sen joskus kiinnostavankaan. Pidän enemmän kuitenkin kurjuusfiktiosta tai sitten elämäkerroista ilman painavaa pakollista misery-osuutta. Myönnän, että Årheim tuntui silti osoittelevan minua teoksellaan, eikä se tuntunut hyvältä. En nimittäin koe olevani tirkistelyn tarpeessa. Sen sijaan Årheimkin kirjoittaa, että

Kuten jo todettu, nykyisin näkyy yhä enemmän, kuinka lööppijournalismi määrittelee aikalaisongelmat, joita tämän tyyppisessä kirjallisuudessa tematisoidaan. On mahdollista, että lööppeihin viittaava kirjallisuus palvelee lukijan kannalta sekä terapeuttista että kriisinhallintatarkoitusta. Lukijoilla on tarve paneutua ja yrittää ymmärtää, kuinka voi olla mahdollista, että tämän päivän vanhemmat voivat pitää lapsiaan vuosikausia kellarissa ja käyttää heitä systemaattisesti hyväksi, kuinka vanhemmat voivat jättää kehitysvammaisen lapsen paleltumaan kuoliaaksi lumihankeen ja heittää hänet myöhemmin järveen, kuinka lapsi voi kylmäverisesti murhata toisen lapsen jne. (s. 71 - 72)

Minä luen (ja kirjoitan), että ymmärtäisin. Entä sinä?

Koska kirja sai niin tunteet pintaan, tähtiä on pakko tiputella, vaikka vieläkin vähän potuttaa ja vaikka suomennoksessa oli joitakin kielellisiä hupsuuksia. Kyllä tämä kiinnostavakin oli!

Tähtiä: 4/5

Mari a on myös blogannut Årheimin kirjasta.

F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja

Kansi: Kalle Pyyhtinen / utudesign.net

F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja. (Hierba santa 2009. Suom. Samuli Arkko.) Iván Rotta & co. 2013. (335 sivua.)


Pyhän lehden kirja on Frida Kahlon maukas elämäkerta terästettynä reilulla kourallisella fiktiota ja meksikolaisresepteillä suoraan Kahlon muistikirjasta. Tapahtumat seuraavat muistikirjoihin tallennettua Kahlon elämää, mutta tilanteet on kuvattu fiktion siivin. Kadonneesta muistikirjasta, Pyhän lehden kirjasta peräisin olevat reseptit lomittuvat tarinaan, kukin kohdalleen hersyvään elämänvirtaan.

Frida Kahlo syntyi 1907 Meksikossa ja sairasti lapsena polion, joka jätti hänet jalkapuoleksi. 1925 hän joutui raitiovaunuonnettomuuteen, josta selvisi hädin tuskin hengissä. Nämä sattumukset leimasivat Kahlon elämää ja taidetta merkittävästi. Ensiksi polio oli olla Fridan ensikosketus kuoleman kanssa ja teki tyttölapsesta jalkapuolen. Myöhemmin onnettomuus ja siitä toipuminen sitoi Fridan sänkyyn pitkäksi aikaa, jolloin hän aloitti maalaamisen. Onnettomuus sai hänet aistimaan kuoleman jatkuvan läsnäolon ja jätti jälkeensä kivun, joka varjosti Kahlon värikästä ja intohimoista elämää loppuun saakka. Hän kuoli täytettyään muutama päivä aiemmin 47 vuotta.

Pyhän lehden kirja on vahva ja mainetta niittänyt teos, joka leikittelee ajatuksella kuolemasta Frida Kahlon kummitätinä. Frida tekee raitiovaunuonnettomuuden jälkeen kummitätinsä kanssa sopimuksen, että hän saa vielä elää, mutta lupaa kärsiä kaikki elämän koettelemukset, joita kummitäti hänelle povaa. Frida saa elää, mutta sillä on totta vieköön hintansa. Kuolema ja kipu väijyvät vierellä jatkuvasti, ja Frida käy keskustelua kummitätinsä kanssaan.

- Mikset vie minua ja anna pikku-Diegon elää? Frida moitti nyyhkyttäen Kummiaan, mutta Manalan valtiatar ei vastannut. Hän otti sammuneen kynttilän kaksin käsin ja puristi sitä vasten sydäntään, kunnes se liukeni hänen sormiinsa.
- Te kaikki olette minun, totesi Kummi. - Minut on sidottu ensimmäiseen ihmiseen, joka oli olemassa, ja minä olen olemassa viimeiseen ihmiseen asti. Kun ketään ei ole enää jäljellä, lopetan työni, ja silloin emme enää ole toisiimme sidottuja.
- Miksi?
- Koska toisille elämä on pelkkä henkäys ja toisille se on kuin monta romaania. Jokaisella on oma tarinansa siitä huolimatta, onko elämä pitkä vai lyhyt. Pojallesi siinä oli tarpeeksi. Siihen oli syynsä. Ei hetkeäkään enempää, ei hetkeäkään vähempää. Niin se vain on, hänen Kummitätinsä selitti. (s. 158 - 159)

Suhde Diego Rivieraan on alusta saakka peittelemättömän monimutkainen. Frida valloittaa Diegon tämän aikaisemmalta naisystävältään, joka opettaa Fridan kokkaamaan, jotta Diego pysyisi kotona. Pian Frida saa kuitenkin pettymyksekseen huomata, että Diego ei voi vastustaa naisia, vaan syrjähyppy seuraa syrjähyppyä, jolloin myös Frida aloittaa avoimen boheemin elämän. Diego sanoo kestävänsä Fridan sivusuhteet naisiin, mutta suhteita toisiin miehiin hän ei omasta käyttäytymisestään huolimatta sulata. Siitä huolimatta Fridalla on useita rakkaussuhteita sekä miehiin että naisiin samalla, kun hän elegantisti liikkuu sekä Amerikan seurapiireissä että Euroopan taiteilijakommuuneissa.

Frida rakastaa ja kärsii koko elämänsä. Miehestään, jonka kanssa avioituu kaksi kertaa, hän toteaa omaan suoraan ja riettaaseen sävyynsä:

- Diego tekee elämässään vain neljää asiaa: maalaa, syö, nukkuu ja nussii. Hän ei ole tällä hetkellä töissä, enkä minä ole tehnyt hänelle tänään jukatanilaista banaaninlehteen käärittyä haudutettua porsasta. Jos kurkistat vuoteeseen, huomaat, ettei siellä ole yhtään läskimahaa nukkumassa, joten jäljelle jää vain yksi vaihtoehto, enkä minä ole siinä mukana, koska hän ei ole Detroitin jälkeen koskenut minuun. (s. 175)

Ruoka on kirjassa läsnä miltei jatkuvasti. Tuoksut leijailevat lukijan nenään resepteistä, joita kirja kätkee sisäänsä. Opin, että chilejä on paljon erilaisia, sillä yhteen reseptiin saatetaan tarvia useaa eri chililajia. Usein Fridan ohjeissa tarvitaan myös esimerkiksi laardia tai muita Suomessa hankalasti tarjolla olevia tuotteita. Jos mielikuvitus antaisi periksi, ohjeita voisi kenties soveltaa suomalaiseen keittiöön, mutta kirjaimellisesti monen toteuttaminen vaatii valitettavasti paljon ekstravaivannäköä. Poimin itse kuitenkin ehdottomien kokelujen joukkoon salaperäisen Mommy Even omenapiirakan.

Pyhän lehden kirja on kuin Kahlon taulut. Se käyttää hyväkseen aineksia tuonpuoleisesta, kuvaa tinkimättömästi rakkautta, intohimoa ja naisen elämää kipu jokapäiväisenä kumppanina. Kirja on eroottinen, symbolinen ja surrealistinen olematta kuitenkaan hetkeäkään vaikeasti tajuttava. Kieli on rikasta ja suomennos onnistunut. Kirja paljastaa Fridan kompleksisen suhteen mieheensä Diego Rivieraan, palavan innon kommunismiin ja feminismiin sekä elämän biseksuaalina 1900-luvun alkupuoliskon globaalissa taiteilijaeliitissä, jossa mukana risteilevät muut suuruudet, kuten Salvador Dalí, Pablo Picasso, Lev Trotski, Anaïs Nin, Henry Miller ja Ernst Hemingway.

Suosittelen kirjaa kaikille Frida Kahlon elämästä tai taiteesta kiinnostuneille, taiteilijaelämästä innostuville, hyvän (fiktiolla rehevöitetyn) elämäkerran ystäville ja upean kirjan ystäville. Kirjaa kannattaa harkita ehdottomasti myös silloin, jos rakastaa meksikolaista ruokaa ja kulttuuria. Tämä sopii paitsi ruoan myös hyvällä maulla erotiikan nälkään.

Tähtiä: 4/5

Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta o.s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo

Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta o.s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo. (Fredrika Charlotta, född Tengström. En nationalskalds hustru. Suom. Raija Viitanen.) Tammi. 2007. (294 / viitteineen, liitteineen ja luetteloineen 334 sivua.)


"Minun täytyi kirjoittaa, vaikka kukaan ei koskaan lukisi mitä olen kirjoittanut. Kuitenkin koetin välttää kaikenlaista yltiöpäisyyttä, pysyä ajan tavallisen romaanikirjailijan jäljillä eikä olla niin "epänaisellinen" että uskaltaisin sanoa oman ajatuksen. Olin aivan liian usein sekä lukenut että kuullut sanottavan ettei semmoinen vähääkään sovi naiselle - mutta ajattelin ettei kai ollut niin ylenmäärin, niin anteeksiantamattoman rohkeata viedä torille samaa tavaraa kuin tuhannet muut."

Näin pohdiskelee Fredrika Runeberg siihen aikaan, kun hän maamme yhtenä merkittävimmistä naiskirjailijoista alkoi saavuttaa ominta ääntään, kun tunne-elämän tyrskyt lainehtivat mielen meriltä paperille saakka. Lainauksessa tulee erinomaisesti esiin Fredrika Runebergin kirjailijaminä: yhtäältä kova palo kirjoittaa ja tahto sanoa ilmi sisinpänsä, toisaalta kahleet, jotka pidättelevät (naista) niin ulkoisesti kuin sisäisesti, kolmanneksi kapinahenki, joka tuuppii sanomaan kaikesta huolimatta.

Merete Mazzarella kirjoittaa Fredrika Runebergin elämästä ja tuotannosta kiinnostavan kokonaisuuden, jossa ääneen pääsee päähenkilö itse. Mazzarella käyttää elämäkerta-aineistona laajalti Fredrikan kirjeenvaihtoa ja kirjoituksia. Fredrika Charlotta o.s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo (jatkossa FCTKV) onkin monitasoinen kokonaisuus, joka kulkee elämäkerrallisista tekstistä ja historiakuvauksesta kirjallisuusesseeseen ja polveilee niiden välillä sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Mazzarellalla on kaunis kieli ja terävä kynä, mikä tekee lukemisesta erityisen nautinnon.

Mazzarella kuvaa päähenkilöään ihastuttavan ristiriitaisena persoonana, sielultaan aitona henkilönä. Lukiessa tuntuu, että Fredrika saapuu kahdensadan vuoden takaa kulkemaan hetkeksi rinnalle ja kertomaan näkemyksiään ajan kulusta. Vaikka naisen asema on paljon Fredrikan ajoista muuttunut, edelleen nykyäänkin perhe nauttii useimmiten juuri äidin huolenpidosta ja kukoistaa sen kuistannuksella, kuten aikoinaan kansallisrunoilijan perheessä, johon siunaantui yhteensä kahdeksan lasta:

-- milloin on leivottu näkkileipää taoi muunlaista leipää, milloin hillottu, mehustettu tai pesty suurpyykki, vedetty lakanat, mankeloitu ja silitetty. Lisäksi pantiin olutta, suolattiin liha ja kalaa, keitettiin lihalientä pullotettavaksi tehtiin makkaraa, valettiin kynttilöitä ja keitettiin saippuaa. Hänellä oli tosin keittäjä ja useita piikoja, mutta vastuu oli hänen. Hän nousi aamuisin neljältä tai viideltä, mutta yhä useammin hänestä silti tuntui, että työt karkasivat käsistä. (--)  Taloon virtasi kaupunkilaisia ja pitempiaikaisia vieraita, yhä enemmän sitä mukaa kuin Runebergin maine kasvoi. Kaikille piti tarjota ruokaa ja monet viihtyivät aamukolmeen, -neljään tai -kuuteenkin saakka.

Kuulostaa tutulta, mutta samalla tulee miettineeksi, mitä me nykyaikana valitamme, kun koneet tekee valtaosan töistä ja kaupasta voi valmiina ostaa lähes mitä tahansa! - Toisaalta, nykyään kirjoja julkaistaan moninkerron se määrä, mitä Runebergin aikaan julkaistiin.

Samaan aikaan, kun Fredrika huolehti näin suurtaloudesta ja piti lähes kestikievaria miehensä ystäville ja tuttaville, hän haaveili kirjailijuudesta ja kirjoitti. Ajan oloon hän julkaisi teoksiaan, joista kriitikot yleensä kohtuullisesti pitivätkin, lukuunottamatta C. G. Estlanderia, joka tuntui ottaneensa Fredrikan hampaisiinsa ja sai kirjailijan itsetunnon vapisemaan. Uransa heikolla hetkellä Fredrika jopa ajatteli polttaa koko tuotantonsa!

FCTKV on upea kokonaisuus naisesta, jonka kirjailijaura on usein nykypolvilta piilotettu rommilla ja mantelilla maustetun leivonnaisen sisään ja koristeltu vadelmahillolla ja sokerikuorrutteella. Arvatenkaan tästä osin sepitetystä perinteestä Mazzarella ei mainitse teoksessaan sanallakaan! FCTKV antaa sen sijaan Fredrikalle sen äänen, jota ilman hän jäi aikanaan.

(On totta vieköön petos suomalaista kulttuuria kohtaan, että Fredrika Runebergista kerrotaan alakoulusta saakka meille vain se, että hän leipoi Johan Ludvigille torttuja!)

FCTKV:n lukijalle syntyy pakosta ajatus, kuinka Fredrikasta olisi tullut mitä taitavin kirjailija, jos hän olisi voinut keskittyä kirjoittamiseen paremmin ja päässyt miehensä varjosta näkyvämmin esiin. Kirjoitukset olivat tasokkaita näinkin! Etuoikeutettu Fredrika kaikesta huolimatta oli aikanaan. Hän kuului niihin piireihin, jossa muun muassa Sakari Topelius saattoi antaa kirjallista suojelustaan kirjailijalle, ja pystyi nauttimaan apuvoimasta kodinhoidossa, jolloin kirjoittamiseen oli käytettävissä edes se vähä aika, joka talouden johtotehtäviltä jäi. Olisi ollut kiinnostavaa lukea Mazzarellan luonnehdintaa myös Fredrika Runebergin sosio-kulttuurisesta asemasta. Nyt aihe jää paljolti rivien väliin.

Suosittelen FCTKV:a kaikille niille, joita kiinnostaa suomalainen kirjallisuus- tai kulttuurihistoria, naisen asema 1800-luvulla tai (nais)kirjailijan elämä ja ajatukset kirjoittamisesta. On ihan selvää, että tämän jälkeen kannattaa lukea myös Fredrika Runebergin omaa tuotantoa, josta minua kiinnostaa ensisijaisesti nyt Kynäni tarina.

Tähtiä: 4/5.

Sinisen linnan kirjaston Maria haastoi minut kesällä lukemaan Merete Mazzarellan Fredrika Charlotta o.s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimon. Teos jää useasta syystä sydämeeni loppuiäksi. Kiitos, Maria! <3

Osallistun teoksella myös Marian Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen. Tämä on haasteeseen kolmas kirjani, joten olen nyt päässyt haasteessa maaliin saakka!

Auksuuni (omakustanne)

Pirkko Mattila: Auksuuni. Omakustanne. 2012.

Auksuuni on Pirkko Mattilan miehen suvun tarina ja Mattilan toinen omakustanteena julkaistu romaani. Mattila on kertonut kirjoittaneensa teoksensa syntymäpäivälahjaksi miehelleen ja muistoksi jälkipolville. Ei hullumpi lahjaidea!

Tarina alkaa 1800-luvun lopulta, kun Emmanuel Pelkolin seilaa jossakin maailman merillä laivassa samaan aikaan, kun kotiväki odottaa isää kotiin Oulussa. Pelkolin elää vapaata merimieselämää satamissa, ja kun hän kuulee sairastavansa parantumatonta ns. ranskantautia, hän kirjoittaa kirjeessä tulevansa Ouluun, kun pääsee mukaan sopivaan laivaan. Emmanuel ei kuitenkaan koskaan palaa kotiin. Sen sijaan perille saapuu Emmanuelin heräteostoksena huutokaupasta ostama harmooni.

Emmanuelin pojasta Jakobista tulee merikoulussa perämies, mutta hänkin kuolee merellä kuumetautiin. Jakob haudataan Brasiliaan. Kotiin jäävät kaipaamaan perheen äiti Kaisa ja tytär Maria Sofia, joka pelkää jäävänsä äitinsä kanssa kahden vanhaksipiiaksi. Ouluun ilmestyy kuitenkin maailman meriltä Jakobin merikoulukaveri  Isak, joka haluaa asettua Ouluun, nai vanhan ihastuksensa Maria Sofian ja tekee tämän kanssa kolme lasta, joista jää vain yksi eloon. Hän on Arvi, Pirkko Mattilan tuleva appi.

Auksuuni seuraa kiinnostavien alkuasettelujen jälkeen pitkän matkaa kansakoulun opettajana elämäntyönsä tehneen Arvin elämää ja lopulta tämän pojan, Eeron lapsuus- ja nuoruusvuosia. Alun merimieselämää olisi ollut kiinnostavaa lukea pidempäänkin.

Vahvuus Pirkko Mattilan Auksuunissa on vankka paikallistuntemus ja elävä historiankuva. Oululaisena on kiehtovaa lukea paikallishistoriaa yksilöiden elämän lävitse kuvattuna. Esimerkiksi kuopiolaisilla käy varmasti samoin Sirpa Kähkösen romaanien kanssa. Tutut paikat vilahtelevat, vanha Oulun tori herää eloon ja Kuusiluotoon nousee yhtenäiskoulu, joka töröttää paikallaan arvostettuna opinahjona edelleen. Lukija huomaa selvästi Mattilan perehtyneen pitkään ajanjaksoon, johon Auksuuni sijoittuu. Lisäksi Mattila on oivallinen tarinankertoja. Hän osaa kirjoittaa tavallisesta arjesta kiinnostavasti. Tarina vetää erittäin hyvin, ja itse lukaisinkin kirjan nopeasti kahdessa lyhyessä illassa.

Kerronta on kronologinen kehystarinaa lukuunottamatta, joka onkin teoksen kokonaisuudesta varsin irrallinen. Toisaalta kehyksen ymmärtää lahjakirjaksi tehdyssä teoksessa, mutta muuten se olisi voitu jättää poiskin. Mattilan kieli on kauttaaltaan selkeää, kuvailevaa ja helppolukuista. Dialogit toimivat hyvin murteellisina. Fiktio sekoittuu faktaan tasaisesti.

Muutama kylän villi ja pahankurinen poika oli sotkenut opettajien yhteisen kasvimaan ja tuhonnut suuren osan sen sadosta. Pihassa asuvat opettajat ja keittäjä vaativat Arvia selvittämään, keitä oli ollut asialla ja rankaisemaan heitä.
- Miten minä voin tietää keitä ne olivat, ja miten heitä sitten pitäisi rangaista? Arvi kysyi harmistuneena.
- Teoistaan pitää vastata, kiihtyi alaluokkien opettaja, niin kuin Arvi olisi ollut pahantekijä.
- Multa meni kaikki kessut, mutta antasin asian olla, Arvi lohdutti naapuriaan.
- Sin'oot liian pehemiä mies, oisit jämerämpi, Annakin moitti. (s. 133)

Lahjakirjaksi tehdyn tarinan teemaksi paljastuu selkeimmin elämän yllätyksellisyys ja rajallisuus: sukupolvet seuraavat toisiaan, eikä matkan määrää voi ihminen itse valita. Mattilan suvun elo on kirjan perusteella ollut aina varsin tasaista, vaikka elämä ja siihen liittyvät valinnat eivät aina helppoja ole olleetkaan. Joitakin kohokohtia korostamalla ja dramatisoimalla, tunteita kärkevämmin esiin tuomalla teokseen olisi voitu luoda kontrastia, jolloin hyvät ajat erottuisivat paremmin huonoista. Lahjakirjana Auksuuni kuitenkin tuntuu korostavan kaikkien hyviä puolia: kirja on kunnianosoitus edeltäneille sukupolville. Auksuuni on taitavan kirjoittajan kokoama kiintoisa sukutarina. Omakustanteen kannesta täytyy antaa vielä erillinen kunniamaininta sen tekijälle Petteri Lehtiselle.

Pirkko Mattila voitti Auksuunillaan Päätalo-instituutin järjestämän Möllärimestari-kilpailun 2. palkinnon 2012. Onnittelut!

Tähdet jäävät nyt tiputtelematta, koska kyseessä on omakustanne ja vieläpä kanssani samaan kirjoittajapiiriin kuuluva tekijä. Mitä mainiointa työtä, Pirkko!

Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia.

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia. (The Discomfort Zone. 2006. Suom. Tero Valkonen.) Siltala. 2012. (245 sivua)

Epämukavuusalue on Jonathan Franzenin esseekokoelma, tai pikemminkin kirjailijan oma osaelämäkerta, jossa hän läpikäy lapsuuttaan, nuoruuttaan ja aikuiseksi kasvuaan. Suosittu yhdysvaltalaiskirjailija ei kerronnassaan säästele itseään, vaan lataa itsekritiikkiä melkoisesti, sekä kohdistaa osan piikeistä myös perheeseensä ja muihin merkittäviin lapsuusvuosien yhteisöihin.

Omaelämäkerroissa on aina taustalla perustava kysymys: millaisena kirjailija haluaa itsensä nähtävän? Vaikka Epämukavuusalue on nimensäkin puolesta jotakin sellaista, johon ei ole kaikkein helpoin tekijänsä tarttua, kirjassa esitetyt katkelmat elämästä on valittu tarkoin, tai juuri ne ovat syystä tai toisesta tarttuneet kirjailijan muistoihin paremmin kuin muut tapahtumat. Omaelämäkerta, ihan niin kuin elämäkertakin, on aina harkittu kuva päähenkilöstään. Epämukavuusalue esittää Jonathan Franzenin lukijalle sellaisena, kuin Franzen sen itse on halunnut maalata. - Voisi hieman liioitellen todeta, että kyseessä on tällä kertaa surkeudesta suuruuteen -veistely.

Odotin suosikkikirjailijalta jotakin mahdotonta, hengästyttävää viiltävyyttä ja tiukkaa terävänäköisyyttä, mutta Epämukavuusalue ei jaksanut kannatella kiinnostustani kovinkaan pitkään. Luin kuitenkin sinnikkäästi teoksen loppuun saakka, ja kiinnostavinta taisikin olla lopun osuus. Lopussa nähkääs Franzen ikään kuin eheytyy lintuharrastuksen kautta ja harrastuksen kuvaus on hienoa rinnastuen avio-ongelmiin, hän antaa itselleen luvan rakastaa äitiään ja muutenkin tuntuu balansoituvan suhteessa muihin ihmisiin ja suhteessa itseensä.

Varsin uuvuttavassa ja jaarittelevassa teoksessa oli omat hyveensäkin. Erityisesti pidin kertomuksesta Kaksi ponia, jossa Franzen selvittää pitkästi sarjakuvapiirtäjä Charles M. Schulzin elämää ja uraa. Schulzin elämä ja kokemukset Epämukavuusalueessa rinnastuvat houkuttelevasti ja selittävästi Franzenin omaan elämään ja kokemuksiin. Syntyy kiehtova merkitysten luuppi. Yhtälailla luuppi syntyy siitä, kun Franzen kertoo tuntevansa Sigmund Freudin teorioita, ja yhtä aikaa hän rämpii tekstissään äitisuhteessaan. Franzen ikään kuin selittää äidistä eroon pyristelyn psykoanalyysin ja sen johdannaisten teorioilla. Ja kuitenkin kyseessä on aina vain elämä ja universumi itse:

Mutta milloin se varsinainen tarina sitten alkaa? Olen neljäkymmentäviisivuotiaana melkein päivittäin kiitollinen, että olen se aikuinen joka tahdoin seitsemäntoistavuotiaana olla. Vahvistan käsivoimiani kuntosalilla, ja minusta on tullut aika hyvä työkalujen käsittelijä. Mutta häviän myös melkein päivittäin taisteluja sille seitsemäntoistavuotiaalle joka on yhä sisälläni. Syön lounaaksi puoli purkkia Oreo-keksejä, katson liikaa televisiota, lausun yleistyksiin perustuvia moraalisia tuomioita, juoksen ympäri kaupunkia revenneissä farkuissa, juon tiistai-iltana martineja, tuijotan kaljamainokseen pantua rintojenväliä, määrittelen tylsäksi jokaisen ryhmän johon en voi kuulua, tunnen halua viillellä Range Rovereita avaimella ja repiä niiden renkaat riekaleiksi ja teeskentelen etten kuole koskaan.

Peruspulma, se että tietoisuus yhdistyy tyhjyyteen, ei katoa koskaan. Sitä ei koskaan lakkaa odottamasta että todellinen tarina alkaisi, koska ainoa tosi tarina on lopulta se, että ihminen kuolee. (s. 143 - 144)

Huumoriakin Franzen on siis teoksessaan päässyt ajoittain kylvämään. Pidin Epämukavuusalueesta myös erityisesti yhtenä kirjailijakirjana. Osa teistä muistaa varmasti Kirjallista elämää -haasteen viime vuodelta, ja siihen tämä sopisi mainiosti! Vahvuuksiin voidaan lukea sekin, että vaikka kirja ei ollutkaan mikään häikäisevä esitys, siinä oli jonkin verran sellaista yhteiskunnallista ja yhteisöllistä tarkkuutta, jota olisin kaivannut lisääkin. Saattaa siksi olla, että jaksan vielä kokeilla kirjailijan parhaimmaksi sanottua Vapautta.


En ole siis muuta lukenut Franzenilta, mutta ylistettynä kertojana halusin tämän tutustumisretken tehdä. Epämukavuusalue taisi olla huono valinta kirjailijan ensimmäiseksi... Katsokaa toki, mitä muutkin ovat kirjoittaneet, esimerkiksi blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjava kammari ja Kirjojen keskellä. Minulta tippuu kirjailijan kiemurteluista huolimatta Epämukavuusalueelle lukukokemuksena


tähtiä: 2/5


PS. Ai niin, tämähän taitaa sopia hienosti Sinisen linnan kirjaston Marian Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen!

Marilyn Monroe. Välähdyksiä, sirpaleita.

Välähdyksiä, sirpaleita. Marilyn Monroe. Toim.Stanley Buchthal ja Bernard Comment. (Fragments. 2010. Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi ja Lotta Toivanen.) WSOY. 2010.


Väärinymmärretty. Rakennettu. Kuvista kasattu. Sitä oli julkinen Marilyn Monroe. Minkälainen hän oli todella?

Välähdyksiä, sirpaleita vie lukijan lähelle Marilynin sisintä. Se tuo esiin näyttelijättären omia, henkilökohtaisia ennen julkaisemattomia muistiinpanoja, kirjoituksia ja runoja loistokkaan uran varrelta. Useissa teksteissä huokuu tuska olla julkisuuskuvan vanki. Kuinka nainen, jolla on seksisymbolin leima ja komediennen kyky, voisi vakuuttaa muut uskomaan siihen, että hänestä on vakavaankin elokuvaan ja syvällisiin aiheisiin? Marilyn oli sivistynyt ja lukenut alansa ammattilainen, jolla oli loppuun saakka valtava halu kehittää itseään. Halu oli niin voimakas, että pakosta tulen ajatelleeksi, miten kunnianhimo kumpusi huonosta itsetunnosta. Repaleisesta lapsuudesta. Isättömyydestä. Orpoudesta. Lastenkodeista, sijaisvanhemmista. Juurettomuudesta.

Kunnianhimo kumpusi rakkauden kaipuusta. Tarpeesta tulla rakastettavaksi. Tähtitaivaan supernovien ikuinen dilemma lienee se, että vaikka koko maailma rakastaa heitä, he eivät koe saavansa aitoa rakkautta osakseen. Kukaan ei näe heidän sisimpäänsä eikä rakasta heitä sellaisenaan. Rakkaus kohdistuu julkisuuskuvaan, joka voi olla - kuten Marilynin tapauksessa - vääristynyt, värittynyt, vinoutunut. Marilyn oli henkeäsalpaavan kaunis ja luontaisesti seksikäs, mutta hänen vahvuutensa sijaitsi pintaa syvemmällä. Koskaan hän ei kuitenkaan kokenut sen olevan tärkeää kenellekään.

Kun ihminen haluaa olla yksin niin kuin rakkaani (Arthur) tähdentää silloin toisen on pysyttävä loitolla.

(--)
kuinka tietäisimme toisen tuskan aiemmilta vuosilta saati
kaiken mitä hän raahaa mukanaan sillä matkan varrella tarvitaan
parhaimmillaan paljon liikkumatilaa toiselle - mutta kuinka paljon ihmiselle on haitallista kantaa.

Lienee parasta rakastaa urheasti ja hyväksyä - niin paljon kuin kykenee.

Rakkaus oli kateissa myös Marilynin läheisissä ihmissuhteissa. Hänen avioliittonsa kariutuivat pikaisesti eroon. Kirjailija Henry  Arthur Millerin rinnalla Marilyn toivoi ehkä pääsevänsä sivistyksen suojaan. Henry Miller ei kuitenkaan pystynyt vastaamaan Marilynin pohjattomaan rakkaudennälkään, vaan petti näyttelijättären luottamuksen.

Huomisesta alkaen pidän huolta itsestäni sillä se on kaikki mitä minulla oikeastaan on ja nyt ymmärrän että on koskaan ollutkaan. Roxbury [Arthur Millerin kartano Britanniassa] - olen koettanut kuvitella kevättä koko talven - nyt se on tullut ja oloni on vieläkin toivoton. Taidan vihata tätä paikkaa koska täällä ei ole enää rakkautta. Kadun epätoivoista ponnisteluani täällä. Yritin kamppailla sitä vastaan minkä sisimmässäni tiesin todeksi - että sen paineen tähden (tästähän tulee aivan kuin sähke) jota työni on aiheuttanut (hassua että olen aina hyväksynyt jopa pahimman - koettanut vastustaa sitä jos se on vaarantanut työni) eikä hän kestänyt sitä (hän on toisesta maasta) vaikka minusta tuntui (viattomasti, enkä ole sellainen) että minun sietokyvystäni oli apua meille molemmille myöskin aineellisesti mikä myös on hänelle paljon tärkeämpää kuin minulle. (--) On hyvä joskaan ei erityisen hauska sanonta - mihin se sitten liittyykään - kipuun "Jos voisin ottaa elämäni uusiksi, ottaisin olan takaa."

Kun jostakin löytää ajatuksilleen ja tunteilleen kadoksissa olleita sanoja, kokee autuutta ja rauhaa. Kun nuo sanat löytyvät Marilyn Monroelta, autuuden ja rauhan takaa nousee hämmennys: koko maailman palvoma filmitähti oli niin inhimillinen ja aito, että hän voi kokea jotakin minun elämässänikin tuttua.

Välähdyksiä, sirpaleita raottaa lukijalle kunnianhimoisen, herkän ja sivistyneen, toisaalta epävarman ja yksinäisen naisen sisintä. Toisaalta se myös tarjoaa kurkistuksen Marilynin keittiöön - aivan totta, reseptien ja kutsumuistilistojen muodossa! Luin kirjan ahmien ja liikuttuen. Vakuutan tämän olevan jokaiselle Marilyn-fanille täyttä timanttia. Myös muut pystynevät tämän kautta horjuttamaan kuvaansa Marilynistä.

Kirjan toimittajat ovat jonkin verran kommentoineet Marilynin tekstejä. He ovat selittäneet teksteissä esiintyvien henkilöiden yhteyksiä Marilyniin tai tulkinneet kirjoituksia. Selitykset auttavat, mutta jotkut tulkinnat arveluttavat ja aiheuttavat torjuntaa. Silti Välähdyksiä, sirpaleita saa kaiken vahvuutensa siitä, että se päästää Marilyn Monroen itsensä ääneen. Se vapauttaa objektin subjektiksi. Se kiinnostaa, sykähdyttää, koskettaa.

Ei enää pelokas
yksinäinen
pikkutyttö.

Muista että voit istua maailman laella (ei uskoisi). (--)

Tähtiä: 4/5

Marilynin muistiinpanoja ovat lukeneet sydänverellä myös Leena Lumi ja Susa.

Freddie Mercury. Elämäkerta

Laura Jackson: Freddie Mercury. Elämäkerta. (Freddie Mercury - The Biography. 2011. Suom. Juuso Arvassalo.) Minerva. 2012. (271 sivua.)


Britannian suosituin bändi Queen joutui lopettamaan loistokkaan uransa, kun ryhmän keulahahmo Freddie Mercury kuoli AIDS:iin loppuvuonna 1991. Kaksikymmentä vuotta koossa pysynyt yhtye on moneen kertaan palkittu ja ylistetty rock-musiikin yhdeksi merkittävimmistä vaikuttajista ja uranuurtajista. Queen onkin kaikkein menestynein brittibändi. Suosio ylittää muun muassa Beatlesin menestysluvut ja on miltei vertaansa vailla koko musiikkimaailmassa. Ei ole epäselvää, että uskaliaan solistin rooli nosti muutenkin lahjakkaan bändin suosion korkeimmalle huipulle.

Millainen mies oli Freddie Mercury? Sitä yrittää selvittää Laura Jacksonin koostama Freddie Mercury -elämäkerta. Jackson on kuitenkin joutunut työssään koville: päähenkilö on jo kuollut, ja eläissään hän säästeli yksityisyyttään, eli kaksoiselämää ja antoi vain harkittuja haastatteluja. Jacksonin teos perustuukin pitkälti toisen käden tietoon Queenin kukkoilevasta solistista ja nojaa vahvasti koko Queenin historiaan. Tämä oli minulle jokseenkin pettymys, mutta kyllä kirjassa oli paljon kiinnostavaakin!

Freddie Mercury syntyi Farrokh Bulsara -nimisenä lapsena Sansibarin saarella 1946. Jackson kuvaa lapsuusaikaa lyhyesti, minkä jälkeen nuoruuskin vain kuitataan, kunnes päästään vähitellen vahvistuvaan rock-elämäntapaan 1970-luvulla. Musiikillista kehittymistä kuvataan kiintoisasti: Mercury ei ollut mikään luonnonlahjakkuus laulussa. Päinvastoin hänen ensimmäiset keikkansa olivat aikalaisten kertomana pelkästään ikävää kuultavaa. Vähitellen kuitenkin taito karttui, ja luontaisa karisma takasi sen, että Queenista tuli viimein Bohemian Rhapsody -kappaleen siivin supersuosittu ilmiö.

Freddie Mercury oli lavalla ja juhlissa itsevarma, omintakeinen ja julkea sekä musiikintekijänä periksiantamaton. Sisimmässään hän kuitenkin tunsi epävarmuutta. Freddie ei koskaan paljastanut seksuaalista suuntautuneisuuttaan julkisesti, vaikka metsästi rakastajia homoklubeilta hyvin suoraviivaisesti. Päinvastoin hän nautti roolistaan olemalla hyvännäköisenä miehenä sekä naisten että miesten seksisymboli. Lukuisat irtosuhteet vakipartnerien ohella kertovat siitä, miten hankala hänen oli luottaa kenenkään pyyteettömään rakkauteen:

"Rakkaus on minulle kuin venäläistä rulettia", hän vaikeroi. "Kukaan ei rakasta todellista minääni. Kaikki rakastavat vain mainettani ja tähteyttäni." (s. 159)

Tämä oli kuitenkin vain puoleksi totta. Freddie Mercurylla oli nimittäin rakas vanha heila, Mary Austin, jonka kanssa hän asui yhdessä Queenin alkuaikoina ja joka myöhemmin työskenteli Queenille ja peri Freddien omaisuudesta valtaosan tämän kuoltua. Freddien ja Maryn kiinteä suhde loppui jo varhain, mutta heidän ystävyytensä säilyi loppuun saakka. Rakastajia Freddiellä riitti, mutta todellisia ystäviä oli vähässä.

Queenin ja Freddie Mercuryn loistelias elämä oli värikästä, kuten kuvitella saattaa. Toisaalta se sisälsi rankkaa ja kurinalaista työtä biisejä tehtaillen ja keikkakiertueilla riutuen, toisaalta taas se oli silmiinpistävää luksuselämää. Jatkuvasti tehtiin myös jotakin suurta ja historiallista: siihen saakka maailman suurin musiikkitapahtuma Rock in Rio, kiertueet itäblokissa ja huonomaineisessa apartheid-Etelä-Afrikassa sekä Live Aid -konsertti, jonka Queen otti ehdottomasti omakseen.

Kun homoyhteisöissä AIDS alkoi niittää satoaan 80-luvulla, Freddiekin pysähtyi. Moni hänen ystävistään sairastui ja kuoli. Hän oli harrastanut lukemattomia suojaamattomia irtosuhteita aikana, jolloin HI-virus vasta hiipi huoleksemme. Mercury sai tietää, että hän on saanut tartunnan, ja elämä muuttui. Yhtäkkiä pienet asiat alkoivat saada merkitystä. Nuorempana hän oli sanonut haastattelussa, ettei piittaa siitä, jos ei eläisi vanhaksi. Kun kuolema heilautti viittaansa, pitkä elämä näyttikin yhtäkkiä arvokkaalta!

Freddie Mercuryn elämäkerta on oivallinen teos kaikille Queen- ja Freddie Mercury -faneille. Se on myös loistava teos näyttämään sen, miten pitkäjänteinen työ ja usko omaan tapaan tehdä asioita tuottaa tulosta. Se on kertomus suosion huipulta, yksinäisyydestä ja palvottuna elämisestä. Se on kirja rock-elämäntavasta ja sen jälkeen jättämästä katkeruudesta. Freddie Mercury -elämäkerta on kirja neroudesta. Kuitenkaan aitoa ja oikeaa Freddie Mercurya ei kirjan sivuilta löydä. Kirja kokoaa sen, mitä jo muutenkin jo tiedämme Freddiestä hänen julkisuuskuvansa kautta. Siitä huolimatta kokonaisuus on kiintoisa.

Tähtiä: 3/5.

Katsokaa, myös Amma luki Freddien elämäkerran hiljattain!

Tämä Freddie Mercury -kirja on minulle puutteistaan huolimatta tärkeä opus. Joku saattaa muistaa, että Queen on voimabändini.

Elizabeth Taylor 1932 - 2011. Hollywoodin viimeinen legenda

Ian Lloyd: Elizabeth Taylor 1932 - 2011. Hollywoodin viimeinen legenda. Buster. 2011.

Kuvankaunis brittiläisen taidekauppiaan ja näyttelijätär-kotirouvan tytär aloitti uransa yhdeksänvuotiaana. Myöhemmin hänet palkittiin Oscarein näyttelijäntyöstään samalla kun yleisö seurasi tähden käänteitä tämän yksityiselämässä. Elizabeth Taylor eli kahdeksassa eri avioliitossa ja synnytti kolme lasta sekä adoptoi yhden. Hän ystävystyi ja juhli muiden Hollywoodin kirkkaimpien tähtien kanssa, tapaili myös valtaapitäviä Yhdysvalloissa ja Englannin kuningashuoneessa ja lopulta perusti oman hyväntekeväisyyssäätiön AIDS:iin sairastuneiden auttamiseksi.

Juuri enempää Ian Lloydin Taylor-elämäkerta ei legandasta kerrokaan. Teos luottaa vankkumatta valokuvien lumovoimaan, mutta sisällöllinen anti jää harmittavan yksipuoliseksi. Kirja on omiaan parhaiten niille, jotka haluavat välähdyksenomaisesti tietää, miten Taylorin elämä eteni elokuvien ja avioliittojen saralla. Oikeastaan muuta Busterin kustantama julkaisu ei nimittäin kerro, eivätkä nämäkään aihealueet luotaa syvälle, vaan teoksessa liikutaan aivan pintatasolla. Toisaalta valinta on hyvin luontainen, sillä juuri elokuvista ja rakkaussuhteista Taylorin aikalaiset näyttelijättären tunsivat. Itse olisin halunnut tietää enemmän, joten moni teoksessa mainittu asia herätti vain hämmästyneitä kysymyksiä, jotka jäivät vaille vastauksia. Mistä tässä esimerkiksi oli oikeasti kysymys - mitä puhuttiin, mitä päätettiin - kun Elizabeth Taylor oli menossa naimisiin Conrad Hiltonin kanssa:

Hääpäivän aamuna koettiin yllätyskäänne, kun Elizabethin entinen sulho William Pawley ilmestyi Tayloreiden kotiovelle. Hän vietti morsiamen kanssa viisitoista minuuttia ja ryhtäsi sitten ulos. Elizabeth hyvästeli hänet kyynelsilmin ja kokosi itsensä vaivoin vihkitilaisuuteen. (s. 38)

Toisaalta hetken päästä kerrotaan hyvin yksityiskohtaisesti, miten Taylor joutuu irrottamaan Montgomery Cliftin hampaat tämän kielestä auto-onnettomuuden jälkeen. Jouduin miettimään, mikä Taylorille oikeasti oli merkityksellistä elämänsä kokonaisuudessa. Kielestä läpi menneet hampaatko?


Busterin julkaisussa harmittavat muutamat lyönti- ja huolimattomuusvirheet. Taylorin avioitumisesta Michael Wildingin kanssa kerrotaan esimerkiksi, että maistraattiseremonia kesti London Caxton Hallissa vain kymmenen minuuttia, mutta parin sivun päästä samaisen seremonian väitetäänkin kestäneen viisitoista minuuttia. Huolimattomuusvirheet ovat tietysti pikkuseikka elokuvamaailman suurnaisen elämän rinnalla, mutta lukijana harmistun niistä todella, etenkin kun niitä tulee vastaan useita.

Koko hyvällä maulla taitettu teos alkaa henkeäsalpaavasti Taylorin sitaatilla (jossa siinäkin on kirjoitusvirhe): "Olen taistelija - elävä esimerkki siitä, mi(s)tä kaikesta ihminen voi selviytyä." Lopussa jouduin siksi pohtimaan, mistä muusta Taylor selviytyikään kuin elokuvarooleistaan ja avioliitoistaan.

Elizabeth Taylorin komeasti kuvitettu minielämäkerta on ehdottoman kaunista katseltavaa. Hollywoodin kuningatar oli häikäisevän kaunis näyttelijätär ja varsin tyylikäs kuolemaansa saakka, joten kuvat lumoavat. Lloydin kokoama teos väittää paljastavansa ennen julkaisemattomia kuvia Taylorin kotialbumista, mikä pitääkin paikkansa, mutta anti on anorektisen laiha. Pääosin tämä elämäkerta kierrättää nimittäin jälleen kerran juuri niitä kuvia, joita olemme ennenkin nähneet lukuisissa julkaisuissa, lehdissä ja mainoskuvissa.

Elizabeth Taylor  1932 - 2011. Hollywoodin viimeinen legenda sopii hyvin katselukirjaksi ja nopealukuisena pintatietoa tarvitsevalle. Tiivistyksenä Elizabeth Taylorin julkisesta elämästä kirja on paikallaan, joskin tällöin teksti olisi voinut olla vielä tiiviimpää ja kuvat sen sijaan vielä isompia.

Tähtiä kuvien tähden: 2/5

Taylorin muista, kattavammista elämäkerroista ovat kirjoittaneet Leena Lumi ja Margit.

Beatrix Potter - taiteilijaelämää

Beatrix Potter (1866 - 1943) oli englantilainen kirjailija, joka loi koko pinon ihastuttavia lastenkirjoja, joista tunnetuin lienee Petteri Kaniini. Voitin kirjailijattaresta kertovan elokuvan loistavan Mari A:n kirjablogin muuttoarvonnassa jo jokin aika sitten. Kiitos vielä kerran, Mari A.!

Beatrix Potter - taiteilijaelämää -elokuva kertoo pääkohdittain kirjailijan elämänvaiheet. Lapsuus ja aikuisuus limittyvät kerronnassa ja tuovat vaihtelua kronologiseen etenemiseen. Elokuva alkaa mukaansatempaavasti kirjailijan koko elämän kohokohdasta: Beatrix Potter saa ensimmäisen kustannussopimuksensa. Renée Zellweger on kohtalaisen uskottava Potter omaan pikkusievään tyyliinsä.

(Jännitystä epätoivoisesti tästä elokuvasta etsiville varoitus: jatkossa seuraa spoilereita!)

Elokuvassa onkin iso ilo elää kirjailijattaren mukana, kun usko omaan tekemiseen vahvistuu. Kustannussopimus on selvästi Potterille ensimmäinen osoitus siitä, että hänen vesivärityönsä ja tarinansa saattavat kiinnostaa jotakin muutakin kuin vain häntä itseään. On sydäntäsärkevää katsella, miten hänen oma perheensä väheksyy tyttären taiteellisia pyrkimyksiä. Samaan aikaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eläneen naimattoman naisen itsemääräämisoikeus ja sosiaalinen asema aiheuttaa minussa närää. Jos elokuvasta voi jotakin luomistyöstä lukea, on selvää, että viesti kuuluu näin: omaan tekemiseen on uskottava loppuun saakka!

Elokuvasta ei romantiikkaakaan puutu. Yli kolmekymppinen Beatrix tapaa kustantamonsa nuorimman yhtiöjäsenen Norman Warnen ja lempi leiskahtaa. Kustantajaa esittää söpö Ewan McGregor, joka oli varsinkin aiemmin ehdoton lempinäyttelijäni. Edelleen hän saa näemmä sykkeen kohoamaan, kun luvassa on romantiikkaa. Sen vuoksi Potterin ja Warnen soidinmenot ovat tunnelmallista katseltavaa etenkin, kun Potterin vanhemmat ovat suhdetta vastaan. Tällaisella vuosisadan rakkaustarinalla on kuitenkin sen kruunaava loppu: Warne kuolee ja Potter kärsii sydänsuruista.

Mihin luikit, Petteri Kaniini?

Kaiken kaikkiaan elokuva oli oikein viihdyttävää katseltavaa. Elokuvassa Potterin piirroshahmotkin heräsivät välillä eloon, mikä antoi elokuvalle ansaitun ripauksen sadunomaisuutta. Niille, jotka pitävät Renée Zellwegeristä, Ewan McGregorista tai (lasten)kirjailijaelokuvista, raina on oivallinen valinta vaikka perhe-elokuvaksi. Pienten lasten kanssa tuskin katselurauha säilyy, mutta kouluikäisten jo varsin todennäköisesti.

****

Nyt kun Ewan McGregor on pitkästä aikaa valloittanut ajatukseni, en pysty olemaan tässä yhteydessä suosittelematta kutkuttavan ihanaa legendaarisen Dennis Potterin tv-sarjaa Huulipunaa kauluksessa (engl. Lipstick on your collar). Se on alkuperäinen syy, miksi McGregor on joutunut paistattelemaan suosiossani jo pitkään.

Anne Frank 1929 - 1945. Nuoren tytön elämä. (& Kirjallista elämää)

Carol Ann Lee: Anne Frank 1929 - 1945. Nuoren tytön elämä. (Anne Frank: The Life of a Young Girl. 2009. Suom. Seppo Raudaskoski.) Avain. 2011. (436 sivua.)


Anne Frank 1929 - 1945 on päähenkilönsä elämäkerta. Carol Ann Leen teos valottaa Anne Frankin Päiväkirjan ympärillä ollutta todellisuutta niin Annen sukutaustan, lapsuusajan kuin päiväkirjavuosienkin osalta sekä paljastaa myös keskitysleirielämää ja Annan läheisten sodan jälkeisiä vaiheita. Teos onnistuu hyvin siinä, ettei se liiemmin toista Päiväkirjan tekstejä, vaan kertoo monia asioita noiden sivujen takaa. Annesta piirtyy eloisa, Päiväkirjasta tuttua neitoa monisyisempi kuva.

Anne Frankin elämä on kiinnostava, mutta on kamalaa huomata, että kiinnostavan siitä tekee juuri ne asiat, mistä saksalaisneito ja hänen päiväkirjansa ovat kuuluisia: holokausti ja toisen maailmansodan hirvittävät tapahtumat. Itse Päiväkirja on toki muutakin. Se on kirjallisesti ansiokas ja paljastava teos nuoren naisen kasvusta ja ajatuksista. Oman leimansa Päiväkirjalle lyö kiistämättä kuitenkin julmin vaihe ihmiskunnan historiassa.

Ihmiset pahuuden hampaissa

Anne Frankin elämäkerrasta on järisyttävää lukea, miten juutalaisten olot käyvät toisen maailmansodan kynnyksellä kuukausi kuukaudelta aina vain kurjemmiksi, aluksi Saksassa, lopulta myös miehitetyissä Alankomaissa. Juutalaiset eivät saa ajaa polkupyörällä eivätkä käydä kalassa, elokuvista ja luistelukentistä puhumattakaan. Silti heidän elämänsä yrittää jatkua kuin mitään ei tapahtuisi: lapset käyvät koulua ja vanhemmat töissä, he unelmoivat tulevaisuudesta ja odottavat, että vaino loppuu pian. Pinnan alla kuitenkin tapahtuu. Monet yrittävät Yhdysvaltoihin, mutta 40-luvulla oli jo liian myöhäistä. Tämä selvisi myös Frankin perheelle, joka päättääkin tuttaviensa kanssa piiloutua, kun Anne on 13-vuotias. Se on sitten jo osa kirjallisuushistoriaakin.

Kahden vuoden - niin, kaksi kokonaista vuotta samojen seinien sisällä saman seuran kanssa! - piileskelyn jälkeen Anne perheineen joutuu keskitysleirille. Carol Ann Lee kuvaa leirien oloja reilun yhden luvun verran, mutta se on tarpeeksi. On mahdotonta kuvitellakaan, mitä juutalaiset ja muut vainotut ovat Euroopassa 30- ja 40-lukujen aikana kokeneet. En pysty ymmärtämään sen kaltaista pahuutta, johon osallistuu vieläpä valtavat väkijoukot. Esimerkiksi juuri Amsterdamissa juutalaisväestö väheni 75 %:lla! Lee lainaa saksalaisselontekoa: "Kaikki [juutalaisväestön poistaminen kaupungista] sujui välikohtauksitta. Alankomaiden väestö vastustaa pakkosiirtoja ankarasti, mutta valtaosa ei tuo tunteitaan julki (s. 324)." Mitenköhän olisin itse toiminut? Olisinko kaiken antanut tapahtua?

Toisaalta taas juutalaisväestö kuvitteli, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. "Ajattelimme, että kaikki käy hyvin, kunhan teemme mitä vaaditaan. Kun passiin käsketään lisätä J-kirjain, niin kaikki tottelevat ja lisäävät. (--) Ajattelimme, että jos pidämme tähteä, noudatamme ulkonaliikkumiskieltoa ja tottelemme kaikessa, meille ei käy kuinkaan. Me tosiaan uskoimme niin (s. 260)", selvittää Eva Geiringer, Annen kanssa samankaltaiset kokemukset läpikäynyt mutta hengissä selvinnyt ystävätär, josta lopulta tuli jo edesmenneen Annen siskopuoli. Olisinko itsekin uskonut kaiken muuttuvan pian? Mitä nyt oikein maailmassa tapahtuu, ja mihin uskon?


Nuori kirjailijatar ja päiväkirjan tie

Kirjassa minua kiinnostaa paljon myös Annen kirjailijuutta ja päiväkirjaa pohtivat osuudet. Otan kirjalla siis myös osaa Kirjallista elämää -haasteeseen. Tuntuu uskomattomalta, että Anne haaveili kirjailijan urasta, ja vaikka kuoli ennen yhdenkään tekstinsä julkaisemista, hän on nyt yksi tunnetuimpia kirjailijattaria maailmassa.

Päiväkirjan tarina on kiinnostava. Anne kirjoitti sitä aluksi itselleen, välillä kirjemuodossa käyttäen vastaanottajana mielikuvitusystävää. Päiväkirja oli Annelle uskottu, kuin paras ystävä, joka piilopaikasta puuttui. Radiosta kuultuaan, että päiväkirjalla saattaisi olla arvoa sota-ajan arjen dokumenttina, hän alkoi itse toimittaa sitä julkaisemista silmällä pitäen. Päiväkirja jäi kuitenkin kesken, kun Frankin perhe löydettiin piilostaan.

Eri vaiheiden kautta kirja päätyi sodan jälkeen Annen isälle Otto Frankille, joka toimitti siitä kustantamoon omannäköisensä kappaleen. Päiväkirjan mahdollista menestystä puntaroitiin moneen kertaan, kunnes yksi kustantamo teki vielä omat muokkauksensa poistaen lähinnä nuoren naisen seksuaalisuuteen liittyviä katkelmia. Kirja julkaistiin 1500 kappaleen painoksena kesäkuussa 1947, jolloin Anne olisi täyttänyt 18 vuotta. Sittemmin kirjasta on otettu uusia uudistettuja painoksia, jossa alkuperäismateriaalia on käytetty hyödyksi eri tavoin. Löytyipä muutama kadoksissa ollut sivu päiväkirjasta vielä 1990-luvun lopulla!

On siis selvää, että se, minkä me tunnemme Anne Frankin Päiväkirjana, poikkeaa monilta osin alkuperäisestä nuoren tytön muistikirjasta. Alkuperäisen kirjan alkulehdillä kirjalliset kyvytkään eivät pääse esiin niin, kuin olemme tottuneet Anne Frankista ajattelemaan. Kolmetoistavuotias tyttö kirjoittaa ikäisensä näköisiä tekstejä: listoja ominaisuuksista, joita kauniilla naisella on, asioita koulukavereistaan ja niin edelleen. Harjaantumisen myötä taito kuitenkin kasvaa, ja päiväkirjasta tulee menestys. Otto-isä toteaa: "Kaikki lukemani on niin sanoinkuvaamattoman jännittävää, etten malta lopettaa. En osaa selittää tätä sinulle! (--) Hän kirjoittaa aikuistumisestaan uskomattoman itsekriittisesti. Teksti olisi kiinnostanut minua, vaikkei se olisi ollut hänen kirjoittamaansa (s. 405)."

Päiväkirjansa ohella Anne kirjoitti piilossa olonsa aikana myös muuta, lähinnä erilaisia tarinoita. Anne pohtii kirjoittajaidentiteettiään, kuten kuka tahansa kynäilijä: "[T]iedän, että osaan kirjoittaa - tarinoitteni joukossa on pari hyvääkin (--) - mutta nähtäväksi jää, onko minulla todellisia lahjoja. (--) [P]ystynkö koskaan kirjoittamaan mitään suurta, tuleeko minusta milloinkaan sanomalehtinainen tai kirjailija? Toivon niin, voi, toivon sitä niin kovasti, sillä kirjoittaessani pystyn tavoittamaan kaiken (--) (s. 320)." Pahinta, mitä Anne saattoi kuvitella, oli päiväkirjan katoaminen, sillä hän koki, että hän katoaisi siinä mukana. "En halua elää tyhjän takia niin kuin useimmat", hän kirjoitti.

Kuva Anne Frankin kotisivulta.

Lopuksi

Villasukka kirjahyllyssä luki Anne Frankin Päiväkirjan vähän aikaa sitten. Ajattelin silloin, että luen Päiväkirjan uudestaan itsekin, mutta sitten silmiini osui tämä uusi elämäkerta. Teoksena tämä ei ole Päiväkirjan veroinen, mutta sen rinnalle hyvä taustoittava ja selittävä lisä. Minulle, joka pitää kirjailijakirjoista ja elämäkerroista, Anne Frank 1929 - 1945 oli myös oivallinen valinta. Yhtä lailla historian kuvauksena tämä Carol Ann Leen teos on kiintoisa.

Suosittelen siis ehdottomasti kaikille Anne Frankin ystäville, historiasta (varsinkin toisesta maailmansodasta ja holokaustista) kiinnostuneille ja vähän myös kirjailijaelämästä innostuneille.

Tähtiä: 3/5 

Tämän Anne Frankin elämäkerran on lukenut aiemmin myös Susa P. ja kirjoittanut siitä kirjastossaan.

Nyt on vielä noin päivä aikaa vastata palautekyselyyni ja osallistua arvontaan!

 

Kirjallista elämää: Mauri Kunnas

Minä, Mauri Kunnas. (Muistiin merkinnyt Lotta Sonninen.) Otava. 2009.

Mauri Kunnaksen muistelmat saa kunnian aloittaa Kirjallista elämää -haastajan osuuden. Tämä sopii tilanteeseeni erinomaisesti, sillä tätänykyä luen kaikista genreistä juuri lastenkirjallisuutta kappalemäärissä laskettuna eniten. Lisäksi Mauri Kunnas on meidän perheessä selkeä suosikki muutamien muiden kirjailijoiden ja tarinoiden joukossa, kuten aiemmin kerroin.

Tässä blogikirjoituksessa kirjoitan siitä, mitä Minä, Mauri Kunnas kertoo minulle kirjailijan työstä. Näkökulmani on korostetun subjektiivinen, eli tämän tekstin otsikko voisi olla jotakin sellaista kuin "Minä ja Minä, Mauri Kunnas". En kirjoita pelkästään siitä, mitä käsillä olevassa teoksessa kirjoitetaan. Kertomani asiat ovat reippaita vaikutelmiani, tulkinojani ja minulle mieleen painuneita asioita, toki muistelmiin vankasti perustuen.

Mauri Kunnas on lastenkirjailijana ennen kaikkea piirtäjä. Tähän perustuu hänen suosionsa muiden tarinoiden kuvittajana (Seitsemän koiraveljestä, Koirien Kalevala, Robin Hood ym.), mutta ei hänen kirjoittajanakaan tarvitse hävetä. Mauri Kunnas tekee monet kirjansa yhteistyössä vaimonsa Tarja Kunnaksen kanssa, jolloin Tarja on mukana esimerkiksi värittämässä kuvia ja ratkomassa juonikuvioiden ongelmavyyhtejä.

Miten kirjailija kuoritaan?

Ehkäpä Mauri Kunnaksesta olisi voinut jo lapsena joku arvata, että hänestä tulee tunnettu ja arvostettu piirtäjä ja tarinankertojakin, vaikkei häntä lahjakkuudessaan varsinaisesti mitenkään tuettukaan. Mauri-poika vain rakasti piirtämistä. Hän kuvitti paljon poikamaisia ajatusjuoksujaan muun muassa villin lännen taisteluista intiaanien ja cowboyden välillä. Koulupoikana taide sai paikkansa koulukirjojen marginaaleissa ja kansissa. Piirtämiseen mieltynyt nuorimies hakeutui opiskelemaan taidekorkeakouluun, työskenteli mainostoimistossa ja pilapiirtäjänä sanomalehdessä ja keksi sitten kuvittaa lapsille tonttukirjan. Loppu onkin jo tunnetumpaa historiaa.

Mauri Kunnaksen käsialaa on muuten ensimmäinen Juissi-mehupurkin graafinen ilme ja edelleen käytössä oleva mahdottoman makee mehunimi! Mainostoimistotyö ei kuitenkaan jaksanut taiteilijaa kiinnostaa puolta vuotta kauempaa.

Samaan aikaan, kun Mauri kasvoi mieheksi melkein kaikki paperit täyteen piirrellen, hän oli valtavan kiinnostunut seikkailutarinoista. Lapsuus Vammalassa kului paitsi piirtäen myös poikajoukon kanssa metsissä erilaisia taruja eläen. Lempileikkejä olivat cowboy-ajot ja Robin Hoodin seikkailut. Mauri myös luki paljon ja otti asioista selvää. Aikuisuuden kynnyksellä Mauri kavereineen kokeili myös elokuvantekoa. Myös omat sarjakuvakokeilut oli toteutettu, monet jääneet puolitiehen - kuten elokuvakin. Lienee joka tapauksessa selvää, että tällaisista intohimoista syntyy jotakin merkittävää, jos vain luottaa sen ohjaukseen.

Kun sitten Mauri Kunnas sai kustannussopimuksen esikoiselleen erinäisten vaiheiden kautta (ei ensiyrittämällä kuitenkaan), kirjailija on tarjonnut Suomen lasten (ja aikuisten) luettavaksi kirjan vuodessa. Tuotantotahti on varsin kova. Siinä on kuitenkin yksi menestyksenkin salaisuus: jos et julkaise, et voi menestyä.

Menestyksen muita kulmakiviä?

Vaikka asia on Kunnaksen tuotantoa lukiessa ilmiselvä, en ole aiemmin älynnyt, kuinka valtavasti menestyskirjailija tekee hyvien kirjojen eteen työtä! Tässä salaisuus numero kaksi: kovalla työllä menestyy varmasti. Kunnas tutkii kirjojensa aihepiirejä seikkaperäisesti ennen suunnittelua ja luonnostelua. Hän lukee, kulkee museoissa, valokuvaa, mittaa ja haastattelee. Kuvien luonnostelukin vaikuttaa olevan pitkä työvaihe, vaikka rutinoituneelta piirtäjältä se käyneekin aloittelijaa näppärämmin.

Lopulta kuvat piirretään puhtaaksi, josta Kunnas toteaa, että joutuu pinnistelemään, jotta jälki olisi totutun huoliteltua eikä sutaistua. On lohduttavaa kuulla, ettei menestyneellekään kaikki ole helppoa tai itsestäänselvää! Värittäminenkin on vaihe, jota Kunnas vieroksuu, mutta onneksi vaimo auttaa. Painon jälkeen värisävyt ja kaikki muu pitää vielä huolella tarkistaa, ennen kuin kirja voidaan viedä tuotantoon. Hikistä hommaa, eikö totta? Kolme: Tee paljon työtä ja myös sellaista, mistä et pidä, jos se johtaa tavoitteeseesi.

Neljäs menestyksen salaisuus on se, että kannattaa ottaa oppia niiltä, jotka ovat työn jo tehneet. Tässä Kunnaksen esikuva on Richard Scarry, tavattomasti julkaissut menestyskirjailija. Ei Kunnas tietenkään Scarryltä suoraan kopioi, mutta Mauri kertoo pääsevänsä oikealle aallonpituudelle omia tarinoitaan varten lukemalla Touhulan tarinoita. Muita esikuvia Kunnakselle ovat muun muassa satukokoelma Hanhiemon satuaarre ja Aku Ankka, jonka piirtäjäksikin nuori Mauri Kunnas yhdessä elämänuransa muovautumispisteessä havitteli - tuloksetta. Ajatelkaapa, jos Kunnas olisi siinä vaiheessa pistänyt pillit pussiin!

Viides suotuisa tekijä tiellä menestykseen on se, että pitää tehdä paljon ja lannistumatta. Kunnaksella on kohta voimamiesmittelöihin sopiva kasa julkaistuja kirjoja, joista muutama on ehdottomia helmiä ja muutama ei terävintä klassikkokamaa. Täytyy olla altis työn tekemiselle. Kustantamo odottaa uusia kirjoja, ja niitä on hyvä olla halukas tekemään. Välillä vähän väkisinkin, niin kuin Herra Hakkaraisen aakkoset osoittaa. Se nimittäin oli kustantamon idea, jonka mukaan Hakkaraisen aapinen kasattiin kirjailijan aiemmista kuvista, sillä Kunnas oli tuohon aikaan monista projekteista väsynyt ja voimaton. Uusia kuvia tulikin lopulta mukaan enemmän kuin alun perin oli tarkoitus. Hakkaraisen höperrykset aapisen sivuilla eivät kuitenkaan ole Kunnaksen käsialaa, vaan ne on tehty talkoilla kustantamossa. Ilmankos ne ovatkin tuntuneet väkinäisiltä!

Kuudes vinkki wannabe-kirjailijoille on se, että omaa johtotähteä pitää seurata: se mihin itse uskoo, kantaa. Mauri Kunnaksen kirjat ovat sekoitus tekijänsä raudanlujaa ammattitaitoa sekä hänen henkilökohtaisia mieltymyksiään ja kiinnostuksiaan. Kunnas tekee kirjan siitä, mistä hän itse tietää paljon tai haluaa ottaa selvää: tontuista, entisajan elämästä, urheilusta, musiikista, avaruudesta... itse asiassa varsinaista musiikki-Kunnasta (Koiramäen laulukirjaa 2010 lukuunottamatta) ei ole vielä julkaistu, mutta aihetta sivutaan muissa kirjoissa varsin vakuuttavasti (esim. Ujo elvis, Hyvää yötä, Herra Hakkarainen). Tässäpä Kunnakselle uusi kirjaidea: musiikki!

Menestyä voi varmasti myös muulla reseptillä, mutta edellä kerrotut seikat ovat vieneet Mauri Kunnasta kirjailijana eteenpäin. Taustalla vaikuttaa ilman muuta myös moni muu asia, joita en lähde tässä arvailemaan.

Yllätyksiä?

Minä, Mauri Kunnas -kirja oli miellyttävä lukukokemus, joka antoi minulle paljon uutta tietoa suosikkikirjailijastamme ja valotti myös teosten taustoja. En ollut esimerkiksi tiennyt, että Kunnaksella on akateeminen loppututkinto Taideteollisesta korkeakoulusta, johon hän pääsi sisään kolmannella yrittämällä.

Opiskeluaikoinaan Mauri Kunnas ei tehnyt kesätöitä muiden tavoin, vaan vietti kesät vapaana ja kertoi kavereilleen harjoittelevansa piirtämistä. Siinä taiteilija tulikin oikein kelvolliseksi, sillä lopulta häntä pyysi itse Kari Suomalainen pilapiirtäjäksi Helsingin Sanomiin. Kunnas oli tässä aiemmin himoitsemassaan työssä vain puolitoista vuotta ennen kuin irtisanoutui ja keskittyi päätoimisesti kirjailijan työhön, joka oli hänet jo ehtinyt saada imuunsa.

Mauri Kunnas voisi olla myös menestyvä sarjakuvapiirtäjä, sillä sitäkin taiteenlajia hän on ehtinyt varsin vakavissaan harjoittaa piirtämällä muun muassa rock-sarjakuvaa Suosikkiin. Kunnas on tukenut tuhopoltetun Tyrvään Pyhän Olavin kirkon jälleenrakennustyötä niin, että lahjoitti koko kirjailijan osuutensa Koiramäen joulukirkko -teoksesta jälleenrakentamiseen. Kunnas on piirtänyt otteen myös Tuntemattomasta sotilaasta, mutta koko kirjaa hän ei lastenkirjaksi ryhdy tekemään rankan aihepiirin vuoksi.

Suosituksia

Minä, Mauri Kunnas -teos on aivan oivallinen kaikille Mauri Kunnas -faneille. Meidän pikkuväkikin katseli kiinnostuneena Maurin varhaisvuosien piirustuksia ja kuvia leikeistä Robin Hoodina. Kirja on mukavasti muiden Kunnaksen kirjojen kokoluokkaa ja sisältää paljon kuvia, joiden mukana on monia kansiluonnoksia ja varhaisia taidepläjäyksiä. Kerrassaan herkullista katseltavaa!

Minä, Mauri Kunnas on myös pala kulttuurihistoriaa. Tämä pala on Mauri Kunnaksen näköinen. Hän on itse päässyt vaikuttamaan siihen, millaisena hän haluaa yleisön hänet näkevän. Kirjailijakuva on kuitenkin rehellisen tuntuinen kaikkine epävarmuuden tunteineen ja harmituksineen sekä niine kertomuksineen, joissa Mauri Kunnas hapuilee ja harhailee päämäärättömästi ennen kuin hänestä tuli tuottelias suosikkikirjailija.

Mitfordin hämmästyttävät tytöt

Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt. Sodassa ja rakkaudessa. (The Mitford Girls. The Biography of an Extraordinary Family. Suom. Titia Schuurman) Schildts. 2010.

"1900-luvun alussa englantilaiseen aristokraattiperheeseen syntyi kuusi kaunista ja älykästä tytärtä. Jo siinä olisi ainekset kiehtovaan kertomukseen yläluokan elämästä sekasortoisessa Euroopassa. Mitfordien tarina on kuitenkin uskomattomampi." Näin lupaa Mitfordin tyttöjen takakansiteksti, eikä se ole liikaa. Sisarusparven elämäkerta on yhtäältä hämmästyttävä, liikuttava ja hersyvä. Koska en ole aiemmin lukenut tämäntyyppistä elämäkertaa (englantilaiset, yläluokka, koko 1900-luku), teos oli minulle lisäksi matka kokonaan uuteen maailmaan.

Lainasin kirjan lähikirjastoni "Tänään palautetut" -hyllystä täysin mutu-tuntumalta. Luin kannen markkinointitekstit ja ajattelin, että otanpa kirjan katseltavaksi. Pidän elämäkerroista ja tuumin, että lukukokemus olisi kenties tirkistelyä yläluokan arkeen ja ehkä parhaassa tapauksessa voisin oppia jotakin yläluokan elämästä ja asenteesta. Mitfordeista en muista aiemmin kuulleeni mitään. Yllätyksekseni teos imaisikin minut mukaan tarinaan heti ensisivuilta. Nyt blogiharrastuksen myötä olen ilokseni huomannut, että "tututkin" ;-) ovat kirjasta kiinnostuneet. Ainakin Katja Lumiomena-blogista on teoksen jo lukenut ja lukemista se odottaa Karoliinalla Kirjavassa kammarissa ja Susa P:llä kirjastossaan.

Tästä eteenpäin kirjoituksessani on joitakin paljastuksia Mitfordien tarinasta, mutta ratkaisevia käänteitä en kerro, joten varsinainen spoileri tämä ei taida olla. Varoituksen sana on silti paikallaan niille, jotka haluavat säilyttää koko jännityksen kirjan lukuhetkeen saakka.

Mitfordit ovat ylhäisaatelistoperhe englannissa. Perheeseen kuuluvat vanhemmat David (Redesdalen 2. paroni) ja Sidney, tyttäret Nancy, Pam, Diana, Unity, Decca ja Debo sekä siskosten keskellä syntynyt veli Tom. Mitfordin tytöt kuvaa elävästi koko perheen elämää, mutta huomio keskittyy erityisesti tyttärien tekemisiin, ja kuvaus painottuu mielenkiintoisimpiin heistä, Dianaan, Unityyn ja Deccaan. Perheen tyttäret ovat aikansa julkkiksia, ja heidän edesottamuksistaan kirjoitetaan lehtiin skandaalijuttuja toinen toisensa perään.

Sisarusparvesta luodaan alusta alkaen eripurainen kuva. Esikoinen Nancy on jatkuvasti piikki toisten lihassa, ja lapsilauman riitoihin ei paljonkaan puututa. Mitfordien talossa nauretaan paljon, kaikki hulluttelevat ja käyttävät värikästä kieltä. Perhe keksii toisilleen ja läheisilleen mitä erilaisempia hauskoja ja ilkikurisia lempinimiä, ja nimien paljous onkin minulle kirjan alussa hankalaa. Jo yksin Mitfordin perheessä on yhdeksän jäsentä, joilla omat lempinimensä, ja lisäksi kirjassa kerrotaan lukuisista sukulaisista ja tuttavista. Loppua kohden lukukokemus helpottuu, sillä nimet ja henkilöt tulevat tutuksi ja jotenkin henkilöpakka ehkä kevenee muutenkin.

No, sisarusten lapsuus on kuitenkin huoletonta ja hulvatonta aikaa. Isä leikkii lastensa kanssa, äiti puuttuu kasvatukseen vain vähän, ja päävastuun kantavatkin eri hoitajat, pitkäaikaisempana ja rakastetuimpana hoitaja Blor. Erilasten sääntöjen noudattaminen on Mitfordin lapsille hankalaa, mutta kenellepä lapselle ja nuorelle ei olisi!

Nuorina aikuisina tyttäret löytävät Eurooppaan leviävät poliittiset aatteet. Unitysta tulee natsi, Dianasta fasisti ja Deccasta kommunisti. Aatteet vievät nuoria neitoja huikeisiin seikkailuihin, joka on osa historiankirjoitustamme. Mitfordin tytöt luo tällä tavalla 1900-luvun sota- ja poliittiselle historialle inhimillisen juonen. Itse yllätyin, miten Unityn elämänkokemusten kautta Hitlerinkin henkilökuva kutistui inhimillisiin mittoihin. Vaikka Hitler oli hirmuhallitsija, Mitfordin tyttöjen kautta näen, että ihminen on kuitenkin aina ihminen inhimillisine tarpeineen - sen enempää Hitleriä tekoineen sympatiseeraamattakaan.

Kirja kertoo yhteisön vahvuudesta. Yläluokka (jolla oli Briteissä vuoteen 1999 asti automaattinen oikeus osallistua ylähuoneen istuntoihin) pitää huolen omistaan. Aatelisnuori saa debytanttivuotenaan ympärilleen valmiin verkoston vaikuttajia ja muita aktiivitoimijoita, tai vähintään niitä, joista tulee myöhemmin valtaapitäviä. Myöhemmin sukulaissuhteita ja muita tuttavuuksia hyödyntämällä asiat pannaan liikkeelle. Ystävä auttaa hädässä, ilman muuta.

Hyvä kuvaus tästä on esimerkiksi se kirjan tarina, jossa kerrotaan, kun Deccan ensimmäinen aviomies katoaa sodassa ja pääministeri Winston Churchill käy Deccaa lohduttamassa. Churchill on valtiovierailulla (huom.) kiihkeänä sota-aikana Yhdysvalloissa, jossa Decca asuu. Deccaa ei heti tapaamiseen saavuteta, mutta hänelle jätetään viesti. Kommunisti(!)-Decca ottaa vaivatta suoraan yhteyttä Valkoiseen taloon, jossa presidentin rouva Eleanor Roosevelt järjestää Deccan ja Churchillin tapaamisen. Churchill on seikkaperäisesti selvittänyt Deccan aviomiehen kohtalon ja hän antaa tapaamisesta lähtiessään vielä huomattavan rahalahjan nuorelle leskelle.

Hitler, Churchill ja Rooseveltit eivät ole ainoita kansainvälisen eliitin edustajia, joihin Mitfordin tytöillä on suorat ja mutkattomat suhteet. Kuten sanottua, kirja on osa historiankirjoitustamme. Puiseva historiaopus se ei kuitenkaan ole sellaisia pelkäävällekään. Päinvastoin kirjailija Mary S. Lovella on erittäin taitavasti sitonut historian suurtapahtumat osaksi Mitfordien tarinaa.

Kirja kertoo myös sinnikkyydestä ja siitä, miten mihin tahansa löytyy motivaatio, kun tekee sitä, mistä eniten nauttii. Unityn suhde esimerkiksi Hitleriin on miltei pakkomielteinen. Unity ei todellakaan solminut lämmintä suhdettaan natsihallitsijaan sattumalta (joku on sanonutkin, että sattumaa ei ole). Hän toimi pitkäjänteisesti ja laskelmoidusti, jotta edes ensitapaaminen onnistui. Hän järjesti asiansa niin, että ennen pitkää Hitler huomasi nuoren englantilaisneidon. Vakuutuin, että saman voisi tehdä meistä melkeinpä kuka tahansa, tosin kiistatta Unityllä oli apua myös rahasta, vapaasta elämästä ilman palkkatyötä ja valmiista verkostoistaan. Myös muut sisarukset olivat loistavia siinä, mihin ryhtyvät piittaamatta vaikeuksista ja muiden perheenjäsentenkään mielipiteistä. Minusta heillä kaikilla oli ihailtavaa paloa tehdä juuri niitä asioita, jotka kullekin oli rakkaita.

Kaiken kaikkiaan Mitfordin tytöt oli minulle huikea lukukokemus, ja voin suositella kirjaa ihan kaikille. Nautin päästessäni seuraamaan, miten nuoret naiset suihkivat pitkin Eurooppaa omana aikanaan, kun matkustamisesta ei vielä ollut tullut kansanhuvia. Sota toi omat traagiset käänteensä Mitfordienkin elämään. Loppua kohti kirjan vauhti hiipui, mutta jännittävät käänteet säilyvät loppuun saakka. Ylipäätään minusta oli kiehtovaa lukea, miten kullekin Mitfordin perheen jäsenelle lopulta kävi.

Jos kiinnostuit, ota selvää ja tartu tähän tiiliskiveen! Tutustu halutessasi myös Katjan Mitfordin tytöt -postaukseen.