Teresa Välimäki & Johanna Lundholm: Hyvää joulua

Teresa Välimäki & Johanna Lundholm: Hyvää joulua. Valokuvat Laura Riihelä. WSOY. 2014.

Tip tap tip tap... Alkaa hyvinkin olla se aika vuodesta, jolloin joulun valot ja tuoksut hiipivät mieleen. Lapset kirjoittavat listojaan joulupukille ja kodeissa mietitään joulun viettoa.

Kun alat suunnitella joulupöydän kattausta, käännypä Terasa Välimäen ja Johanna Lundholmin puoleen! Heidän Hyvää joulua -keittiökirjansa antaa nimittäin sopivat vinkit valmisteluun, lahjoihin ja aaton ruokapuuhiin. Kirja jatkaa herkuttelua vielä joulun jälkeenkin, sillä se opastaa käyttämään joulun tähteetkin hyväksi. Mainiota!

Välimäen ja Lundholmin resepteissä maistuu ja tuoksuu joulu. Kaikkeen on tarjolla jotakin: aamuun, naposteluun, pää- ja jälkiruoaksi. Makeannälkäisiä hemmotellaan leivonnaisin ja karkein. Kodin koristeluun on pikkuvinkkejä ja lopuksi joulu pyyhitään pois maukkaalla tavalla tähteitä hyödyntämällä.

Kirja on erittäin kaunis. Laura Riihelän kuvien sommittelu hivelee silmää ja Timo Hämäläisen taitto on tyylikäs, raikkaan jouluinen. Kansi kutsuu kurkkaamaan sisälle ja käytettävyyspointsit teos saa siitä, että siinä on kirjanmerkkinauha mukana omasta takaa. Voisipa niitä toki olla vaikka kaksikin!

Hyvää joulua antaa aika helppoja ohjeita herkullisen joulun valmistamiseen. Itse kokeilin mieluisten vieraiden iltapalaksi marjaskonsseja ja pikahilloa. Molemmat ovat nopeita ja pomminvarmoja sekä helposti omien kaappitarpeiden mukaan muunneltavia ohjeita, jotka maistuvat! Toiseksi tein joulubrownieta työkavereille kokousmakeaksi. Huomenna nähdään, miten suklainen namu maistuu. Mun huushollissa on ainakin taivaalliset tuoksut! Suklaisen leivonnaisen kylkeen ajattelin jokaisen antaa pursottaa valmiskermavaahtoa oman maun mukaan.

Uusi kirja on aina vähän jäykkä, ja keittokirjassa se on hankala ominaisuus, kun resepti pitäisi pysyä näkösällä vaivattomasti. Mikä sen kätevämpää kuin laittaa kirja Umodel-lukutelineeseen!

Kirja sopii kaikille jouluihmisille ja hyvän ruoan rakastajille. Se on aivan oivallinen tunnelmantuoja juuri tähän mustaan vuodenaikaan. Lahjakirjana loistava - olisiko tarpeen hemmotella itseäkin pikkujoululahjalla?

Kirjan sain kokeilta itseltään Helsingin kirjamessujen ruokaosastolta:

Kiitos tuhannesti - tämä kirja tulee olemaan käytössä ympäri vuoden. Hyvää joulua teillekin, Teresa ja Johanna!

Tähtiä: 5/5

Tästä upeasta keittiökirjasta on kirjoittanut myös Leena Lumi.

Katariina Vuori, Janne Pekkala, Vesa Ranta: Saunakeittokirja. Ruokaa ja tunnelmia kiukaan lämmössä

Katariina Vuori, Janne Pekkala, Vesa Ranta: Saunakeittokirja. Ruokaa ja tunnelmia kiukaan lämmössä. Tammi. 2014.

Loppukesän aurinko hellii, kun Kiantajärven rannalla maustuu hauki ja kirjolohi folionyyteissä. Porkkana, parsakaali, sipuli ja kesäkurpitsa saavat valkoviinihauteen. Liekinkestävä vuoka sujahtaa kamiinaan ja pian tienoon täyttää herkullinen tuoksu. Kala kypsyy nopeammin, joten se lisätään samaan pesään vasta myöhemmin.

Sipulit viinihauteeseen, lime kalalle.

Porkkanaa sipulille kaveriksi. Oikea leikkausote on
harjoittelukysymys.

Lohen ja hauen väliin suolaa, ruohosipulia,
tilliä ja nokare voita.

Hygieniasta pitää huolehtia mökilläkin, vaikka juokseva vesi puuttuisi.

Tässä tilavassa kamiinassa paistuu kätevästi yhtä aikaa
kalat ja kasvikset.

Bon appétit! Asettelu ei ehkä hivo silmää,
mutta voin vakuuttaa, että ruoka vei kielen mennessään.

Lähes jokainen on paistanut kiukaalla makkaraa saunaevääksi, mutta monikaan ei ole tullut ajatelleeksi, miten monenlaiseen kypsentämiseen kiuas sopii. Kiukaalla on kuitenkin tehty ruokaa ikiajat. Katariina Vuoren ja Janne Pekkalan  Saunakeittokirja näyttää, miten kiukaassa valmistuu mikä vain modernimpikin ruoka pullasta entrecôteen ja piparkakusta ravunpyrstöihin.

Saunakeittokirjan ehdoton paras puoli onkin se, että se toden teolla innostaa kokkaamaan saunassa - tai missä tahansa tulipesässä. Vai mitä sanotte siitä, kun viiden naisen seurue kokeilee Saunakeittokirjan ohjeita Suomussalmen mökillä, kukin haluaa oman kirjansa kotiin vietäväksi? Yksi aikoo kokata saunassa, toinen leivinuunissa ja kolmas takassa saunankiukaan lisäksi. Kirjan ruokaohjeet inspiroivat keksimään uusia uuninvalloitusreseptejä.

Vakuuttunut testiryhmä. <3

Maittavan päivällisen jälkeen lämpiää sauna. Voista ja jauhosta syntyy taikinakuori, jonka alle piilotetaan vasta metsästä haetut mustikat. Kun löylyt on heitelty ja kylpeminen lopetettu, mustikkapiiras laitetaan saunan pesään. Kuori kypsyy nopeaa ja piirakka on valmis. Vaniljakastikkeen kanssa se meinaa viedä kielen mennessään, vaikka piiraassa maistuu kainosti lievä savun maku.

Vastapoimitut mustikat,
fariinisokeri ja voi pohjalle...

... ja taikinakuori päälle. Keikauskakku on valmis.
Huomatkaa myös pöydällä oleva kirja. Loistava!

Suussasulavaa. - Keikauskakku oli reseptissä
raparperistä ja mansikasta. Varmaan hyvää niinkin,
mutta muunneltavuudelle pointsit! Toimii millä marjalla
tahansa ja vaikka hedelmillä.

Saunakeittokirja yllätti vaivattomasti muunneltavilla resepteillään ja rennon huolettomalla otteellaan. Se ihastutti upeilla Vesa Rannan kuvilla ja innosti lähtemään saunaan erityisesti kokkaamaan. Erittäin ilahduttavaa on, että kirjan reseptien ainekset ovat tuttuja perustarvikkeita, joita löytää helposti mökkikylienkin kaupasta - ja tuloksena on monipuolisia toinen toistaan maittavampia ja takuuvarmasti onnistuneita kattauksia. Kaiken lisäksi kirjan taitto on sanalla sanoen upea.

Saunakeittokirja sopii kaikille hyvän ruoan ystäville, varsinkin niille, jotka ovat valmiita kokeilemaan jotakin muuta kuin kiuasmakkaraa. Mökkituliaisina kirja on lyömätön, isänpäiväksi oikein osuva ja myöhemmin vaikka pukinkonttiinkin sopiva. Myös saunan suurille ystäville kirjalla on paljon annettavaa, sillä se esittelee 19 erilaista saunaa, niiden tunnelmaa ja ihmisiä pitkin Suomenniemeä.


Tähtiä: 5/5

Pasa & Atpo: Eniten vituttaa parisuhde

Pasa ja Atpo: Eniten vituttaa parisuhde. Gummerus. 2012. (179 sivua parisuhdevitutuspäiväkirjoineen.)

Vitutusveljekset Pasa ja Atpo ovat pureutuneet rakkauselämän v-mäisimpään olemukseen viidennessä vitutuskirjassaan Eniten vituttaa parisuhde. Monille kolumneistaan tutut miehet käyvät (hetero)suhdetta äijämäisesti läpi aina parinvalinnasta perheen perustamisen kautta eroon ja eron jälkeiseen yksinäisyyteen. Tottahan se tietysti on, että koko elämä on vitutusta alusta loppuun, etenkin kun valitsee asenteen. Kirja sopii hyvin muun muassa näin loma- ja juhla-ajan parisuhdevitutuksen analysointiin.

Eniten vituttaa parisuhde parhaimmillaan naurattaa ja viiltää. Pahimmillaan se puuduttaa jutuillaan ja saa ahdistumaan parisuhteelle asetetuista normeista ja odotuksista. Saapa se pohtimaan myös sitä, minkälaisia ihmisriepuja keskuudessamme elää. Ehkäpä kirja on parhaimmillaan hitaasti nautiskeltuna, pala palalta haukottuna. Opaskirjaksi se sopii parisuhdetta harkitsevalle, tosin kaikkein kuumimmassa hekumassa kirjan jutut eivät taida purra.

"Naimisiinmenolle lienee ihan fiksujakin perusteita, joskaan me emme ole sellaisiin vielä törmänneet. Sen sijaan pelottavan kyseenalaisia syitä on kyllä tullut vastaan. Eikö näillä ihmisillä ole minkäänlaista oman elämänsä laadunvalvontaa?
(--)
"Mistäs mä paremmankaan olisin löytänyt, heh heh heh."
NO AIVAN VITTU MISTÄ VAAN! Toi paskavatkaamon Pera oli kyllä siinä mielessä uskomaton löytö, että alemmas ei enää pääse."

Hurtin huumorin ystäville ja ronskia kielenkäyttöä pelkäämättömälle kirja on varsin oivallinen pläjäys. Varmasti omaan suhteeseen kyllästyneelle tai rakkaudessa toistamiseen pettyneelle kirjalla on annettavaa. Moitteita kirjalle voi antaa siitä, että se puhuu parisuhteesta vain heteronäkökulmasta sateenkaariyhteskuntamme aikakautena. Yhtälailla se tuo esiin vain miehen ääntä, mikä tietysti on selvää, kun kirjoittajat lienevät miehiä - onko pääasialliseksi lukijakunnaksikin ajateltu elämäänsä kyllästyneet miespolot?

No, minäkin tykkäsin ajoittain. Kannattaa kokeilla, jos parisuhteen v-käyrä kaipaa kohennusta! Vuodelle 2014 on muuten julkaistu myös taas vaihteeksi vitutuskalenteri, joten osuin ihmeellisesti ajan henkeen tällä postauksella, jonka aikana moni vaihtaa - uuden allakan seinälleen.

Tähtiä 4/5.

Pasan ja Atpon toisesta vitutusteoksesta on kirjoittanut myös Ibdrahim sisarusblogissani Luen, mutta en kirjoita.

Maria Sveland & Katarina Wennstam: Onneksi erosimme

Kannen kuva: Minna Ristolainen

Maria Sveland & Katarina Wennstam: Onneksi erosimme. Naiset kertovat. (Happy, happy - En bok om skilsmässä 2011. Suom. Salla Korpela.) Minerva. 2013. (196 sivua.)

Voi, miten kurjaa, kun erositte! Onpa ikävää, että kävi näin. Lasten takia olisin toivonut, että perhe olisi pysynyt kasassa.

Kuulostaako tutulta?

Onneksi erosimme tömäyttää piintyneiden käsitysten päältä tomut pois. Se osoittaa, miten ero saattaa olla pelastus, vapautus, lahja. Se näyttää, miten eron jälkeen erityisesti naiset alkavat kukoistaa. Kirja vakuuttaa, että lastenkin kannalta on parempi, että (itsetunnoltaan vahva) äiti tekee eropäätöksen huonossa suhteessa kuin että kärsisi ja kuihtuisi vähitellen elämänsä loppuun saakka. Onneksi erosimme paljastaa, ettei ero ole epäonnistuminen.

Samaan aikaan Onneksi erosimme kertoo myös riipaisevia tarinoita siitä, ettei ero kuitenkaan ole (useinkaan) helppo. Kipua vältetään yleensä pitkään. Samaan aikaan, kun nainen on eropäätöksen jälkeen tyytyväinen pitkän avioliittotaistelun loppumista, hän itkee yksinään unelmien särkymistä. Nainen suree sitä, ettei rakkaus riittänytkään eivätkä haaveet toteutuneet. Yhtä aikaa, kun olo on helpottunut, voi myös kaivata sitä kaunista, mitä on joskus ollut tai josta ainakin on elätellyt toivetta. Itku voi tulla siitä, etteivät kyvyt riittäneet, vaan kaikki kilpistyi väärinkäsityksiin ja etäisyyteen. Kaikki tehty ja tekemättä jätetty voi tuntua raskaalta.

Onneksi erosimme -kirjan toimittaneet Maria Sveland ja Katarina Wennstam huomauttavat esipuheessa, miten avioliitto on muinaisjäänne. Siitä kertoo heidän mukaansa sekin, miten moni meistä haluaa kirkkohäät, vaikkei muuten piittaa Jumalasta tuon taivaallista! Minkälaista tehtävää avioliitto palvelee nykymaailmassa, jossa kuitenkin nainenkin voi (hyvä tavaton sentään!) elättää itsensä (ja lapsensa), omistaa itse omaisuutensa ja päättää asioistaan?

Mutta häpeällisempää kuin mikään muu - alhaisempaa ja raukkamaisempaa kuin talouden, yksinäisyyden tai niiden summan syyttäminen - on sanoa, että jää suhteeseen lasten takia.
Niiden, jotka uskovat, että lasten on parempi kasvaa naimisissa olevien kuin onnellisten vanhempien kanssa, on parempi lopettaa lukeminen tähän
Tai ehkä - päinvastoin. Voitte terästäytyä ja kuunnella nyt tarkasti.
Jos minulta kysytään, mikään ei ole pahempaa kuin sanoa, että jää suhteeseen "lasten takia". Lapsen harteille ei voi laskea raskaampaa taakkaa kuin sanoa, että äiti tai isä jäi liittoon "sinun vuoksesi". (s. 122, Katarina Wennstam)

Onneksi erosimme on erilainen erokirja. Se kertoo kymmenen tarinan kautta, millaista eroaminen naiselle on. Suosittelenkin sitä erityisesti naisille, mutta myös miehet saavat siitä varmasti uutta näkökulmaa suhdetuumailuihinsa. Ruotsissa ja Tanskassa kirja on herättänyt kovasti kohua. Onhan se ehkä ennenkuulumatonta, että erosta voi jopa onnitella ja vielä hymyillä päälle.

Minä olen toistaiseksi vankasti naimisissa.

Tähtiä: 3/5

Muusajuhlien Oma ääni -kirjoittajapaja ja Muusaklubi

Oulussa vietettiin juhlaviikkoja elokuussa. Juhlaviikkojen osana sanataidefestivaali Muusajuhlat pidettiin nyt jo kymmenettä kertaa. Onnea ja menestystä jatkossakin! Tänä vuonna muusailin viime vuotta vähemmän, mutta anti saattoi olla jopa painavampi.

Osallistuin nimittäin lauantaina 17.8. Oma ääni -kirjoittajapajaan, jossa tunnusteltiin oman äänen erilaisia nyansseja. Muutaman tunnin aikana ehdimme mainiossa joukossa paljon. Tekstiä syntyi monta sivua pelkkien harjoitusten myötä, ja mikä tärkeintä, kesälusmuilun jälkeen kirjoittaminen tuntui tavattoman hyvältä! Parhaiten pääsin vauhtiin harjoituksissa, joissa jonkun esineen kautta tehtiin näkökulmaharjoituksia: annettiin ääni esineelle, ja esineen kautta lähestyttiin omakuvaa. Jeah! Ohjaajana toimi kirjailija, yhteisötaiteilija Timo Harju.

Monella tavalla antosa oli muun muassa sekin harjoitus, jossa kirjoitimme toisistamme runomuotokuvan. Melenkiintoista nähdä ja kokea, mitä toinen minusta ajattelee ja mitä minussa näkee. Aikamoista! Omassa muotokuvassani vilahti venäläinen nainen. Auts :)! Kirjoittaminen toisesta ihmisestä on hyvin paljastavaa, mutta kovin innostavaa.

Lisäinspiraatiota haimme Oma ääni -työpajan jälkeen oman kirjoittajaryhmämme tapaamisesta aluksi hyvän ruoan äärellä ja sen jälkeen omassa työpajassamme, jossa luimme tekstejä toisillemme ja annoimme ja saimme palautetta. Sitä sorttia saisi olla säännöllisesti! 

Loppuiltaa vietimme jaksavimpien kesken Muusaklubilla Nuclear Nightclubissa, jossa ohjelmassa oli Muusa-kirjoituskilpailun voittajien julkistaminen, improvisaatiorunoutta, akustista musiikkia, otteita Oulun kaupunginteatterin Mielensäpahoittaja-esityksestä ja psykorokkia. Kirjoituskisan voitti Heli Määttä Oulusta. Onnea! Olipa kaikkinensa mukavaa, ja uusia upeita ihmisiäkin tuli tavatuksi! Illassa esiintyi mieletön Bird Cherry.

Bird Cherry veti Nuclearissa loistokeikan.

Muusajuhlia ja juhlaviikkoja vietetään taas ensi vuonna. Kaikki mukaan! 

Anthony de Mello: Havahtuminen

Anthony de Mello: Havahtuminen. (Toim. J. Francis Stroud.) Like. 2010. (160 sivua.)


Havahtuminen on herätelaina kirjaston vasta palautetut -hyllystä. Takakannessa lukee Hesarin Martti Mäkisalon kritiikki: "Paras elämäntaito-opas aikoihin." Koska tykkään näitä lueskella, en voinut tätä klassikoksikin nostettua ohittaa. Kirja tuntui myös houkuttelevan pineltä käteen, joten kuvittelin hotkaisevani sen nopeasti.

Mutta miten kävi?

Luin teosta varmaan noin kolme kuukautta. Välillä se vain lepäsi yöpöydälläni, enkä kiinnostunut siitä ollenkaan. Välillä luin siitä luvun tai kaksi. Sitten se taas unohtui.

Eikä se siis tuntunut parhaalta elämäntaito-oppaalta aikoihin. Voi olla, että olen niin tuttu näiden kanssa, että sisällön pitää olla jotakin todella omaperäistä tai näkökulmaltaan uutta, että opus nousisi kiinnostavaksi. Voi myös olla niin, että de Mellon ajatukset tarvitsevat aikaa, jotta niiden kanssa voi jatkaa eteenpäin. Havahtuminen ei nyt kuitenkaan saanut elämääni tätä kaamosta juurikaan enemmän valoa.

Sen sijaan mieleni palaili kirjaa lukiessa välillä Marshall Rosenbergin väkivallattoman vuorovaikutuksen ydinajatuksiin, mikä sinänsä on upea asia. Rosenbergin pääteos Myötäelämisen taito on mahtava kirja. Toisaalta ajatuksiin nousi myös Eckhardt Tollen Läsnäolon voima.

Ei Havahtuminenkaan huono ole. Ehkä paikoin saarnaava ja osoitteleva, ei kuitenkaan kylliksi edes ärsyttääkseen. Kirja on kokoelma intialaisen jesuiittapapin Anthony de Mellon luentoja, jotka on puhtaaksikirjoittanut  J. Francis Stroud. Puheissaan de Mello pyrkii saamaan kuulijan havahtumaan tietoiseksi itsestään, tarpeistaan ja mahdollisuuksistaan. Saattaa olla, että kirja olisi ollut iskevämpi, jos toimittaja ei olisi ollut aivan niin uskollinen litteroinnissaan.

Onhan Havahtumisessa paljon ajatustakin, jota vastaankin tosin on vaivaton väittää, jos niin haluaa. Sen tähden olen vitkutellut kirjasta bloggaamistakin, ihan kuin sen lukemista aika ajoin. On ollut hankala päättää, mitä tästä kirjoittaisi.

Annetaan siis de Mellon puhua, ja pohtikaa itse:

Useimmat ihmiset eivät elä tietoista elämää. He elävät mekaanista elämää, he ajattelevat mekaanisia ajatuksia - tavallisesti jonkun toisen - tuntevat mekaanisia tunteita, tekevät mekaanisia tekoja, reagoivat mekaanisesti. Haluatteko nähdä, kuinka mekaanisia todella olette? "Onpa sinulla nätti paita:" Teistä tuntuu hyvältä, kun kuulette tämän. Taivaan vallat, sehän on vain paita! Silti olette ylpeä itsestänne, kun kuulette sanottavan noin.
(--)
Tavallisestihan asiat sujuvat niin, että painan yhtä nappia ja kohoatte ylöspäin; painan toista nappia ja putoatte maan kamaralle. Ja te pidätte siitä. Kuinka monta ihmistä tunnette, joihin kiitos ja moite eivät tehoa?
(--)
Antakaa kun kerron teille jotakin: Jos koskaan sallitte itsenne tuntea hyvää mieltä siksi, että joku sanoo teidän olevan hyvä, valmistatte itsellenne pahaa mieltä silloin, kun ihmiset sanovat, että ette olekaan hyvä. Niin kauan kuin elätte täyttääksenne toisten ihmisten odotukset teidän on huoplehdittava, mitä puette yllenne, miten kampaatte hiuksenne, ovatko kenkänne kiillotetut - lyhyesti sanottuna, että täytätte heidän jokaisen kirotun odotuksensa. Sitäkö te kutsutte inhimillisyydeksi? (s. 36 - 38)

Minulle sanottiin kerran: "Kolme ihmiselle kaikkein vaikeinta asiaa eivät ole fyysisiä suorituksia tai älyllisiä saavutuksia. Ensimmäinen on vihamiehen rakastaminen; toiseksi ulkopuolelle suljettujen sisälle ottaminen; kolmanneksi sen myöntäminen, että on väärässä."
(--)
Voisiko ruusu sanoa: lahjoitan tuoksuni vain hyville ihmisille, jotka haistelevat minua, mutta pidätän sen pahoilta? Vai voiko lamppu sanoa: annan valoni vain tässä huoneessa oleville hyville ihmisille, mutta pidätän sen pahoilta? Tai voiko puu sanoa: annan varjoni vain hyville ihmisille, jotka lepäävät suojassani, mutta pidätän sen pahoilta? Nämä vertauskuvat kertovat, minkälainen rakkaus on. (s. 54 - 55)

Teoksen saarnaavuudesta yksi osoitus on seuraava katkelma, jossa jesuiittapappi Anthony de Mello osoittaa sekä oman paikkansa että ottaa valtuudet jakaa muille oikeuksia:

Älkää pyytäkö maailmaa muuttumaan, muuttukaa itse ensin. Silloin saatte maailmaan riittävän hyvän näkökulman voidaksenne muuttaa, mitä parhaaksi katsotte. Ottakaa malka omasta silmästänne. Ellette tee niin, menetätte oikeuden muuttaa ketään tai mitään. Teillä ei ole mitään oikeutta sotkeutua ihmisten tai maailman asioihin ennen kuin olette tietoisia itsestänne. (s. 132)

Mutta silti de Mello välillä pääsee takaisin havahduttamaankin:

[Platon:] "Vapaasta ihmisestä ei voi tehdä orjaa, sillä vapaa ihminen on vapaa vankilassakin." Se muistuttaa erästä toista raamatunlausetta: "Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi." Voitte luulla tehneenne minusta orjan laskiessanne taakan hartioilleni, mutta ette ole. Jos ihminen yrittää vapautuakseen muuttaa ulkoista todellisuutta ja päästä vankilan ulkopuolelle, hän todellakin on vanki. Vapaus ei perustu ulkoisiin olosuhteisiin. Vapaus asuu sydämessä. Kuka teidät voi orjuuttaa, jos olette saavuttaneet viisauden? (s. 140)

1980-luvulla kuolleen de Mellon ajatukset ovat kovasti suosittuja maailmalla edelleen, joten ei tätä elämäntaito-opasklassikkoa voi vähätelläkään. Katolinen kirkko on jopa katsonut parhaakseen julkisesti sanoutua irti de Mellon ajatuksista. De Mellohan käyttää aineistonaan paljon myös Raamattua.

Havahtuminen ei ole parasta, mitä kirjoista olen lukenut, enkä kirjan avulla päässyt havahtumaan umpimielisestä todellisuudestani autuuteen. Elämäntaito-oppaiden huono puolihan on juuri se, että pelkkä lukeminen ei auta. Viisaaksi täytyy elää elämä, kerätä kolhuja ja kasvaa niiden myötä. Havahtumista voi kuitenkin suositella kaikille niille, jotka pitävät elämän ja ihmisen ihmettelystä tai jos seuraava kirjan esipuheesta lainattu tarina pistää miettimään:

Eräs mies löysi kotkan munan ja pani sen kanalassa kananpesään. Kotkanpoikanen kuoriutui tipuparvessa ja kasvoi yhdessä niiden kanssa.
Koko elämänsä ajan se uskoi olevansa kana ja teki, mitä kanat tekevät. Se kuopsutti maasta matoja ja hyönteisiä. Se kotkotti ja kaakatti. Ja se saattoi räpäyttää siipiään ja lentää ilmassa muutaman metrin.
Vuodet kuluivat ja kotkasta tuli hyvin vanha. Eräänä päivänä se näki mahtavan kotkan liitävän yläpuolellaan pilvettömällä taivaalla. Se kaarteli sulavan majesteettisesti voimakkaissa ilmavirtauksissa hädin tuskin liikauttaen vahvoja, kultaisia siipiään.
Vanha kotka katseli sitä lumoutuneena.
”Mikä se on?” se kysyi.
”Se on kotka, lintujen kuningas,” vastasi sen naapuri. ”Se kuuluu taivaalle. Me kuulumme maahan – me olemme kanoja.”
Niin kotka eli ja kuoli kanana, koska se luuli olevansa kana. (s. 5) 

Tähtiä: 3/5.

Blogihaastattelussa Varo varo varo -kirjailija Tatu Hirvonen

Tatu Hirvonen: Varo varo varo! Irti ylisuojelevasta kasvatuksesta. Minerva. 2011. (184 sivua)

Varo varo varo päätyi lukulistalleni keskiviikkona kirjanjulkistamistilaisuudessa, jossa kirjilija Tatu Hirvonen valotti kirjansa taustoja ja sivujuonteita. Vielä en ole ehtinyt kirjan pariin, mutta sitä ennen saamme nyt ilon kurkata ylisuojelevan kasvatuksen olemukseen, sillä Tatu Hirvonen lupautui rohkeasti lajissaan ensimmäiseen blogini kirjailijahaastatteluun. Tervetuloa mukaan!

* * *

Minä: Mitä on ylisuojeleva kasvatus (joka on varsin arvottava ilmaisu!)?

Tatu: Kirjassani esittelemän riskikasvatuksen näkökulmasta ylisuojeleva kasvatus on kasvatusmalli, jossa lasta suojellaan tavalla, joka ei salli hänen ottaa kokonaiskehitykselleen ja kasvulleen tarpeellisia riskejä. On huomattu, että suuri osa lasten kehittävistä leikeistä on jollakin tapaa riskialttiita. Riski kuuluu uusien taitojen opetteluun.

Riskit voidaan kuitenkin jakaa hyviin ja huonoihin: hyvät riskit kehittävät ja opettavat eivätkä niiden mahdolliset ikävät seuraukset todennäköisesti ole vakavia, huonot riskit ovat turhia eivätkä kehitä tai asettavat lapsen liian suureen vaaraan.

Minä: Miksi siitä pitäisi päästä eroon?

Tatu: Lasten kasvun ja kehityksen turvaamiseksi! Täydelliseen riskittömyyteen pyrkivä kasvatus päätyy valitsemaan toisenlaisia, usein pidemmällä aikavälillä toteutuvia riskejä, kuten motoristen taitojen kehittymättömyyttä, liikkumattomuutta, ylipainoa, erehtymisen pelosta johtuvaa luovan ajattelun puutetta, lasten levottomuutta ja siitä seuraavaa mahdollista yliriskinottoa. Lapset päätyvät esimerkiksi tekemään riskialttiita asioita aikuisilta salaa ja/tai viettämään yhä suuremman osan ajastaan virtuaalimaailmassa.

Minä: Puhuit hallitusta riskien ottamisesta. Eikö kuitenkin (omien) lapsiemme sysääminen riskialttiiksi ole aivan järjetöntä touhua? Lapset ovat sentään arvokkain pääomamme.

Tatu: Kasvattamalla riskikompetentteja lapsia, siis riskien arvioimiseen ja käsittelyyn tottuneita lapsia, suojelemme heitä kaikkein parhaiten. Onnettomuuksilla on tutkimusten mukaan vakavampia seurauksia lapsille, joiden ei ole annettu ottaa vähäisiäkään riskejä, kuin lapsille, joiden on annettu kehittää taitojaan. Riskitön maailma/lapsuus on utopia, joka ei valitettavasti ole valittavissamme. Lapsia kasvatetaan heidän omaa elämäänsä ja tulevaisuuttaan kohden, ei aikuisten omaksi pääomaksi. :) Sen verran sanottakoon riskikompetenssin kehittymisestä, että se kypsyy vähitellen. Tarkoitus ei siis ole "sysätä" lapsia mihinkään vaan antaa heidän harjoittaa taitojaan omassa tahdissaan, sopivan silmälläpidon ja rohkaisun tukemina.

Minä: Mistä mielestäsi johtuu se nouseva trendi, johon kirjasikin tavallaan kuuluu, että pyritään irti hallitusta kasvatusajattelusta, palataan siis takaisin luontoon ja intuitioon kasvatuksessa?

Tatu: En ole oikeastaan samaa mieltä, että teos pyrkii eroon hallitusta kasvatusajattelusta. Riskien suhteen aivan erityisesti pätee se, että intuitio johtaa meitä usein harhaan - arvioimmehan riskejä esimerkiksi vertaispaineen, median kauhukuvien ja omien hatarien tietojemme varassa. Silti uskon, että aikuisten kannattaa kuunnella itseään ja luottaa omaan vanhemmuuteensa. Muutoinhan olisimme aika eksyksissä kuunnellessamme vuosikymmenittäin vaihtuvia pedagogisia virtauksia. Siis kannattaa ottaa tästäkin kirjasta vastaan se, mikä tuntuu omassa kasvatustyössä mielekkäältä ja hyvältä.

Luonnon suhteen uskon kyllä riskipedagogienkin todentamaan tulokseen siitä, että luonto on lapselle erityisen hyvä ja rikas kasvu- ja kasvatusympäristö. Metsään mahtuu elämää ja vähän meteliäkin, ja lapset tottuvat vastaamaan vaihtelevan ympäristön vaatimuksiin.

* * *

Kiitos haastattelusta, Tatu Hirvonen!

Varo varo varo! Irti ylisuojelevasta kasvatuksesta on siis uunituore kirja, josta toivon myöhemmin pystyväni kirjoittamaan blogiini lisää. Nyt olisi hienoa kuulla, mitä ajatuksia aihe teissä muissa herättää.

Tiikeriäidin taistelulaulu

Kannen suunnittelu: Susanna Appel
Kannen kuva: Edith Held

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu. (Battle Hymn of the Tiger Mother. 2011. Suom. Auri Paajanen ja Susanna Tuomi-Giddings.) Siltala. 2011.

Olen lukenut Tiikeriäidin taistelulaulusta Mari A:n kirjablogissa, Kirjavassa kammarissa ja Kirjainten virrassa (linkit lopussa), joten osasin olla kirjaan tarttuessani varuillani. Otin hyvän asennon ja päätin, ettei Amy Chua saa minua provosoitua. Ei saanut. Sen sijaan kirja toimi loistavasti oman kasvatusnäkemyksen ja arjen käytäntöjen peilinä. Lisäksi löysin jopa itseironiaa Chuan kertomuksesta:

Olin lopulta alkanut pitää Cocoa [lemmikkikoiraa] eläimenä ja tajunnut, että siinä nyt vain oli paljon vähemmän potentiaalia kuin Sophiassa ja Lulussa. (s. 122)

Tiikeriäidin taistelulaulu on Amy Chuan kertomus omasta äitiydestään kahden tyttären perheessä. Chua on kiinalaisine sukujuurineen ensimmäisen polven syntyperäinen yhdysvaltalainen ja Yalen yliopiston oikeutieteen professori, joka on valittu 100 maailman vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon ja joka haluaa kasvattaa lapsistaan menestyjiä kasvatusmenetelmällään, jota hän kutsuu kiinalaiseksi tavaksi. Menetelmä on äärimmäinen: hän painostaa, pakottaa, uhkaa, alistaa, mitätöi. Yritin kaikesta huolimatta lukea kirjaa siitä näkökulmasta, mitä hyvää löydän Chuan tavasta olla äiti.

Usko lapsiin!

Chua kirjoittaa: "[L]änsimaiset vanhemmat ovat huolissaan lastensa psyykestä. Kiinalaiset vanhemmat eivät ole. He odottavat lapsilta vahvuutta, eivät heikkoutta, ja käyttäytyvät tämän vuoksi eri tavalla." (s. 46.) Tarkkanäköistä, eikö vain? Eihän meillä ole harvinaista se, että lastenpsykologit varoittelevat vanhempia toimimasta milloin mitenkin, ettei lapsi saisi traumoja, ettei pieni ihminen särkyisi tai kehitys vaarantuisi. Myös äidit keskenään puhuvat, miten suojella lapsia traumoilta. Kukaan ei todella uskalla tunnustaa olevansa vaativa ja tiukka vanhempi. Mistä kulttuuriimme on tullut sellainen usko, että lapsemme eivät kestä? Miksi luulemme, että vaikeuksien koittaessa lapsi luhistuu? Eikö oikeasti olisi kaikille parasta, että uskoisimme siihen, että vaikeudet tekevät vahvaksi lapsemmekin? Miksi annamme lastemme päästä helpolla ja luovuttaa, jos jokin ei heti onnistu:

Länsimaiset vanhemmat kantavat kovasti huolta lastensa itsetunnosta. Mutta harva asia on lapsen itsetunnon kannalta vahingollisempaa kuin se, että antaa hänen luovuttaa. Ja vastaavasti mikään ei vahvista itsetuntoa yhtä tehokkaasti kuin se, että oppii tekemään asioita, joihin ei uskonut pystyvänsä. (s. 74 - 75)

Sisaruussuhteet kukoistamaan

Äärimmäisistä kasvatustavoistani [Chua myöntää tapansa omalaatuisuuden!] oli sellainen mukava seuraus, että Sophia ja Lulu olivat keskenään hyvin läheisiä: he olivat asetovereita taistelussa määräilevää ja fanaattista [!] äitiään vastaan. [--] Kuten tytöille usein sanoin: "Minun tavoitteeni vanhempana on valmistaa teitä tulevaisuutta varten, ei saada teitä pitämään minusta." (s. 60)

Mikäpä sen mukavampaa kuin toisilleen läheiset sisarukset! Uskon, että vanhempien kilpailu lastensa suosiosta saattaa vaarantaa sisarusten välisen luonnollisen läheisyyden ja kiintymyksen. Chua kertoo myös vaihtaneensa Lulun soitinta sen vuoksi, etteivät siskokset alkaisi kilpailla keskenään.


Vanhemman ylpeys 

Lapselle tekee hyvää, kun hän huomaa, että vanhempi on hänestä ylpeä. Vaikka Chua määräsi tyttärensä hurjiin harjoituskertoihin soittimillaan, hän osasi ottaa menestyksestä kaiken irti. Kun esimerkiksi Sophia menestyy pianokonserttokilpailussa, äiti kertoo riehaantuneensa:

Kun paikallislehdessä julkaistiin artikkeli Sophiasta, minä suurensin ja kehystin sen. Kutsuin yli sata ihmistä konserttiin ja järjestin tilaisuuden kunniaksi isot juhlat. Sophia sai ensimmäisen pitkän iltapukunsa ja siihen sopivat kengät. Kaikki neljä isovanhempaa tulivat paikalle. [--] (s. 69)

On aivan selvää, että Chuan perheessä lapset huomaavat, kun ovat tehneet jotakin todella merkittävää. Pienistä menestysaskelista ei palkita, mutta kun todellinen edistyminen huomataan, se noteerataan isosti, jopa liioitellun mahtipontisesti. Tavanomaisesta osaamisesta ei kehuja heru:

Koira tekee jotakin, minkä kaikki koirat osaavat - esimerkiksi ui koiraa - ja me kehumme ja taputamme. Kuvitella kuinka helpooa olisi, jos voisimme kohdella tyttäriä samalla tavoin! Mutta emme me voi. Se olisi piittaamattomuutta. (s. 133)

Onnistumisen kehä

Kiinalainen malli perustuu menestykseen. Menestyksestä syntyy myönteinen kierre, jonka rakennusaineita ovat itseluottamus, kova työ ja yhä uudet onnistumiset. (s. 158)

Näinhän se menee, mutta vain kuitenkin parhaimmillaan. Chua myöntää, että kiinalaisessa mallissa epäonnistumisia ei osata käsitellä, niitä ei kerta kaikkiaan pidetä mahdollisina.

Vanhemman sitoutuminen

Chua paitsi teettää tyttärillään valtavasti työtä menestyksen eteen, hän myös on itse oikea tehopakkaus:

Toisinaan minä aamulla herätessäni ajattelen kauhulla kaikkea sitä, mitä minun on päivän mittaan tehtävä ja mietin kuinka helppo olisikaan tokaista: "Joo, kyllä me Lulu voidaan jättää tämän päivän viuluharjoitukset väliin." Toisin kuin länsimaiset ystäväni, minä en voi koskaan sanoa: "minun ei auta muu kuin antaa lasten itse tehdä omat valintansa ja seurata sydämensä ääntä, vaikka se ottaakin koville. Se on maailman vaikein tehtävä, mutta teen parhaani antaakseni heille tilaa." Sitten ystäväni saavat juoda lasin viiniä tai lähteä joogatunnille, ja minun pitää jäädä kotiin ja karjua lapsille ja saada heidät inhoamaan itseäni. (s. 160 - 161)

Chua tekee lastensa eteen kaikkensa. Hän kuljettaa heitä piano- ja viulutunneille parituntisia matkoja ja omistaa vapaa-aikansa, niin sanotun oman aikansa, tyttäriensä menestykselle. Jos jokainen vanhempi olisi lapseensa yhtä sitoutunut, meillä olisi paljon vähemmän sosiaalisia ongelmia.

Elämä omissa (tai ainakin äidin) käsissä

Kaikki ne länsimaiset vanhemmat, joilla on sama vastaus siihen, mikä on lapsille hyväksi ja mikä ei - minä vähän epäilen etteivät he itse tee valintoja ollenkaan. He tekevät vain samoin kuin kaikki muutkin. He eivät myöskään kyseenalaista mitään, vaikka länsimaisten pitäisi olla siinä niin erinomaisia. He vain hokevat sellaisia lauseita kuin 'lapsille on annettava vapaus seurata kutsumustaan', vaikka on ilmiselvää että siinä tapauksessa tuo 'kutsumus' on kymmenen tuntia Facebookia päivässä [--]. (s. 242)

Jos lapsen vapaus valita tekemisensä todella on tietokoneella istumista päivästä toiseen tai television katsomista kaiket illat, on aivan varmaa, että niissä perheissä, joissa tehdään jotakin muuta, tullaan siinä paremmaksi. Jos lapsi harjoittelee vaikka kaikki vapaa-aikansa ilmaveiviä, hän oppii sen.


Kiinalainen vanhemmuus vs. länsimainen vanhemmuus

Tiikeriäidin taistelulaulu on loistava teos kuvaamaan sitä, miten yhtä oikeaa kasvatusmenetelmää ei ole olemassa. Chua joutuu luopumaan tiukimmista periaatteistaan ja kallistumaan länsimaisempaan tapaan nuoremman tyttärensä kasvatuksessa. Yhtälailla kirja on kuvaus siitä, miten yksi keino on toimiva yhden lapsen kanssa, mutta jokin toinen sopii toiselle. Edelleen, kuten Chuakin kertoo, ei kiinalainenkaan kasvatustapa ole jokaisella Kiinassa samanlainen, eikä lansimaissa lapsia kasvateta yhden kaavan mukaan, eikä kummassakaan lapset ole toista onnellisempia. Tiikeriäidin taistelulaulu on yksi arvokas ravistelu yhteiskunnassamme, jossa curling-vanhemmuus on alkanut rappeuttaa kulttuuria, jos saksalaiseen psykiatriin on uskominen. Toisaalta meillä on omat vahvuutemme, kuten mahdollisuus sisäisen motivaation syntyyn ja luovuuteen.

Chua mainitsee joitakin kiinalaisen kasvatustyylin heikkoulsia. Kiinalainen vanhemmuus on yksinäistä, Chua toteaa. Hän kirjoittaa, ettei ole pystynyt kertoa kasvatuksellisista ratkaisuistaan kenellekään, mikä nostaakin esiin kysymyksen siitä, onko kyseessä sittenkään ns. kiinalainen tapa kasvattaa vai sittenkin narsistinen ja kieroutunut vanhemmuus. Chua sanoo, että kiinalainen vanhemmuus on yksi vaikeimpia asioita, joita hän tietää: on asetuttava alttiiksi rakastamiensa ihmisten vihalle. Kiinalainen vanhemmuus on "loputonta kiven vierittämistä ylämäkeen". 


Arvio ja suositukset

Vaikka Chua vaikuttaa totalitaariselta kasvattajalta, on tärkeä huomata, miten Tiikeriäidin taistelulaulu on kirjoitettu perheen kanssa yhteistyössä. Chua kuvaa sitä, miten hän tyttäriensä ja miehensä Jedin kanssa on käynyt teoksensa tekstiä läpi ja samalla terapoinut itseään ja perhettään. Kaikkein eniten kaipasinkin kirjaa lukiessani kuvausta Chuan ja hänen aviomiehensä suhteesta. Miten äärimmäisen luja kasvatustyyli vaikuttaa vanhempian parisuhteeseen? Chua toteaa kirjan lopussa, että Jed ansaitsisi kokonaisen oman kirjansa. Epäilemättä!

Kirjalliset ansiot Tiikeriäidin taistelulaulussa jäävät vähäiseksi. Vaikka aihe on todella kiinnostava, sivuja oli liiaksi täytetty luettelemalla tyttärien soitonopettajien nimiä, heidän taustojaan ja kuvauksia musiikin nyansseista niin, että tällainen tavallinen musiikinkuuntelija ymmärsi oman sivistymättömyytensä. Samalla tavalla kirjailijan sisaren sairaus ja kamppailu tuntuivat irrallisilta, vaikka jonkin merkityksen Chua näille tapahtumille koetti tarinaansa nivoa. Mieluummin olisin lukenut isän osuuden ohella enemmän vaikka siitä, miksi ylipäätään Chuan tyylinen 'menestys' on kasvatuksessa niin tärkeää.

Chuan teos on lastenkasvatuksen puolustuspuheenvuoro. Toisaalta Judith Rich Harris todistelee Kasvatuksen myytti -kirjassaan (2000), kuinka kotikasvatuksella on vain rahtunen vaikutusta siihen, millainen lapsesta kasvaa. Totuus lienee jossakin näiden näkemysten välimaastossa yksilöllisesti vaihdellen, mutta siitä huolimatta Tiikeriäidin taistelulaulu on ajattelua virkistävää luettavaa lapsiperheisiin.


Kirjan ja kirjailijan sivut:
http://amychua.com/


Tätä kirjaa en olisi huomannut ilman seuraavia loistavia kirjablogeja:
Mari A:n kirjablogi
Hannan Kirjainten virrassa
Karoliinan Kirjava kammari

Auringon valo

Sain Aikatherinelta lahjaksi auringon valoa, jonka hän toivoi piristävän ja ennenkaikkea kannustavan sekä inspiroivan uusia tekstejäni. Kiitos, valo on saanut paljon aikaan. Sen tähden minulla on ilo jakaa se tässä edelleen kaikkien lukijoitteni kanssa. Samalla toivotan tervetulleeksi myös hiljattain blogini löytäneet uudet lukijani. Olen todella iloinen teistä kaikista!

Täällä on tänään paistanut aurinko pilvettömältä taivaalta koko päivän. Aurinko on elinehtomme. Melkein kaikki käyttämämme energia on peräisin auringosta. Aurinko säätelee elämämme rytmiä, sillä se tekee meille päivän ja tuo mukanaan kesän. Lepoaikoja ovat yö ja talvi, jolloin aurinko antaa meidän kerätä voimia. Aurinko on voimakkain lähellämme oleva taivaankappale, joten siltä suojautuminenkin on tärkeää. Ei ihme, että aurinkoa pidetään myös jumalana.

Minulla on ollut tänään myös rento vapaapäivä kaikesta arkisista velvollisuuksistani, joten olen pystynyt pariinkin otteeseen keskittymään kirjoittamiseen. Käsis on mennyt kerrankin harppauksin eteenpäin. Olen saanut loppukappaleet kirjoitetuksi aikamoisessa flow'ssa. - Oi, kirjoittamisen ihanuutta! - Käsis ei ole kuitenkaan valmis, vaan alun ja lopun välistä puuttuu vielä paljon tavaraa. Nyt kuitenkin tiedän, minne olen itsepäisiä henkilöitäni marssittamassa.

Tämä päivä on mennyt kirjoittamisen lisäksi pohdiskellessa ja lukiessa. Poikani Kevin mietityttää edelleen. Omasta mielestäni opin Shriverin kirjasta lisää hyväksyntää, mikä tarkoittaa osittain myös läsnäoloa. Arvostan aikaa ja tilaa tässä ja nyt enemmän kuin ennen. Tartun siihen, mitä minulla on sen sijaan, että haikailisin jatkuvasti toisaalle. Otan elämäni vahvasti omiin käsiini ja vaikutan siihen, mihin pystyn, mutta hyväksyn elämän myös sellaisenaan. En valita jatkuvasti olosuhteista. Tänään olen hyvin onnellinen, huomaatteko?

Luen parastaikaa Mikael Niemen tuoretta Aivot pellolle -(nuorten)romaania. Se on kutkuttava kirja, mutta en ole ihan varma tykkäänkö siitä kympillä vai ysillä. Onneksi se on ihan erilainen kuin Poikani Kevin, jonka jälkeen on hankala minkään kirjan asettua luettavaksi. Lukukokemuksia Niemestä siis luvassa!

Aurinkoa kaikille lukijoilleni! Hyviä ajatuksia ja energiaa tavoitteittenne saavuttamiseen, rauhallista ja iloista mieltä! Antakaa valonne loistaa!

-----------------------------------------

Auringon valon voi poimia täältä mukaansa ja tehdä sen vaikutuksista postauksen omaan blogiin. Tämä on lämmin kesäinen haaste, jota en osoita kenellekään erityisesti. Ottakaa rohkeasti säde kiinni! :-)

Paperi, sakset, liima

Catherine Woram: Paperi, sakset, liima. 45 innostavaa ohjetta lapsille paperiaskarteluun. Kustannus-Mäkelä. 2011.

Kannan kirjastosta kotiin lasten askartelukirjoja vähän väliä. Kirjat antavat ideoita tai suoria malleja pikkumiesten puuhailuihin. Ideat jäävät myös mieleen elämään ja sattavat todentua myöhemmin vaikkapa joulu- tai onnittelukorttina. Myös pojat selailevat kirjoja ja saavat niistä ajatusta, mitä kaikkea ylipäätään on mahdollista tehdä itse!

Kustannus-Mäkelä on julkaissut käännetyn Paperi, sakset, liima -oppaan paperiaskarteluun. Kirjan ohjeet ovat suht helppoja, ja meidänkin 2- ja 4-vuotiaille löytyi monta uutta ideaa. Malleissa tarvittavat välineet löytyvät melkein joka kodista, ehkä piipunrassia ja liisteriä lukuunottamatta. Värillisen paperinkin voi korvata tarvittaessa vaikka lahjapaperilla tai (sanoma)lehden sivulla. Pääasia on, että lapset pääsevät kokeilemaan saksia, liimaa, taittelua ja sommittelua.

Saman tien teimme kesäiset linnut ikkunaan sirkuttamaan ja pojille raketit leikkeihin. Kirjan yksi ansio onkin siinä, että siinä on rutkasti kivoja askartelumalleja myös pojille: dinosauruksia, meririsvohattu, ötököitä... Tyttöjäkään ei ole unohdettu. Monissa oppaissa painotus on tyttöjen kiinnostusten suuntaan, tosin ilman muuta paljon on myös molemmille sopivia ja tytötkin tykkäävät esimerkiksi dinosauruksista ja pojat helminauhoista.

Paperimassamustekala on meidän seuraava projekti!

Suosittelen selailtavaksi!

Joutilaat vanhemmat

Tom Hodgkinson: Joutilaat vanhemmat. (The Idle Parent 2009. Suom. Mirja Muurinen.) Basam Books. 2009.

Ketäpä vanhempaa ei kiinnostaisi joutilaisuus? Varsinkin pikkulapsiperheissä saadaan tuta elämän kiihkeä rytmi ja monenlaiset paineet joka suunnasta. Olen itse jokseenkin osannut rauhoittua parin äärimmäisen stressivuoden jälkeen, ja Tom Hodgkinsonin kirja Joutilaat vanhemmat vahvisti minua valinnoissani.

Joutilaisuus

Olen paljosta Hodgkinsonin kanssa samaa mieltä ja jaan pitkälti hänen elämänkatsomuksensa. Joutilaisuus ei Hodgkinsonilla tarkoita laiskuutta eikä vetelyyttä. Joutilaisuus tarkoittaa enemmänkin rauhallista asennetta ja aikaa tehdä sitä, mistä nauttii. Toisaalta joutilaisuus on myös sitä, että huomaa nautinnon siinä, mitä ympärillä on. Joutilaisuus ei taas puolestaan ole hötkyilyä, uhrautumista, raatamista, itsensä unohtamista, kuluttamista, markkinavoimien vetoon antautumista tai yhteiskunnan vaatimuksiin kritiikittömästi suostumista.

Mitä tämä kaikki tarjoittaa sitten vanhemmalle lapsiperheessä? Parhaiten jokainen pystyy miettimään joutilaisuuden omassa elämässään tutustumalla Joutilaisuuden ylistykseen itse, mutta makupaloina mainittakoon muutamia periaatteita: Lapset jätetään rauhaan. Lasten ympärillä ei puuhata ja häärätä jatkuvasti esimerkiksi kuormittamalla heitä lukuisilla harrastuksilla, vaan luotetaan siihen, että lapset löytävät oman polkunsa ja tulevat oman elämänsä aktiivisiksi omistajiksi, kun he saavat tehdä ja toimia rauhassa. Lapset otetaan mukaan perheen askareisiin. Lapset osallistutetaan kotitöihin. Perhe kuuluu kiinteästi yhteisöönsä, jolloin ympärillä on monipuolinen joukko ihmisiä, lapsia ja aikuisia. Unohdetaan valtaosa leluista ja lopetetaan television tuijottaminen, ja niiden sijaan otetaan ote elämästä ja nautitaan tekemisestä. Lapsia ei kasvateta tiukan auktoriteetin avulla vaan omalla esimerkillä. Lopetetaan pyrkimästä virheettömyyteen ja täydellisyyteen niin vanhempina kuin ihmisinäkin. Kun vanhemmat lakkaavat valittamasta ja ryhtyvät elämään avointa iloista elämää, lapsi oppii siihen itsestään. Vaikka lapsen ympärillä ei pörrätä jatkuvasti, ollaan kuitenkin koko ajan saatavilla ja myöntyväisiä alkamaan mukaan lapsen touhuihin. Tuloksena on parhaimmillaan joutilas vanhemmuus, ja lapsesta voi kasvaa itseensä luottava, iloinen, rohkea ja avoin ihminen. Kasvatusnäkemyksissään Hodgkinson nojaa erityisesti Jean-Jacque Russeauhon (1712 – 1778) ja John Lockeen (1632 – 1704), joskin hän myös kritisoi näiden filosofien näkemyksiä.

Kirjabloggarille Hodgkinsonilla on ihan erityistä sanottavaa:

Tutkijoiden mukaan lapsessa herää elämänikäinen kiinnostus oppimiseen, jos koti on täynnä kirjoja. Kirjat ovat hyödyllisiä. Ne ovat ystäviä ja seuralaisia. Teknologian aikakausi ei ole tuonut tullessaan mitään parempaa. Kirjat ovat täydellisiä: ne on helppo ottaa mukaan, ne on tehty uusiutuvasta materiaalista, niissä voi olla sekä tekstä että kuvia, eivätkä ne tarvitse paristoja.

Tämän lisäksi Hodgkinson listaa lapsille kirjoittavia suosikkikirjailijoitaan, joita ovat muun muassa Janet ja Allan Ahlberg, J. M. Barrie, Willian Blake, Enid Blyton, Lewis Carroll, Grimmin veljekset, C. S. Lewis ja A. A. Milne. Klassikot lienevät pomminvarma valinta kenelle tahansa.

Joutilaat vanhemmat korostaa vanhempien oman ajan tärkeyttä. Hodgkinson toistaa alinomaan sitä, miten vanhempi saa tehdä, mitä haluaa, vain jättämällä lapsensa rauhaan. Hyvä, juuri näin, sillä siinähän terävöityy taas kerran koko joutilaisuuden ajatus! Lievästi minua pääsi kuitenkin häiritsemään Hodgkinsonin toistuvat toiveet siitä, miten näin irtoaa aikaa myös oluen juomiseen ja krapula-aamujen uniin. Provosointia ehkä, mutta minun ärsyyntymiskynnystä hivoteltiin. Alkoholin varjo on tässä maassa langennut kannustuksettakin liian monen lapsen päälle. Sitä paitsi minusta on yhtä turhaa tuupertua humalaan - krapulaunista puhumattakaan - kuin katsoa illat pitkät televisiota, joten en näe enää joutilaisuuden merkitystä alkoholin (suurkulutuksen) tullessa mukaan kuvaan.

Suositukset ja loppusanat

Joutilaat vanhemmat on muutamista häiritsevistä piirteistään huolimatta hieno kirja, joka ravistelee lukijaa irti vanhemmuuden ahdistuksesta. Suosittelen teosta kaikille väsyneille vanhemmille. Myös muut siitä varmasti hyötyvät, jotta väsymys pysyy loitolla. Vanhemmaksi aikovat voivat puolestaan testata etukäteen kasvatusnäkemystään.

Joutilaat vanhemmat ei ole mikään kasvatus- tai elämäntaito-opas, vaan paremminkin esseetyyppinen pohdiskeleva teos siitä, mitä nykyaikainen lapsuus ja vanhemmuus oikein ovat. Carl Honorén Perhe paineessa -kirjaa voisi luonnehtia jonkinlaiseksi teosveljeksi tälle Hodgkinsonin teokselle.

Hodgkinson on aiemmin kirjoittanut teokset Joutilaisuuden ylistys ja Vapauden ylistys, joihin en ole vielä ennättänyt tutustua. Nyt vanhemmuus ja siinä sinnittely puhuttelivat minua, ja tämän lukukokemuksen jälkeen toivon löytäväni aikaa myös Hodgkinsonin muiden kirjojen lukemiseen.

Kasarikirja

Henna-Kaisa Sivonen: Kasarikirja. Atena. 2008.

Jälleen kerran tässä on yksi Tänään palautetut -hyllyn löytö. Minua puhutteli Kasarikirjan johdanto, jossa mainittiin Ritariässä, Pulttibois, Napakymppi, jättitupsupipot, olkatoppaukset ja varsinkin tilliliha. Tilliliha oli kouluruokailun kaikkien aikojen pahin inhokkini. Kammosin ruoan tähden pitkään pelkkää tilliä, mutta onneksi nykyisin mauste kelpaa taas. Tietääkseni tillilihaa ei tarjota enää kouluissa - onnelliset te jälkipolvet! Minut siis vakuutti Kasarikirjan lause: "Koulussa syötiin kanaviillokkia, verilettuja ja pahimmassa tapauksessa tillilihaa", joten tässä ollaan.

Kasarikirja vie lukijan aikamatkalle 1980-luvulle. Kirjan kasari on korostuneesti lasten (ja nuorten) kulttuuria. Olen itse syntynyt 70-luvun alkupuoliskolla, joten 80-luku oli minun lapsuuden ja teinivuosien aikaa. Kirja sopi silti hyvin muistoihini, joskin jotkut kirjassa esiin nostetut lelut tulivat markkinoille vasta vuosikymmenen loppupuolella, jolloin olin omasta mielestäni jo iso ihminen. Esimerkiksi My Little Pony -muovihepat eivät ole kuuluneet enää minun lapsuuteni leikkikaluihin.

Kasarikirja marssittaa lukijan eteen monenlaisia muistoja. Se tarjoaa myös muiden muistoja, sillä kirjaa varten on moni 80-luvun lapsi (synt. 1975 - 1984) kertonut tarinoita omasta elämästään. Vuosikymmentä tarkastellaan lelujen, leikkien, perhe-elämän, koulun, ajanvietteen (sisältäen kirjat ja lehdet) ja yleisen ajan hengen näkökulmasta.

En tiedä, ovatko kaikki ajanjaksot loppujen lopuksi samanlaisia, mutta minulle 80-luku on ollut hyvä aika kasvaa lapsesta nuoreksi. 80-luvulla ei ollut talouskriisejä, vaan lama tuli vasta seuraavalla vuosikymmenellä.  Lapsuuteni loppui viimeistään kuitenkin Tshernobylin voimalaonnettomuuteen ja AIDSin tuloon. Elämästä tuli yhtäkkiä vakavaa. Toisaalta melkein koko 80-luvun kestänyt Iranin ja Irakin välinen sota päättyi vihdoin 1988 ja Berliinin muuri murtui 1989.

Kirjoittajalle tällainen matka menneisyyteen tarjoaa myös paljon kirjoitusten aiheita. Muistot pulppuavat, ja monista tapahtumista voisi tehdä sanataiteen keinoin rinnakkaiskertomuksen tai rikastuttaa muistoilla omia juttujaan. Nuortenkirjallisuuden kirjoittajalle tällainen sukellus olisi varmasti myös reitti takaisin niihin tunnelmiin ja tunteisiin, joita omassa nuoruudessaan on vahvasti elänyt. Kaiken kaikkiaan Kasarikirja oli minulle mukava ja tervetullut matka menneisyyteen.